Kerrankin minä ansaitsisin palkinnon: vuoden blogivalittajan tittelin. Tämä neiti on vinkunut kunnioitettavan paljon muutamassa kuukaudessa. Ja ajatelkaapa kuinka paljon olen kitissyt ja inissyt aiemmissa blogeissani, koko elämässäni! Olen virallinen valittaja.
Nätti ilma, juhlivia ihmisiä, siideriä ja kaljaa, ylioppilaslakkeja, teekkareita, munkkeja. Ei kiitos. Valkolakki on ollut laatikossaan jo pari vuotta. En tee sillä yhtään mitään. Se on ruma, olisi pitänyt kuitenkin hommata tällainen - olisi voinut sentään pakkasella tunkea tuonkin hirvityksen päähän ja herättää hämmennystä. No eniveis, en aio tehdä mitään.
Nälkä on aivan hirveä. Olen jo tänään syönyt ja oksentanut kuution ruokaa, mutta makeat unohdin. En jaksa enää lähteä kauppaan tönimään ja tappelemaan mummojen kanssa kassajonopaikasta. Varmasti vielä tänään vedän kitusiini jotain, joka päätyy pönttöön. Tai sitten vyötärölle ja reisiin hyllymään.
God I hate my life.
Mutta nämä poijjaat ne ossaa, saanko esitellä jo toisen kappaleen kyseiseltä bändiltä: Until june - What I´ve done.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
tiistai 29. huhtikuuta 2008
Ei maata näkyvissä
Tänään tuntuu kuin olisin aivan yksin. Siis aivan tosi yksin. Mietin ihmisiä ympärilläni ja sitä miten enemmin tai vähemmin huijaan jokaista, miten peittelen tunteitani, kuinka valehtelen jo niin sujuvasti etten enää edes jaksa välittää. Välillä taidan uskoa itsekin omia juttujani. Omasta suustani kuulen ihan uusia asioita itsestäni.
Tähän havahdutti yksi ihminen, joka puhui omasta terapeutistaan kuin parhaasta ystävästään, kuin terapeutti todella olisi parhainta mitä hänelle on sattunut, kuinka terapeutti tuntuu kääntävän synkän maailman aina raiteilleen. Minä en koe terapeuttia tuollaisena pelastajana. En koe terapiasuhdetta kovin tärkeänä. En erityisesti pidä terapeutistani. Ihmettelen itsekin miksi raahaudun sinne kerta toisensa jälkeen esittämään kuuntelevaa samaan aikaan kun mielessäni kiertää iso näytönsäästäjä "ei tässä ole mitään mieltä, saati sitten järkeä".
Ehkä olen jo luovuttanut tuon asian suhteen. En jaksa kimmastua ja alkaa vouhottaa, vaikka siten voisin löytää uuden, paremmin natsaavan terpan. En vain jaksa. Olen uskotellut itselleni ettei sillä ole niin väliä, vika on varmasti minussa, olen vain niin hankala ihminen etten tulisi toimeen edes betoniseinän kanssa, tuskin maailmasta löytyisi terapeuttia johon olisin täysin tyytyväinen. Joten miksi en kuuntelisi tuota nykyistä lässyttäjää? Onko vaihtamisen vaiva todella sen väärti? Jos oikein pinnistän, löydän kyllä mielen perukoilta ajatuksen terapian tärkeydestä ja sen mahdollisuuksista. En vain jaksa tehdä asialle mitään. Kyllä minä siedän tämän tilanteen, toivoa en siihen vain enää paljoa laita.
Niin, siksi tunsin itseni yhtäkkiä yksinäiseksi seilaajaksi, jolla ei ole maata näkyvissä. Ei ole ketään kelle kertoa. Ei ole enää ketään kelle soittaa. Eikö terapia ole juuri sitä varten?
Tai olisi, jos tahtoisin niin tehdä. Uskaltaisin.
Teen tämän, vaikkei näin saisi tehdä:
Tähän havahdutti yksi ihminen, joka puhui omasta terapeutistaan kuin parhaasta ystävästään, kuin terapeutti todella olisi parhainta mitä hänelle on sattunut, kuinka terapeutti tuntuu kääntävän synkän maailman aina raiteilleen. Minä en koe terapeuttia tuollaisena pelastajana. En koe terapiasuhdetta kovin tärkeänä. En erityisesti pidä terapeutistani. Ihmettelen itsekin miksi raahaudun sinne kerta toisensa jälkeen esittämään kuuntelevaa samaan aikaan kun mielessäni kiertää iso näytönsäästäjä "ei tässä ole mitään mieltä, saati sitten järkeä".
Ehkä olen jo luovuttanut tuon asian suhteen. En jaksa kimmastua ja alkaa vouhottaa, vaikka siten voisin löytää uuden, paremmin natsaavan terpan. En vain jaksa. Olen uskotellut itselleni ettei sillä ole niin väliä, vika on varmasti minussa, olen vain niin hankala ihminen etten tulisi toimeen edes betoniseinän kanssa, tuskin maailmasta löytyisi terapeuttia johon olisin täysin tyytyväinen. Joten miksi en kuuntelisi tuota nykyistä lässyttäjää? Onko vaihtamisen vaiva todella sen väärti? Jos oikein pinnistän, löydän kyllä mielen perukoilta ajatuksen terapian tärkeydestä ja sen mahdollisuuksista. En vain jaksa tehdä asialle mitään. Kyllä minä siedän tämän tilanteen, toivoa en siihen vain enää paljoa laita.
Niin, siksi tunsin itseni yhtäkkiä yksinäiseksi seilaajaksi, jolla ei ole maata näkyvissä. Ei ole ketään kelle kertoa. Ei ole enää ketään kelle soittaa. Eikö terapia ole juuri sitä varten?
Tai olisi, jos tahtoisin niin tehdä. Uskaltaisin.
Teen tämän, vaikkei näin saisi tehdä:
Egotrippi - Nämä ajat eivät ole meitä varten
"Ja vielä koittaa se kaunis päivä
kun tieltä murheet väistyvät
et ole surullinen aina,vaikka nyt tuntuu siltä
vielä koittaa uusi aika,vielä sinut huomataan
tulee päivä jolloin joku muu
kuin minä vierees istahtaa
ennen kuin huomatkaan"
maanantai 28. huhtikuuta 2008
Koipi
Joo-o. Olisihan se mukavaa voida liikkua niin paljon kuin ikinä jaksaa. Olisi siistiä aloitella varovasti hölkkäämistä ja ehkä jopa juosta joskus. Olisi ihanaa voida uida polskuttaa täysillä. Mutta kun pitää olla rampa jo tässä iässä! Prkl! Fibro nostaa rumaa likaista päätään vahingoniloisena polven takaa. Sama polvi on renkannut ennenkin, nivel taipuu pahasti yli ja on oikein überärtsy kun sille päälle sattuu. Nyt olen ylittänyt sen sietokyvyn, joten se päätti kipeytyä. Ja kun pelkkä kipu ei sille riitä, se alkoi myös rutista pahankuuloisesti etten vaan vahingossakaan uskaltaisi rasittaa sitä. Kosto se on pienikin kosto näköjään.
En tietenkään halua laittaa polvea remppaan, ainakaan vielä näin nuorena, joten pitäydyn kevyessä liikunnassa. Sopii sinänsä oikein hyvin nyt, koska mieli on mustana ja haluaisin vain maata peiton alla, mutta mieleni neuroottisella puolella menee senssit sekaisin kun en voi kuluttaa. Tarpeeksi. Mitä voin syödä, voinko syödä mitään, montakohan kaloria poltan tupakkareissulla, pitäisikö uhmailla ja mennä lenkille...ei, nyt ei pidä. Järkeilen tämän niin, että jos lepuutan koiven nyt, pääsen piakkoin taas liikkeelle, kun jos taas rääkkäisin kipeän jalan nyt, voisi olla etten pääsisi pitkään aikaan liikkumaan. Toivottavasti tämä menee ohi ihan kylmähoidolla ja särkylääkkeellä.
Mieltä kaivertaa, se ei ole uutinen mutta kiusallinen olotila. En ymmärrä miksi yksi ihminen, yksi ainoa saasta, aiheuttaa ympärilleen niin paljon tuhoa. Saako joku kicksejä siitä kun tietää satuttavansa ihmisiä ympärillään? En jaksaisi olla huolestunut. En jaksaisi miettiä jatkuvasti, mitä tämä ihminen parhaillaan tekee. Enkä suoraan sanottuna voi jumalauta ymmärtää, miksi minun täytyy kantaa kaikkien ongelmat ja ahdistukset! Minäkin kaipaisin joskus ymmärtäjää, jotakuta joka ottaisi muutaman kiven kantaakseen reestäni. Jotakuta joka yhden pienen hetken ajan säästäisi minut omilta murheiltaan. Tuo on itsekäs ajatus, tiedän. Ei tuollaista voi vaatia toisilta, vaikka toimisikin itse niin koko ajan. Omaa tyhmyyttähän tämä on.
