Just breathe, breathe

Näinä pahoina päivinä kaipaan osastoa ihan mielettömästi. Haluaisin vetäytyä takaisin siihen pysähtyneeseen maailmaan turvalasien takana. Siellä on lupa olla sairas, väsynyt, itsetuhoinen, ahdistunut, tuskastunut, yksinäinen, itkuinen - kukaan ei tuomitse. Kaikki ovat samassa uppoavassa veneessä, jota yritetään vetää rantaan. Täällä oikeassa maailmassa täytyy jaksaa, pitää yrittää, ei saa luovuttaa, ei edes hetkellisesti. Minun on pakko esittää. Eikä siinä mitään, haluan itsekin uskoa siihen minään jota näyttelen, mutta sisimmässäni uppoan ja uppoan vain.

Samaan aikaan toivon, että päivät kuluisivat, mutta pelkään sitä kun ne kuluvat. Ne vain menevät, monta päivää hukkaan, koko kesä hukkaan, ei jäljellä mitään, olen pian yksin. Ahnehdin aikaa, haluan kuluttaa sitä nopeasti jotta löytäisin jotain helpottavaa. Jos voisin, hosuisin elämäni loppuun heti, ihan vain tietääkseni onko minun varalleni mitään suunnitelmaa. Olisinpa jo se mummo kiikkustuolissa kissojen keskellä, voisin kirjoitella tätä tietäen mitä minulle tapahtui, mikä minusta tuli. En hätiköisi enää, sillä kestettävää ei olisi paljon jäljellä.

Mutta entäs jos ihan oikeasti hosun ja häsellän koko elämäni sellaisella kiireellä, etten ehdi nähdä ympärilleni? Silloin istun siinä tuolissa, tönäisen jalalla vauhtia ja sanon kissoilleni, että minulla oli aina liian kiire, en ehtinyt elää, että elämä on jo ohi. Joten kunpa osaisin nyt 21-vuotiaana rauhoittua ja keskittyä pieniin asioihin, niihin mitä minulla on jo nyt. Mutta kun en osaa. En pysty.

Jos painaisin päätäni peukalolla, se poksahtaisi kuin kuplamuovi. Ihan liikaa kysymyksiä ja ajatuksia mielessä, ne kiertävät ympyrää kiihtyvällä tahdilla ja pelkään lopputulosta. Tiedän jo etukäteen, että monen päivän skitsoilun jälkeen tulee stoppi, loppuräjähdys. Koskaan ei voi arvata mikä sen laukaisee, kuinka paha se on, ja mitä minusta jää jäljelle. Ehkä pieni riekale, ei täältä helpolla pääse. Muuten olisin mennyt jo.