Yeah I think that I might break

Näin toissayönä unta ruoasta. Sitä oli kaikkialla, sitä oli lattioilla ja sängyllä ja matoilla ja pöydällä ja televisiossa. Muistan unen värit, ruoat olivat kuin suoraan mainoskuvista, pinnallaan kiiltävä herkullinen hohde. Muistan tuoksut, kaikki tuoksui niin mehevältä että meinasin pakahtua! Unessa söin söin söin ja söin, kaikkea, niin paljon kuin halusin, mitä tahansa halusin, haukkasin jokaista palaa ja nautin.

Mutta ihan unen lopussa tarunhohtoisuus katosi, tilalle iski pakokauhu ja minä oksensin, oksensin aivan mielettömästi, pitkin seiniä ja kaakeleita, viemärit tukkeeseen. Juuri ennen heräämistäni uniminäni pesi kasvojaan lavuaarin yllä kunnes nosti katseensa peiliin: sieltä katsoi muodottomaksi turvonneet kasvot ilman silmiä. Minulla oli tyhjät mustat aukot silmien paikoilla. Karmiva kuva hohti mielessäni kun hätkähdin hereille.

Ehkä tuo uni syntyi nälkäisissä aivoissani viestiksi minulle: syö hyvä tyttö, syö. Mutta unen loppu taasen vaikuttaisi minun vastahyökkäykseltä aivojani kohtaan: syön, mutta oksennan kaiken. Ähäkutti, voitin taas! Entäs ne tyhjät silmät, ne näyttivät hurjilta, ihan kuin suoraan kauhuelokuvista. Sekin kertoo jotenkin kaiken oleellisen, vaikken osaa sanoa mitä se on. Tunnen itseni tyhjäksi, vaikka kuinka söisin ja oksentaisin. Ja ehkä etenkin koko ruljanssin jälkeen. Jos ne tyhjät ammottavat aukot silmien tilalla kuvaavatkin jotenkin kadoksissa olevaa minuutta, minun sisälläni ei ole mitään, minä vain toimin ja satutan itseäni kun en muuta osaa.

Unen jälkeen mietin vain syömistä ja leikin taas omaa ihanaa mielikuvaleikkiäni, jossa keksin kaikki mahdolliset ruoat, joita haluaisin syödä juuri sillä hetkellä. Itse asiassa olen leikkinyt tuota leikkiä jo lapsesta lähtien. Syöminen tai pelkkä ajatuskin siitä lohdutti minua jo pienenä tyttönä, vaikka ihan normaalipainoisena aina pysyinkin, enkä koskaan niitä mielikuviani oikeasti ahminut. Nykyään sitten kyllä ahmin. Leikin lapsena myös sellaista mielikuvaleikkiä, jossa istuin kuolemansellissä ja jouduin tilaamaan viimeisen ateriani. Käytin aikaa pohtimalla ja valikoimalla tarkkaan, mitä haluaisin vielä syödä ennen kuin kuolisin. Melko iloinen leikki tytöllä, eks jeh? Muistan hämärästi, että yritin joskus saada kaveria mukaan leikkiin, mutta hän ei oikein tajunnut ideaani. No en yhtään ihmettele.

Tänään minä sitten söin. Oikein kunnolla, kaikkea mahdollista, vähän sitä ja vähän tuota, pikkuisen lisää vielä, yksi pala vielä, vielä viimeinen ja sitten lopetan. Vai lopetanko? Entä jos oksentaisin, voisin syödä lisää ja pitää ne sitten mahassa, loistavaa! Mutta saatan lihota, parempi oksentaa edes osa syömisistä ulos, pidän ihan vähän mahassa. Lopulta kaon karvasta nestettä, kun vatsassa ei ole enää mitään mitä yökätä. Ah, varmuus saavutettu, en lihoa. Kaikki hyvin.

Mutta peilistä katsoi se tyttö posket turvoksissa, silmien tilalla mustat aukot.