Pörr pörr

Olen lentänyt kuin heikkopäinen viimeiset päivät. Ihan älytöntä menoa. Joka yö nukkumaan kahden tai kolmen maissa, aamut venyy puoleen päivään, joskus myöhempään. Herättyäni lähden liikkeelle, ja jos ehdin illan aikana käydä kotona, puhun senkin ajan puhelimessa. Voi mielipuolta todellakin. Yöllä kaadun sänkyyn.

Ei minulla riitä voimia tällaiseen menoon, väsymys tuntuu koko ajan painostavana varjona takanani, mutten siltikään pysähdy. "Mummona ehtii nukkua ja haudassa maata", sanoo eräs ihminen. Niin. Ihan totta, mutta minä piiputan itseni kyllä loppuun tätä tahtia. En vain malta sanoa ei. En halua jäädä kotiin lepäämään, vaan ennemmin riennän silmät ristissä muiden mukana. Ajattelen että nyt on mentävä, kun vielä voi. Ehdin levätä sitten syksyllä. Vaan ehdinkö? Jos aloitan työt, olen vain entistä väsyneempi. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä, koko homma kuulostaa omaankin korvaan tyhmältä. Miksi en nuku, jos kerta nukuttaa. Yksinkertaista. Mutta sanopa se minulle niin että minäkin ymmärrän sen.

Olen syönyt päin sitä itseään. Ihan liikaa. Olen oksentanut ja sen huomaa. Nykyään tuntuu, että posket ovat turvoksissa viikon jo yhdenkin oksennuskerran jälkeen. Näytän varmaankin ihan pallokalalta. En ole lenkkeillyt syntisen pitkään aikaan. Ainoa mihin pystyn on tämän nykyisen painon pitäminen. Onhan sekin jotain, mutta ei tarpeeksi. Osaan heilauttaa painoa tyylikkäästi kilon tai puolitoista muutamissa päivissä, mutta se ei ole todellista painoa. Se on nestettä, tiedän sen. Mutta tuntuu silti helpottavalta, kun vaaka näyttää pienempää lukua. Se on kuin ripitys, synnit pois ja pari isä meitää päälle.

Nyt pitäisi sitten nukkua. Pitäisi mennä sänkyyn ja yrittää nukkua. Kuulostaisi helpommalta juosta pari maratonia. Miten voi olla näin vaikea rauhoittua? Käyn ihan kierroksilla. Voi luoja.