Ahdistaa kun en ole kirjoitellut. Ennen kirjoitin joka päivä blogiin, se oli päivän odotettu ja pakollinen kohokohta. Mietin mikä nyt on muuttunut, mutten keksinyt. Ehkä se, että nykyään minulla on enemmän tekemistä, varsinkin iltaisin. Ajanpuute on kyllä yksi kehnoimmista selityksistä, näin paasaan aina muille. Että ihminen järjestää aikaa juuri sille, mille haluaa. Ehkä en sitten pistä enää blogeilulle yhtä paljon arvoa kuin ennen. Luen kyllä muiden blogeja, mutten jaksa kommentoida. Sekin harmittaa. Kaikki harmittaa.
Elän taas kaoottista vaihetta, hurja vauhti ja vimma päällä, mutta pää täynnä ahdistusta ja masennusta. Tämä on yksi hankalimmista oloista, kaikki on niin sekavaa ja sotkuista. Psykiatri sanoisi nyt, että minulla on kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoinen jakso. Vau mikä sanalitania. Tosiasiassa se ei kerro olosta juuri mitään. En nykyään jaksa kovin paljon piitata diagnooseistani, koska niitä alkaa olla naurettava määrä. Eri lääkärit latovat papereihin eri sairauksia, riitelevät keskenään ja inttävät olevansa oikeassa. Tuntuu että minut, joka tässä todellisuudessa koen ne kaikki oireet, unohdetaan välillä. Olen oikea ihminen, en pelkkä potilas nro. 15638. Loppujen lopuksi on aika sama, mikä minua vaivaa, kunhan se saataisiin kuriin. Mutta koska oireilen monilla monituisilla tavoilla ja sairastan niin psyykkisiä kuin somaattisia sairauksia, ymmärrän että lääkäritkään eivät voi tietää mikä oire johtuu mistäkin ja miten niitä oireita tulisi hoitaa.
Viimeisen sairaalajaksoni aikana osaston oma Dr. House heitti ilmoille uuden sanan: syklotomia, eli mielialan aaltoiluhäiriö. Määritelmä on tämä:
"F34.0 Mielialan aaltoiluhäiriö (syklotomia)
Jatkuva mielialan epävakaisuus, johon sisältyy lukuisia masennusjaksoja ja mielialan lievän kohoamisen jaksoja, joista mikään ei vaikeutensa tai kestonsa perusteella riitä kaksisuuntaisen mielialahäiriön (F31) tai toistuvan masennuksen (F33) diagnoosiin. Tätä häiriötä on monesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien potilaiden sukulaisilla. Joillekin potilaille kehittyy lopulta kaksisuuntainen mielialahäiriö."
En kuitenkaan täytyä tuonkaan diagnoosin kriteereitä, sillä masennukseni ovat olleet todella vakavia, jopa psykoottisia. Mutta olen bipolaarin sukulainen, mahdollisesti useamman. Se on ainoa fakta. Tai sitten minä olen siirtynyt bipovaiheeseen jossakin välissä. Hurjaa eessun taassun elämää olen elänyt jo pikkupiltistä lähtien. Ennen impulsiivisuuttani, aggressiivisuuttani, riitaisuuttani, ylitsepursuavaa iloani ja tarmokkuuttani, synkkää masennustani ja muita hauskoja piirteitäni pidettiin vain persoonallisuutenani. Minä vain olin sellainen. Olen vieläkin, mutta nyt piirteet ovatkin yhtäkkiä häiriö. Sehän tarkoittaa suoraan sanoen, että minä olen häiriintynyt. Hurja sana. Vaikea soveltaa sitä itseeni, koska minähän olen minä. Se sama minä kuin olen aina ollut.
Huoh. Elämä on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Mä en oo koskaan tajunnu ajatella, että mun jatkuva synkkyys ja pessimismi olis ollu muuta luonnetta ja piirteitä muksuna. Opittua elämäntapaa.
