Nyt se on todistettu: olen oikeasti hirveä, julma ja itsekeskeinen ihminen. Sitä olen pelännytkin, joskus tiennytkin sen, sillä kiltteyteni on vain luomani illuusio. Sen taakse on niin kätevää kätkeytyä, sen avulla saan ei-ansaittua hyväksyntää.
Tänään on kaikkien muiden juhlapäivä, kaikkien muiden tulevaisuus varmistui, pienimmätkin yksityiskohdat loksahtivat kohdalleen. Olen onnellinen heidän puolestaan, olen iloinen että muille kävi hyvin. Totta kai, tietysti. Vai olenko? Voin lyödä vetoa, että naamani venähti pahasti kun ilouutisia alkoi tipahdella. Minuun repesi oikein ammottava haava, tunsin litistyväni ja painuvani yhä syvemmälle tyhjyyteen. Hyvä ystävä tuntisi vain myönteisiä tunteita omasta tilanteestaan huolimatta. Ja mitä teen minä! näen silmissäni oman tulevaisuuteni joka on jo mennyt. Pelkkä pitki rivi tyhjää, päivien pimeä jatkumo ilman syytä, merkitystä tai onnea.
Minulla ei ole mitään. En saavuta mitään. Muut jatkavat elämäänsä eteenpäin kuten näin nuoren kuuluukin, muuttavat taas pois täältä, menevät opiskelemaan, pääsevät töihin, kumppanittomat löytävät miehet ja kaikki ovat pian yhtä onnellista perhettä. Paitsi minä, surkea onneton otus. Vihaan itseäni kun ryven taas itsesäälissä ja olen itsekeskeinen, heikkohermoinen ja typerä. Minun todella pitäisi nyt juhlia muiden kanssa. Mutta en pysty edes soittamaan kenellekään, en tiedä pystynkö sanomaan rehellisesti mitään hyvää, tai pystynkö nostamaan äänenpainon sopivalle korkeudelle niin että edes kuulostaisin iloiselta. Tulen kuulemaan hehkutusta syksyyn asti, muilla on yhteinen riemu josta ammentaa jatkuvaa sanatulvaa.
Olen taas ihan helvetin väsynyt olemaan tällainen. Miksi minusta ei kasvanut normaalia kansalaista? Tekivätkö vanhempani niin pahan mokan kanssani, että kärsin sen takia näin paljon? Onko tämä oma vikani, mitä tein väärin? Toiset kokevat paljon pahemman helvetin kuin minä, ja heistä tulee silti suht terveitä ihmisiä. Miksi minä olen niin herkkä? Miten elämä voi ollakaan näin epäreilua! Jos tietäisin mitä tehdä, tekisin sen juuri nyt. Minulla on hirveä kiire pois tästä kurimuksesta, mutten tiedä mihin suuntaan räpistellä.
Toisaalta en edes tiedä, riittäisikö minulle opiskelupaikka ja asunto, että voisin olla tyytyväinen. En välttämättä usko. Koska voisinhan minäkin pyrkiä kouluun ja muuttaa. Kai minä tarvitsisin vain sitä sisäistä rauhaa, josta marina puhui edellisen postauksen kommentissa. Kertokaa mistä se löytyy, haluan äkkiä suorittaa kaiken tarvittavan, jotta löydän sen! Tiedän kyllä ettei se noin mene. Ärsyttää olla näin hukassa ja epätietoinen kaikesta. Kuinka monta vuotta terapiaa yhdelle tytölle voidaan antaa, jotta se löytää etsimänsä? Tuntuu, että olen ollut tutkimusmatkallani kaikki nämä yhdeksän masennuksen täyteistä vuotta.
Missä hitossa on minun määränpääni?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Tuo teksti oli kuin minun kirjoittamaani vielä muutama vuosi sitten!! Varsinkin opiskeluaikana tuo tuska oli läsnä, ihan sama tunne. Minusta on ymmärrettävää olla surullinen siitä, että muut menee eteenpäin ja itse ei, siis olla kade. Ei aina voi olla iloinen muiden puolesta, vaikka "pitäisi". Minä olen huomannut sen auttavan, että myöntää näille ihmisille suoraan olonsa. Se vaikuttaa paremmalta kuin hampaat irvessä ja itku kurkussa "hymyily" että joo, tosi hienoa jne.
Tuohon auttaa vaan eläminen ja etsiminen, uuden yrittäminen. Ei se, että jumitat paikallasi ja käyt terpalle puhumassa, siinä ei tapahdu mitään ulkoista muutosta, sisäisetkin hitaasti. Minä en ole puhumalla mennyt eteenpäin ja saanut sisältöä elämääni! Olen yrittänyt ja yrittänyt ja sillä matkalla hyväksynyt itseni ja elämäni, rauhoittunut siis. Tuskainen räpistely ei vie yhtään minnekään. Ehkä ensiaskel on rauhoittuminen, sitten suunnittelu ja uuden yrittäminen. Monta kertaa kaikki voi mennä metsään mutta on vaan noustava ylös taas. Terppa voi olla siinä tukena, mutta kannattaa myös ELÄÄ sen terapian ohella, ei odottaa, että ensin terapiassa "valmistuu"ja "kaikki selviää", SITTEN voi tehdä asioita.
Olisi voinut olla minunkin kirjoittamaa... Paitsi mä en koskaan olisi valmis kirjoittamaan tuollaista julkisesti. En varmaan edes päiväkirjaan. Hautaisin tunteeni kaikkien niiden luurankojen joukkoon, joita kaapeista jo löytyy. Ja pyristelisin eteenpäin.
Etsin elämän tarkoitusta, yritän ymmärtää, miksi hitossa me ollaan täällä. Me = ihmiset. Me vaan tuhotaan kaikki, rikotaan ja aiheutetaan pahaa mieltä toisille. Ollaan olevinamme luomakunnan kruunuja ja kaikki, mihin me pystytään on tuhoaminen. Ja kun sitä perimmäistä syytä olemassaololle ei kai voi löytää, niin ahdistuu ja ihmettelee taas, miksi piti edes syntyä. Iloitse siinä sitten muitten menestyksestä, kun millään ei tunnu olevan tarkoitusta. Silti itse en varmaan olisi onnellinen mistään, en osaa iloita siitä, mitä mulla on... En osaa elää.
Jos joku tietää, mistä sen sisäisen rauhan löytää, niin minäkin haluan tietää! Levottomuus velloo, etsin päämäärää, mikään ei oikein tunnu miltään.
Kiitos, Tiitiäinen, kun jaksat kirjoittaa kokemuksistasi, tunteistasi ja tuntemuksistasi. Tiedäthän, että et ole yksin. Iso lämmin halaus ja voimia. Henkisesti tunnen kulkevani vierelläsi, mihin ikinä ollaankin menossa.
Kiitos teille, en osaa sanoa enempää.
Tiedän niin hyvin miltä sinusta tuntuu, aivan kuin itse olisin kirjoittanut. Sanoja minulla ei ole kirjoittaa mitään järkevää.
itse jumitan tyttömänä kuitenkin ammatin lukeneena jo toista vuotta. kuuntelen toisten elämän ihanuuksia ja opiskelupaikkojen löytymistä, muuttamista seurustelua ja töiden tekoa.
pitäisi jaksaa ja mennä eteenpäin..mutta se on vaikeaa kun ei ole voimia.
Voimia <3
Lähetä kommentti