Toivon silti, että voisin joskus hyvällä omatunnolla kertoa jollekulle huolen ilman vastahuolta. Olen niin kovin pieni ja rikki, tuntuisi hyvältä jos joku ajattelisi joskus hetken ihan vain minua. Minä voisin sitten heti perään ajatella taas toista. Se olisi paljon helpompaa, kun tietäisi ettei ole toiselle pelkkä surusäkki.
En tietenkään halua laittaa polvea remppaan, ainakaan vielä näin nuorena, joten pitäydyn kevyessä liikunnassa. Sopii sinänsä oikein hyvin nyt, koska mieli on mustana ja haluaisin vain maata peiton alla, mutta mieleni neuroottisella puolella menee senssit sekaisin kun en voi kuluttaa. Tarpeeksi. Mitä voin syödä, voinko syödä mitään, montakohan kaloria poltan tupakkareissulla, pitäisikö uhmailla ja mennä lenkille...ei, nyt ei pidä. Järkeilen tämän niin, että jos lepuutan koiven nyt, pääsen piakkoin taas liikkeelle, kun jos taas rääkkäisin kipeän jalan nyt, voisi olla etten pääsisi pitkään aikaan liikkumaan. Toivottavasti tämä menee ohi ihan kylmähoidolla ja särkylääkkeellä.
Mieltä kaivertaa, se ei ole uutinen mutta kiusallinen olotila. En ymmärrä miksi yksi ihminen, yksi ainoa saasta, aiheuttaa ympärilleen niin paljon tuhoa. Saako joku kicksejä siitä kun tietää satuttavansa ihmisiä ympärillään? En jaksaisi olla huolestunut. En jaksaisi miettiä jatkuvasti, mitä tämä ihminen parhaillaan tekee. Enkä suoraan sanottuna voi jumalauta ymmärtää, miksi minun täytyy kantaa kaikkien ongelmat ja ahdistukset! Minäkin kaipaisin joskus ymmärtäjää, jotakuta joka ottaisi muutaman kiven kantaakseen reestäni. Jotakuta joka yhden pienen hetken ajan säästäisi minut omilta murheiltaan. Tuo on itsekäs ajatus, tiedän. Ei tuollaista voi vaatia toisilta, vaikka toimisikin itse niin koko ajan. Omaa tyhmyyttähän tämä on.
Toivon silti, että voisin joskus hyvällä omatunnolla kertoa jollekulle huolen ilman vastahuolta. Olen niin kovin pieni ja rikki, tuntuisi hyvältä jos joku ajattelisi joskus hetken ihan vain minua. Minä voisin sitten heti perään ajatella taas toista. Se olisi paljon helpompaa, kun tietäisi ettei ole toiselle pelkkä surusäkki.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Sleepless at night
Olen tietoisesti vaiennut syömisongelmasta. En itse asiassa tiedä miksi, ehkä siksi ettei blogini tarkoitus ole ensisijaisesti tilittää syömättömyydestä ja hotkimisesta. Sen verran päivitän ongelmasyömisen kuulumisiani, että tila on melko stabiili. Yritän syödä normaalisti, mutta tunnen itseni maitovalaaksi. Käyn kerran viikossa vaa´alla ja masennun joka kerta vaikka paino olisi pysynyt samana tai olisin laihtunut - kun kumpikaan ei riitä. Pitäisi pitää mielessä, että on aivan huippua ettei paino ainakaan enää ole noussut, mutta haluaisin olla niin paljon pienempi.
Todellisuudessa olen laihduttanut jo kolmessa kuukaudessa enemmän kuin ikinä: 14kg. Se on paljon. Jos joku olisi sanonut minulle tammikuussa, että huhtikuun lopulla olen yli kymmenen kiloa pienempi ja lenkkeilen/pyöräilen/uin tunnin päivässä, olisin kierinyt lattialla ja nauranut kippurassa. Minäkö? Läskipossu lenkillä? Ei ikinä! Ihan totta, aina kun näin lehden kannessa "Sirkku opetteli lautasmallin ja keveni 10kg!" -juttuja, ajattelin sellaisen olevan ihan mahdotonta minulle. Tuntui mahdottomalta luopua pastasta ja kermakastikkeesta, sipseistä, mariannesuklaasta, vanukkaista, oikeasta kokisesta, ranskalaisista ja perunasalaatista....mutta niin vain sitä oppi valitsemaan tarkemmin.
