Vielä tänään puhkuin ja puhisin ja olin varma, että menen töihin vaikka heti huomenna. Sitten ajatukset jakautuivat kahtia: toinen pelikentän puoli hyökkäsi töihin menon puolesta, toinen pidemmän toipumisajan puolesta. Kumpikaan ei voittanut, sillä vajosin harmaaseen välitilaan, jossa ei jaksa ajatella kumpaakaan. Tuntuu kuin olisin seurannut liian jännittävää pingisottelua, käännellyt päätä haukkana puolelta toiselle. Ping pong. Ping. Lopulta pää sanoi pim ja sammutti itse itsensä.
Illemmalla yritin ostaa itseni tyytyväiseksi. Sitten kun viimein kannoin pienessä rapisevassa pussissa aarretta, jota olen katsellut jo pitkään, en tuntenutkaan mitään. Jäin miettimään mitä seuraavaksi haluaisin, mikä olisi niin suurta että se voisi tyydyttää sen tarpeeni, jota en tunnista. Kun mikään ei riitä. Millä täyttää vuosikausia ihmisessä muhinut tyhjyys? Mitä ihmettä voisin tehdä löytääkseni mielenrauhan. En tiedä missä piilossa se on, olen kurkistanut jo niin monen kiven alle ja viipynytkin siellä loukoissa, mutta en vain saavuta sitä. Se ei varmasti löydy helpolla, onhan sen etsiminen vienyt jo kauan. Kunpa tietäisin miten voisin auttaa itseäni.
Kunpa myös osaisin suhtautua lähimäisiini normaalisti. Kaikessa epävakaudessani olen julma ja itsekeskeinen, seuraavana hetkenä rakastava ja lempeä. Silmissäni ihmiset ovat hyviä tai pahoja, kumpaakin senhetkisten tekojensa tai sanojensa mukaan. Hajoan itsekin, kun tiedän olevani aivan mahdoton. Kukaan ei ansaitse sellaista kohtelua. Vaadin liikaa itseltäni, mutta niin myös muilta. Minua on kai mahdoton miellyttää. Koska jos ei mikään, niin ei myöskään kukaan riitä.
Tunnen itseni kamalaksi ja pohjattoman onnettomaksi. Vaikka vasta toissapäivänä olin maailman paras.
Miksi elämä on vaikeaa? Onko se sen perustarkoitus? Ei kenelläkään ole helppoa, mutta joillakin ilmiselvästi on keinonsa selviytyä tästä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti