I hate mondays

Ahdistaa. Alkuviikon ahi ja masis taas kerran. Lauantaina on tullut töppäiltyä ilmeisesti ihan urakalla, sillä heräsin kauniiseen ja kuulaaseen sunnuntai-aamuun keskeltä ei mitään, vieraasta mökistä vieraiden ihmisten seurasta. Alan vakavasti harkita absolutismia. Viime kerralla lopetin juomisen puoleksitoista vuodeksi, koska en hallitse sitä. Mitä järkeä kitata nassuun nestettä litratolkulla vain siksi että muuttuisi eri ihmiseksi? Miksi ihmisen pitää päästä humalaan? Itse en ainakaan juo siksi, että alkoholi olisi hyvää tai sopivaa seurajuomaa. Ei, sen avulla muutun mukavaksi ja kauniiksi. Ainakin omissa silmissäni.

Tapasin tänään terapeuttia kesken hänen lomansa. Olimme sopineet tämän kerran viikko sitten, kun hän jäi kesälomalle muista potilaistaan. Tämä yksi kinkkinen potilas se vaan aiheuttaa harmia, voi luoja että inhotti mennä tilittämään elämän surkeutta tietäen varsin hyvin, että osa siitä surkeudesta on itse aiheutettua. Mutta menin koska todella tarvitsen jutteluapua. Kun alkava viikko näyttää pirullisen tyhjältä, yksinäiseltä ja tuskalliselta jo maanantai-aamuna, on parempi aloittaa se terapeutin kanssa. Vaikka ei se olo mitenkään yks kaks katoa, se vaan lievittyy vähän. Ja tässä vaiheessa iltaa se alkaa jo pahentua taas.

Vaikka minulla olisi puuhaa ja tekemistä, se ei helpota sisälläni vellovaa levottomuutta tai täytä jatkuvaa tarvetta johonkin. Tuntuu siltä että elämästäni puuttuu tällä hetkellä jotain, mitä tarvitsisin ihan kipeästi. En kuolemaksenikaan saa päähän mitä se voisi olla. Kuvittelen tietäväni sitten kun se jokin osuu kohdalle, mutta pahoin pelkään ettei se osu, koska minulla on tapana haalia aina vain lisää ja lisää ja pettyä joka kerta, kun mikään ei tunnu kuitenkaan miltään. Harrastan perinteistä "olen onnellinen sitten kun, kaikki on hyvin sitten kun, tyydyn varmasti sitten jos..." -ajattelua. Milloinkohan se "sitten kun" tai "jos" koittaa?

Lisäksi olen karmaisevan pettynyt itseeni, koska olen antautunut ruoan kutsuhuudon edessä. Olen syönyt kuin normaali ihminen normaalia ruokaa, mutta tunnen itseni likaiseksi. Minun maailmassani makaroni on yksi kuoleman synti, ja jos sitä laittaa sisäänsä, on kaikki pilalla. Yhtä hyvin voisin niellä miekan tai syaniditabletin. Enkä edes oksentanut, ehen, söin vielä päälle pari keksiä. En uskalla mennä vaa´alle, olen lihonut aivan taatusti. En viitsi edes mennä lenkille, sillä mitä väliä sillä enää on kun päivä on jo pilattu. Syömisten pitää mennä oikein heti aamusta, muuten ei tule mitään. Tässä kohtaa olisi syytä käyttää järkeä, joka sanoo että voihan pieleen menneen aamupalan fiksata loppupäivän syömisillä, mutta tunne sanoo toisin ja olen tunteellinen tyttö.

Hirveetä liibalaabaa taas kerran.