Mutta nyt täytyy tähän väliin pistää se tosiasia, että hommahan lähti käsistä jo ensimmäisellä viikolla, kun tajusin että eihän minun suinkaan tarvitse luopua herkuista! Ostin paljon ruokaa vessanpöntölle, se onkin harvinaisen hyvin ruokittu pönttö. Oksentelemalla en varsinaisesti kai laihtunut, kolmen kilon pudotus viikossa taisi johtua ennemminkin kehon kuivuudesta kuin todellisesta laihtumisesta. Mutta oksentamalla pidin painon ainakin samassa, ilman ykäilyä mässäämäni ruoat olisivat lumpsahtaneet suoraan vyötärölle. Osastokeikan jälkeen jatkoin samasta mihin olin jäänyt - ruokaa sisään ja ulos. Tällä hetkellä en juurikaan ahmi, mutta lihavuuden tunne jäytää ja vaatii silloin tällöin tukea oksentamisesta. Ihan kuin omatunto vähän puhdistuisi kun ruoka lilluu pöntössä. Mutta koska koko rituaali lähtien kaupan mikroruokahyllyltä ja päätyen vessaan on vastenmielistä, yritän välttää sitä. Huom. yritän. Pahimman ahdistuksen kourassa menen kauppaan kuin mekaaninen jänis kyttäämään sämpylöitä, pähkinävoita, miksei pari pitsaakin menisi, namm vanukasta, makaronia - ja ostan sen kaiken. Ja syön sen. Ja oksennan sen. On niin lohduttavaa syödä ja tietää pääsevänsä niistä kaloreista eroon. Myös toinen ääripää, eli niukista niukin diettailu on vähän hellittänyt. Pyrin syömään päivässä yli tuhat kaloria ja mieluiten ei karkeista puolia noista. Mutta jos vaaka silti itsepäisesti näyttää kahtena viikkona samaa lukua, joudun pikkuisen paastoilemaan saadakseni luvun heilahtamaan edes muutaman pelastavan sata grammaa. Yritän ajatella että alaspäinhän se on kaksisataa grammaakin. Mutta liian vähän.
Eli vähän sekavaltahan tämä kuitenkin kuulostaa, huomasin sen vasta nyt kun kirjoitin sen puhtaaksi. Sekin harmittaa, kun en itse oikein huomaa laihtumistani. Onko kasvoista lähtenyt senttiäkään, entäs vyötärö, eihän mulla ole sellaista! Ja nämä kädet, hyi hitto, entäs reisi, sama paksukainen kuin ennekin! Koska olen edelleen melkoinen punkero, ihan pelottaa ajatella miltä näytin 14kg sitten. Voi luoja. Tutut ovat liian hienotunteisia, näen kuinka ne katsovat vatsaani mutta kukaan ei sano mitään. Kai minä olisin toivonut, että ihmiset ryntäävät halaamaan ja onnittelevat laihtumisesta. Mutta enhän minä itsekään huomauta ensimmäisenä että "oot sitte laihtunut!", joten pöljää ventata sitä muilta.
Silti odotan jännittyneenä muutaman vanhan kaverin tapaamista (no näkemistä, vaikka kaupassa ohimennen), jotka ovat samaa lihavuusluokkaa kuin minä ennen. Minusta tuntuu (painotan sanaa minusta, koska en tiedä toimiiko normaalin ihmisen aivot näin) että meillä oli aina pieni peli meneillään, jossa mittailimme toisiamme ja toivoimme ettemme itse ole lihavin. Minä ainakin olin helpottunut joka kerta kun totesin itseni pienemmäksi kuin suurin meistä. Suurin pelkoni oli olla suurin, odotin kauhulla milloin joku keksii ryhtyä laihduttamaan, sillä silloin olin vielä varma etten itse pystyisi muuta kuin syömään, että päinvastainen toiminta olisi ihan mission impossible. No mutta hahaa, minäpä tein sen! Toivottavasti ensimmäisenä! Ja suuntahan on vielä alaspäin. Tuntuu hullulta, että kirjoitin vuoden alussa blogiini uudenvuodenlupauksen, jonka mukaan aion laihtua size zeroon. Ehkä en ihan siihen asti pääse, mutta että aloin kuitenkin laihduttaa, se on ihme se. Tuo lupaushan oli ihan katteeton, ei todellista aikomustakaan toteuttaa sitä ja nyt ollaan tässä.