Mitä hittoa mulle on mahtanu muksuna tapahtua, kun oon tällanen. Muuta en muista kuin isän alkoholiongelman, joka tietenkin vaikuttaa aika moneen ja aika paljon. Ja äidin reagoinnin isän tekemisiin. Onko ne ajanu mut tällaseksi? Pitäisköhän mun oikeesti tavata terapeuttia? Oon kyllä kuullu, et se olis hankalaa. Saada terapeutti. Kun ei oo akuuttia ja kovin vakavaa. Tähän mennessä en oo muuta ku syöny lääkkeitä. Yhden jakson, nyt ilman. Lähestynköhän ongelmiani väärällä tavalla...
Tää nyt ei sinällään oikein ollu kommenttia Sun kirjoitukseen, mut Sun kirjoitus tuuppas jonkun rullan pyörimään päässä eri lailla kuin se on koskaan pyöriny. Oon tainnu tietosesti pitää sen lukittuna, pyörimättä. Mahtaa tulla loistava viikonloppu, kun lähden tästä asioita kelaamaan, mut selvästi se tarvitaan.
Halaus Sulle, Tiitiäinen ja kiitos ajatusten herättelystä.
hanna - en tiedä onko tuttua, mutta lue Hellstenin "Virtahepo olohuoneessa"
Ja Tiitiäiselle uusi *iiiiso halaus*
Kiitos vinkistä sra. Muistan joskus kuulleeni kirjasta, mutta olin unohtanut sen kokonaan.
hanna: eikun halaus sulle. Terapia on hassua siitä, kun siellä pitäisi ratkoa ongelmia, mutta niitä syntyykin vain jatkuvasti lisää. Kun terapeutti kertoo minulle, millaisen lapsuuden ja elämän olisin voinut/ansainnut elää, tajuan vasta itsekin kaikki menetykset ja pettymykset.
Vaikka ongelmasi eivät olisi akuutteja, voit silti saada terapiaa! Kannattaa kysellä lääkäriltä, mikäli haluat.
Mikä sattuma, itse luen juuri Virtahepoa. Aiemmin luettu Hellstenin "Saat sen mistä luovut" on ollut minulle kuin raamattu. Jaksan kahlata sitä aina vain.
Mä taas en suosittele lukemaan sitä Virtahepoa...tulee vaan suuttunut olo kun tajuaa ettei se Hellsten oikeasti tajua yhtään mitä se kirjottaa. Hellsten ja Furman, molemmat typeriä elämäntapapsykologeja jotka vaan antaa neuvoja toisensa perään sen kummemmin miettimättä että ihmiset voi olla _oikeasti_ sairaita ja sillon elämäntapakirjaset eivät tehoa!!
Nimim. monta Hellsteniä lukenut!
Kirjastosta löytyy oikeasti hyvää terapiakirjallisuutta (niin tieteellistä kuin myös henkilöiden omasta terapiasta kirjoittamiaan juttuja). Niitä kirjalistoje löytää helposti vaikka hakemalla hakusanoilla joistain näistä mielenterveyskuntoutujien keskustelufoorumeista.
Mä vollotan aina Hellsteniä lukiessani vaikka toisaalta sen äijän aatokset tuntuu usein ihan suolesta repäistyiltä. Mut kyl se jotain tietää, väittäisin.
Tiitiäinen: kuulostaa tutulta. Se, mitä oot pitäny luonteenas, onkin äkkiä häiriö, eikä kukaan oikein tiedä mikä, etkä itsekään tiedä ketä uskoa. Ja välillä tuntuu että jos kaikki ongelmat otettais pois, jäiskö mitään jäljelle? Onko oma persoona vain kasa neurooseja, jotka on kasattu ison mustan aukon päälle?
Tää on asia, jonka pohtimista yleensä välttelen, joten en löydä sille oikein sanoja, anteeks.
Lähetä kommentti