En osannut päätää mitä kirjoitan, joten kirjoitin kaiken

Ipi antoi minulle Brilliante weblog -maininnan, mutten taaskaan saa laitettua (tai osaa laittaa..) kuvaa hienosta timantista tähän. Kiitän! :)

Palkinto pitäisi jakaa seitsemälle. Minä nakkaan sen vain kahdelle: elikkäs Marina, Wendy - olkaatten hyvät. Antaisin sen myös muutamille uskollisille kommentoijilleni, mikäli heillä blogi olisi tai tietäisin heidän bloginsa. Varmasti joku tärkeä unohtui, anteeksi jo etukäteen.

En yleensä jakele näitä palkintoja eteenpäin, vaikka niitä onkin niin kiva saada. Aina joku jää ilman mainintaa, ja pelkään sen jonkun loukkaantuvan minulle. Ajattelevan että pyh, enpä lue enää kun ei tuo edes muista minua. Tämä piirre on niin syvälle iskostunut, etten kai koskaan pääse siitä eroon. Sama juttu jo päiväkoti-ikäisenä, kun synttäreille oli kutsuttava ryhmän kaikki kaksikymmentä tyttöä, ettei kukaan vain suuttuisi.

Eilinen menikin yllättävän rauhallisesti, ei itkuja eikä mokia. Mutta harmikseni heräsin tänään ajoissa, koska en ollutkaan krapulassa, ja jouduin miettimään heti aamusta mitä ihmettä sunnuntaisin tehdään. Normaalisti makaan sunnuntait sängyssä kuin kylmä kampela. Onneksi keksin muutaman orjatyön, joita olen vanhemmille velkaa, ja raadoin päivän umpiväsyneenä mutta tyytyväisenä kun ajatukset pysyivät kurissa.

Mutta tämä ilta taas. Huoh. Alan olla väsynyt joka viikonloppuiseen juhlimiseen, mutten siedä yksinäisiä koti-iltojakaan. Mieliala ei antaisi periksi kahvitella ja hihkua iloisena joka ilta. Haluaisin olla yksin. Mutta en pärjää yksin. Menin tänään kauppaan tarkoituksena hakea vain pakolliset Pepsi maxit, mutta päädyinkin pakastealtaalle. Teki mieli pizzaa. Ajattelin sallia itselleni vain pienen sunnuntaipizzan, mutta kotona kassista löytyikin myös suklaakarkkeja ja sipsiä ja vieläpä dippiäkin. Kuka siellä kaupassa teki ostoksia? Minäkö? Miten ihminen voi ostaa ruokaa niin transsissa, että havahtuu vasta kotona? En ole syönyt vielä mitään noista herkuista, sillä en osaa päättää oksentaisinko vai en. Vaikea kysymys. En jaksaisi nyt sitä sessiota, mutta en myöskään sitä ähkyä. Ehkä heitän kaiken roskiin.

Ehkä heitän koko elämän roskiin, olen väsynyt olemaan aina vain masentunut. Vaikka olisin välillä kiihtynyt ja vauhdikaskin, pohjimmiltani olen silti masentunut - aina. Ja ilmeisesti ikuisesti. En tiedä auttaisiko jokin toinen lääke paremmin, enhän ole tähän diagnoosiin kokeillut kuin noita yhtiä mitä nyt napsin. Voisin kokeilla uutta lääkettä, mutta silloin minun pitäisi mennä taas osastolle. Lääkäri käskee. En tiedä jaksanko sitä projektia, varsinkin kun uudesta lääkkeestä ei ole mitään takuita, ei voi tietää olisiko siitä minimaalistakaan apua. Kukaan ei tiedä, voiko minua hoitaa lääkkeillä, vai onko kyse vain kaikesta muusta. Mutta ei tämä näytä edelleenkään sujuvan näin. Toivottavasti syksyllä (mahdollisesti) alkava työharjoittelu näyttää vähän osviittaa: jos se vaikuttaa oloon myönteisesti, on kai kysymys ennemminkin olosuhteista kuin lääkkeistä. Optimaalisintahan olisi lääkityksen ja olosuhteiden harmonia, mutten tiedä voiko sellaista saavuttaa koskaan.

Onneksi huomenna on terapia. Onneksi. En tiedä kuinka olisin selvinnyt tästä kesästä ilman noita terapeutin antamia haja-aikoja. En varmastikaan kovin hyvin, pakko päästä purkamaan ahdistusmöykkyä ettei se paisu liian suureksi. Loppujen lopuksi en kuitenkaan koskaan halua osastolle, jos sinne saattaisin joutua. Kunhan nyt pysyisin jotenkuten järjissäni ja selviäisin vielä muutaman viikon ennen kuin pääsen omalle lääkärilleni. Sitten selviää taas lisää. Sitten joku sanelee taas uuden luvun elämääni.