Huoh. Pohjimmiltaan olo on sangen masentunut.
Tässä iltamusiikkia, joka saa minut haaveilemaan ja melkein hymyilemään. Tässä on sitä jotain.
Todellisuudessa olen laihduttanut jo kolmessa kuukaudessa enemmän kuin ikinä: 14kg. Se on paljon. Jos joku olisi sanonut minulle tammikuussa, että huhtikuun lopulla olen yli kymmenen kiloa pienempi ja lenkkeilen/pyöräilen/uin tunnin päivässä, olisin kierinyt lattialla ja nauranut kippurassa. Minäkö? Läskipossu lenkillä? Ei ikinä! Ihan totta, aina kun näin lehden kannessa "Sirkku opetteli lautasmallin ja keveni 10kg!" -juttuja, ajattelin sellaisen olevan ihan mahdotonta minulle. Tuntui mahdottomalta luopua pastasta ja kermakastikkeesta, sipseistä, mariannesuklaasta, vanukkaista, oikeasta kokisesta, ranskalaisista ja perunasalaatista....mutta niin vain sitä oppi valitsemaan tarkemmin.
Mutta nyt täytyy tähän väliin pistää se tosiasia, että hommahan lähti käsistä jo ensimmäisellä viikolla, kun tajusin että eihän minun suinkaan tarvitse luopua herkuista! Ostin paljon ruokaa vessanpöntölle, se onkin harvinaisen hyvin ruokittu pönttö. Oksentelemalla en varsinaisesti kai laihtunut, kolmen kilon pudotus viikossa taisi johtua ennemminkin kehon kuivuudesta kuin todellisesta laihtumisesta. Mutta oksentamalla pidin painon ainakin samassa, ilman ykäilyä mässäämäni ruoat olisivat lumpsahtaneet suoraan vyötärölle. Osastokeikan jälkeen jatkoin samasta mihin olin jäänyt - ruokaa sisään ja ulos. Tällä hetkellä en juurikaan ahmi, mutta lihavuuden tunne jäytää ja vaatii silloin tällöin tukea oksentamisesta. Ihan kuin omatunto vähän puhdistuisi kun ruoka lilluu pöntössä. Mutta koska koko rituaali lähtien kaupan mikroruokahyllyltä ja päätyen vessaan on vastenmielistä, yritän välttää sitä. Huom. yritän. Pahimman ahdistuksen kourassa menen kauppaan kuin mekaaninen jänis kyttäämään sämpylöitä, pähkinävoita, miksei pari pitsaakin menisi, namm vanukasta, makaronia - ja ostan sen kaiken. Ja syön sen. Ja oksennan sen. On niin lohduttavaa syödä ja tietää pääsevänsä niistä kaloreista eroon. Myös toinen ääripää, eli niukista niukin diettailu on vähän hellittänyt. Pyrin syömään päivässä yli tuhat kaloria ja mieluiten ei karkeista puolia noista. Mutta jos vaaka silti itsepäisesti näyttää kahtena viikkona samaa lukua, joudun pikkuisen paastoilemaan saadakseni luvun heilahtamaan edes muutaman pelastavan sata grammaa. Yritän ajatella että alaspäinhän se on kaksisataa grammaakin. Mutta liian vähän.
Eli vähän sekavaltahan tämä kuitenkin kuulostaa, huomasin sen vasta nyt kun kirjoitin sen puhtaaksi. Sekin harmittaa, kun en itse oikein huomaa laihtumistani. Onko kasvoista lähtenyt senttiäkään, entäs vyötärö, eihän mulla ole sellaista! Ja nämä kädet, hyi hitto, entäs reisi, sama paksukainen kuin ennekin! Koska olen edelleen melkoinen punkero, ihan pelottaa ajatella miltä näytin 14kg sitten. Voi luoja. Tutut ovat liian hienotunteisia, näen kuinka ne katsovat vatsaani mutta kukaan ei sano mitään. Kai minä olisin toivonut, että ihmiset ryntäävät halaamaan ja onnittelevat laihtumisesta. Mutta enhän minä itsekään huomauta ensimmäisenä että "oot sitte laihtunut!", joten pöljää ventata sitä muilta.
