Pörr pör

Tänään kaikki on paremmin kuin hyvin. Pelottavan hyvin. En saa keskeytettyä ajatuksiani, ne nostavat helman hampaisiin ja painelevat karkuun minkä kintuistaan pääsevät, joka suuntaan, eestaas, ympäri ämpäri, nurinkurin. Ihan kuin ilkeitä maahisia (en tosin tiedä käyttävätkö maahiset mitään helmallista..). Tekisi mieli olla hetken hiljaa, hengittää rauhallisesti ja lakata pörräämästä, mutta virtaa on nyt niin kiehtovan paljon etten millään malttaisi. Vaikka kuitenkin tahtoisin rauhoittua. Vaikeaa.

Tämä on mukavaa ja tämä on todella inhottavaa, kun tietää seurauksen. En tiedä kompastunko monttuun tänä iltaa, huomenna, vaiko vasta muutaman päivän päästä - varmaa on vain, että reuna tuntuu jalan alla aina yhtä yllättäen, ja vasta pohjalla tajuaa olevansa taas pohjalla. Tämä ei edes ole pessimistinen ajatus, vaan täysi fakta. Normaali hyvä olo on levollisempaa, tyynempää ja lempeämpää. Näin luulisin. En ole varma olenko koskaan tuntenut normaalia hyvää oloa. Mikä sitten taas onkaan normaalia, kuka tietää.

Tämän päivän olosta johtuen olen miettinyt kiivaasti sairaslomaani. Kiivasti jo energiankin takia, mutta myös siksi että näinä hetkinä voisin tehdä samanaikaisesti vaikka kolmea työtä. Harmillista ettei minua työllistetä sopimuksella, joka sallii minun saapua töihin niinä päivinä kun mellastan yläpilvessä. Silloin työpäivät saattaisivat kyllä jäädä vähiin, olen liian depressiivinen maanikoksi. Tai laiska kuten eräs paitateksti sanoo. Nyt alkaa taas kerran lähestyä sairasloman deadline. Aina kolmen kuukauden välein saa jännittää samaa asiaa, valvoa öitä ja punnita vaakakuppeja ahkerasti: mennäkö töihin vai eikö mennä? Ollako valmis vai eikö olla? Pelätäkö ihmisiä vai eikö pelätä? Pystyäkö vai eikö pystyä?

Jos puhutaan siitä, miltä minusta tuntuu (tuo oli korostettava), on selkeää etten ole vielä valmis yhteiskunnan hampaisiin. Mutta päättävän tahon edessä minulta katoaa oma tahto, ajatus ja mielipide siitä mikä on minun oikeus ja asema tässä työkysymyksessä. Jos lääkäri sanoo minun pystyvän töihin, kai se on sitten pystyttävä. Jääkö siihen sija minun mielipiteelleni, en tiedä. Voinhan minä kai pyytää lisää sairaslomaa, mutta en taatusti itselleni tyypilliseen tapaan kehtaa enää sen jälkeen, kun lääkäri on todennut minun olevan kunnossa. Tai ainakin tarpeeksi kunnossa. Eli suoraan vaan suden hampaisiin. Sitten vaan ihmetellään kun tyttö ei tulekaan takaisin, ja se onkin jo riekaleina psykiatrin suussa.

Hyi hyi taas Tiitiäinen, kamalia juttuja.