Melkoista melankoliaa & kirjavinkkejä

Tämän blogin ulkoasu on yksi karmeimmista mitä olen nähnyt. En varmasti itse pysähtyisi lukemaan näin masentavan näköistä sivua. Olen pohtinut tätä jo kauan, mutten jaksanut tehdä asialle mitään. Sitten älysin, etten osaisikaan tehdä asialle mitään. En ole niin fiksu tietokoneiden suhteen. Voisin tietysti säätää blogiin vähän väriä, mutten halua koska pidän vaaleasta pohjasta. Ja tummanvihreistä teksteistä. Tässä toteutuksessa ne vain näyttävät kovin ontuvilta. Jokin kuva olisi kiva, kerran yritin sellaista banneriin laittaakin, mutten onnistunut. Siihen jäi se yritys. Eli yhtä tylsänä jatketaan. Sori.

Vedin taas säleverhot kiinni. Ärsyttää kun ulkona on nätti kesäilta. Mitä helvettiä se aurinko juuri nyt laskee kauniisti tuonne mäntyjen taakse ja valaisee vielä niiden latvoja! Hus pois sieltä. Joku vanha pariskunta käveli aiemmin iltalenkillä. Näin heidät ja silloin vetelin saman tien kaihtimet kiinni. Mitä ne siellä köpöttelevät, kun minä en jaksa pistää edes varvasta ulos! Sen verran vain, että saan vedettyä tupakan niin että voin sanoa polttaneeni sen ulkona. Kauniit illat saavat minut tuntemaan itseni ihan madoksi, tulee tunne että minunkin pitäisi mennä nyt johonkin, vähintään lenkille, tai kahville, tai vaikka pienelle ajelulle. Kesällä täytyy nauttia raikkaasta ulkoilmasta, kaikki muut ovat ulkona ja terasseilla ja ne grillaavat ja viettävät leppoisaa yhteisaikaa yhdessä ja nauttivat. Vaikka tiedän, että juuri nytkin monta masentunutta istuu kotona sisällä pimeässä ja miettii että kaikki muut iloitsevat kesästä, ajattelen silti että kaikki, siis ihan kaikki, ovat nyt tuolla ulkona ja elävät.

Terapeutti sanoo, että tuo tunteeni "minun pitäisi mennä ulos ja nauttia" voisi johtua siitä että oikeasti minä haluaisin tehdä niin. Tämä on taas yksi niitä ajatuksia, joita on vaikea ymmärtää maallikkona (vaikka minuakin on jo psykologisoitu vuosikausia). Jos haluan ulos, miksen mene? Koska en jaksa? Niin. En jaksa. Mutta tuntuu myös etten halua, en tahdo mennä yhtään mihinkään, hukuttaudun ennemmin vessan lavuaariin. Mene ja tiedä.

Olen syönyt itseni sellaiseksi viljapossuksi, etten edes kehtaa mennä mihinkään. Olen lihonut 3kg, siis kolme ihan tytisevää rasvakiloa. Hyi yök. Sen siitä saa kun mässyttää. Osa voi olla hormoniturvotusta, mutta kiloja ne on silti. Olen näkevinäni ne kilot sivuprofiilista, maha pullottaa. En saa kannettua itseäni niskasta ulos, joten yritän vain syödä nyt mahdollisimman kevyesti. Tai vähän. Kunnon lenkki selvittäisi taatusti päätä ja virkistäisi, mutta roikun ennemmin netissä.

Olen jo monta päivää haaveillut lukemisesta. Siitä että voisin päivällä heittäytyä sängylle lukemaan kirjaa, heilutella varpaita ja ehkä nukahtaa hetkeksi. Öisin on niin vaikea nukkua. Minähän voisin toteuttaa tuon haaveen hetkenä minä hyvänsä, vaikka nyt, mutten toteuta. Koska en jaksa. En jaksa lukea. Mutta minulla on ihan ältsin hyviä kirjoja luettuna ja lainassa, ajattelin taas vinkata muutaman. Sen jaksan tehdä.

Elikkäs ensimmäisenä suomalaista tuotantoa, Asta Leppä: Sinä et hävinnyt. Rankkaa sanoa, mutta juuri sellainen kirja jonka minä tahdon lukea. Sanoja joihin samaistua, lauseita joita olisin voinut itse kirjoittaa. Vaikken ole kokenut täysin samaa, olen kokenut jotain samantapaisa. Koskettava kirja, kannattaa ainakin vilkaista.

Seuraavaksi jatkoa Pienelle suklaapuodille, Joanne Harris: Karamellikengät. Ei niin hyvä kuin edeltäjänsä, mutta ihan menettelevä. Idea ja juoni ei ihan jaksanut kantaa loppuun asti. Mutta aistillisesti oikein viehättähä ja maukas kirja, odottakaas vaan kun joka toisella sivulla kuvaillaan suklaan kaikkia eri ilmestymismuotoja ja tuoksuja ja makuja. Ah autuutta! Jouduin ostamaan monta suklaapatukkaa tätä lukiessani.

Sitten hömppää, Cecelia Ahern: P.S Rakastan sinua. Hihi, minä en ole koskaan aiemmin lukenut tällaista romanttista pömppämömppää, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Kyllä jokaisen kirjanystävän täytyy joskus lukea ns. viihdekirjallisuutta, nyt olen varmistunut siitä! Ihana tuttavuus, hiertää ja kiertää vaan rakkauden nälkäisen sydäntä (jostain kumman syystä olen viime aikoina katsonut paljon romanttisia elokuvia ja haalinut näitä romanttisia kirjoja...). Ja olen vihreä kateudesta, koska neiti kirjailija oli tämän kirjoittaessaan vain 22! Maailman laajuinen bestselleri tuossa iässä. Leffakin tulossa. Räyh. Ainiin, lisähuomautus: kirja lähtöasetelma ei ole ihan niin perinteinen kuin näissä tällaisissa yleensä. Mikä on tietysti plussaa.

Lopuksi paras ja odotetuin, Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia. Rakastan Jodin kirjoja. Törmäsin sattumalta kirjastossa hänen toiseksi julkaisemaansa kirjaan (sori, en löytänyt parempaa sivua) yli vuosi sitten ja kiinnostuin erikoisen kuuloisesta ideasta: murha amish-yhteisössä. Vau! Ja se olikin menoa, aivan mielettömän upea kirja! Oli pakko lainata heti perään Jodin ensimmäinen teos, joka osoittautuikin kakkosta paremmaksi. Nämä kirjat ovat jännä sekoitus kaikkea, teemat minun mielestäni ihan älyttömän kiinnostavia ja kokonaisuudet yksinkertaisesti vain huippuja. Hyvän kirjan tietää kun sen saa käsiinsä. Niin, siis tämä uusin on vielä kesken tuossa yöpöydällä, mutten malttanut olla vinkkaamatta jo nyt.

Kiitän ja kumarran ja poistun katsomaan CSI:tä. Öhöm, anteeksi Todistettavasti syyllistä. Menee harmaat päivät taas sekaisin.