Tajusin juuri, että tämä blogini perustuu hyvin pitkälti siihen miltä minusta tuntuu. Siinä sivussa tulee kerrottua hyvin ympäripyöreästi mitä olen tehnyt tai aion tehdä. Olen tunneihminen. Tiesin sen, mutta oli mielenkiintoista havainnoida se blogistanikin. Tajusin myös, että terapiatuntini täyttyvät siitä, kun kuvailen tuhansin sanankääntein miltä minusta tuntuu. Monet lääkärini ja psykologini ovat sanoneet joskus, että olen helppo potilas kun sepitän niin vuolaasti kaiken. Että jotkut eivät meinaa saada sanaa suustaan. Hmm, kai se on meriitti tuokin. Kai se on hyvä asia.
Syy siihen, miksi kerron niin paljon ja mielelläni voinnistani, on hätä. Minulla on hirveä hätä ja tarve saada ihmiset tajuamaan että minulla on paha olo. Tosi paha olo. Haluan näyttää ihmisille edes pienen palaa mustaa taivastani. Minulla on jatkuvasti sellainen tunne, etteivät ihmiset voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Vaikka terapeuttini olisi työskennellyt miljoonan mielenterveyspotilaan kanssa, ajattelen silti ettei hän tiedä miltä se tuntuu, kun ei tunnu miltään tai kun tuntuu niin musertavalta, että ainoa järkevä ajatus on "minun täytyy kuolla, minä kuolen mieluummin kuin kestän tätä". Hän on kuullut samat asiat sadoista suista, mutta voiko hän silti tehdä muuta kuin yrittää kuvitella sen olon? En tiedä. Ehkä olen naiivi ja katson taas muita littanaa nenänvarttani pitkin, mutta uskon tiukasti että nämä tunteet täytyy kokea, jotta voi tietää mitä ne ovat silloin kun ne joutuu elämään.
Se siitä. Nyt kerron mitä aion tehdä: aion syödä. Pilkoin kattilaan kuution paprikaa, selleriä, perunaa ja kruunasin sopan purkillisella tomaattimurskaa. Pakko keventää, olen nostattanut elopainoani kilon verran. Ne aiemmat mystisesti ilmestyneet kolme kiloa katosivat jo kerran, mutta neiti on taas vetänyt kilon takaisin. Tunnen itseni lihavaksi. Ja sehän riittää särkemään lasit ja peilit. Joinakin päivinä melkein hyväksyn itseni tällaisena, tai en ainakaan kärsi ulkomuodostani niin paljon. Osaan jo hetkittäin ajatella, etten ehkä kuolekaan jos vatsa ei ole enää illalla tyhjä. Mutta toisina päivinä oksennan surutta. Onnistun jotenkin unohtamaan sen, se vain tapahtuu. En jaksa meuhakata sen kanssa. Antaudun sen edessä, koska en osaa juuri nyt tehdä sille mitään. En tiedä kuinka oksentelu lopetetaan. Tai tiedän, sehän on kovin helppoa kun ei vain oksenna. Mutta se ei mene niin. Tajuan kyllä senkin, etten voi jatkaa loppueläämäni niin.
Niih. Se oli siinä.
Mainitsinko varmasti tarpeeksi monta kertaa "minusta tuntuu..." ?
Ps. Otsikko ei liity tekstiin juuri mitenkään, satuin vain kuulemaan pitkästä aikaa juppihippipunkkarin ja ihastuin kyseiseen lauseeseen. Se tuntui heti omalta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti