Silmäluomipoika ja paprikaleipä

Minun piti kertoa päiväkotimuisto, mutta ensin viihdytän teitä päiväkerhomuistolla.

Kävin pienenä seurakunnan päiväkerhossa ja viihdyin paljon paremmin kuin myöhemmin päiväkodissa. Mutta yksi, yksi kismittävä asia pilasi joka päivä evästauon. Istuimme aina saman pyöreän pöydän ääressä, jokainen napero kaivoi kerhorepustaan tohkeissaan vanhempien laittamia leipiä ja mehupulloja, minä myös. Mutta vieressäni istui poika, jonka silmäluomien läpi näkyi verisuonia, sinisiä ja punertavia lieroja ihon alla. Tämä seikka häiritsi minua ihan hirveästi. Ja koska pelkät silmäluomet eivät riittäneet, myös pojan eväät kiristivät käämejäni. En edes muista mitä minulla oli eväänä, mutten voi koskaan unohtaa silmäluomipojan leipiä.

Kaksi ranskanleivän viipaletta, aina. Margariinia päällä, sivelty selvästikin normaalilla aterinveitsellä rasvassa näkyvien viirujen perusteella. Tämä yksityiskohta ei varsinaisesti häirinnyt minua, se oli vain jännittävää kun meillä käytettiin aina puista voiveistä, josta ei jäänyt jälkiä. Mutta mummilla käytettiin tavallista veistä ja siellä olin nähnyt nuo viirut aiemmin. No margariinin lisäksi luomipojan leivillä oli tarkkaan aseteltuja paprikasuikaleita. Punaisia, keltaisia, vihreitä. Ei mitään muuta. Pelkkää paprikaa. Ja poika pureskeli leipänsä paprikat rouskuen ja minä kykenin vain tuijottamaan verisuonia. Tämä yhdistelmä oli sietämätön. Ja ikää meillä oli varmaankin viisi vuotta. Tämä on tärkein muistoni kerhosta. Todellakin.

Kuvitelkaa miten vakava lapsi olin, kun koin toisen täsmälliset ja täydelliset eväät noin hermostuttaviksi! Ei tarvitse ymmärtää, en ymmärrä itsekään.

ps. Ja ettei muisto vain päässyt unohtumaan, verisuonisilmä seurasi minua päiväkodin esikouluryhmään. Ja jotta muistikuva säilyisi riittävän vahvana, juuri minut arvottiin paprikaleivän kanssa samaan pöytään syömään, koko paikan ainoaan kahden istuttavaan pöytään. Arpaonneni ei ole koskaan ollut niin hyvä.