Silti odotan jännittyneenä muutaman vanhan kaverin tapaamista (no näkemistä, vaikka kaupassa ohimennen), jotka ovat samaa lihavuusluokkaa kuin minä ennen. Minusta tuntuu (painotan sanaa minusta, koska en tiedä toimiiko normaalin ihmisen aivot näin) että meillä oli aina pieni peli meneillään, jossa mittailimme toisiamme ja toivoimme ettemme itse ole lihavin. Minä ainakin olin helpottunut joka kerta kun totesin itseni pienemmäksi kuin suurin meistä. Suurin pelkoni oli olla suurin, odotin kauhulla milloin joku keksii ryhtyä laihduttamaan, sillä silloin olin vielä varma etten itse pystyisi muuta kuin syömään, että päinvastainen toiminta olisi ihan mission impossible. No mutta hahaa, minäpä tein sen! Toivottavasti ensimmäisenä! Ja suuntahan on vielä alaspäin. Tuntuu hullulta, että kirjoitin vuoden alussa blogiini uudenvuodenlupauksen, jonka mukaan aion laihtua size zeroon. Ehkä en ihan siihen asti pääse, mutta että aloin kuitenkin laihduttaa, se on ihme se. Tuo lupaushan oli ihan katteeton, ei todellista aikomustakaan toteuttaa sitä ja nyt ollaan tässä.
Huoh. Pohjimmiltaan olo on sangen masentunut.
Tässä iltamusiikkia, joka saa minut haaveilemaan ja melkein hymyilemään. Tässä on sitä jotain.
lauantai 26. huhtikuuta 2008
Silmäluomipoika ja paprikaleipä
Minun piti kertoa päiväkotimuisto, mutta ensin viihdytän teitä päiväkerhomuistolla.
Kävin pienenä seurakunnan päiväkerhossa ja viihdyin paljon paremmin kuin myöhemmin päiväkodissa. Mutta yksi, yksi kismittävä asia pilasi joka päivä evästauon. Istuimme aina saman pyöreän pöydän ääressä, jokainen napero kaivoi kerhorepustaan tohkeissaan vanhempien laittamia leipiä ja mehupulloja, minä myös. Mutta vieressäni istui poika, jonka silmäluomien läpi näkyi verisuonia, sinisiä ja punertavia lieroja ihon alla. Tämä seikka häiritsi minua ihan hirveästi. Ja koska pelkät silmäluomet eivät riittäneet, myös pojan eväät kiristivät käämejäni. En edes muista mitä minulla oli eväänä, mutten voi koskaan unohtaa silmäluomipojan leipiä.
Kaksi ranskanleivän viipaletta, aina. Margariinia päällä, sivelty selvästikin normaalilla aterinveitsellä rasvassa näkyvien viirujen perusteella. Tämä yksityiskohta ei varsinaisesti häirinnyt minua, se oli vain jännittävää kun meillä käytettiin aina puista voiveistä, josta ei jäänyt jälkiä. Mutta mummilla käytettiin tavallista veistä ja siellä olin nähnyt nuo viirut aiemmin. No margariinin lisäksi luomipojan leivillä oli tarkkaan aseteltuja paprikasuikaleita. Punaisia, keltaisia, vihreitä. Ei mitään muuta. Pelkkää paprikaa. Ja poika pureskeli leipänsä paprikat rouskuen ja minä kykenin vain tuijottamaan verisuonia. Tämä yhdistelmä oli sietämätön. Ja ikää meillä oli varmaankin viisi vuotta. Tämä on tärkein muistoni kerhosta. Todellakin.
Kuvitelkaa miten vakava lapsi olin, kun koin toisen täsmälliset ja täydelliset eväät noin hermostuttaviksi! Ei tarvitse ymmärtää, en ymmärrä itsekään.
ps. Ja ettei muisto vain päässyt unohtumaan, verisuonisilmä seurasi minua päiväkodin esikouluryhmään. Ja jotta muistikuva säilyisi riittävän vahvana, juuri minut arvottiin paprikaleivän kanssa samaan pöytään syömään, koko paikan ainoaan kahden istuttavaan pöytään. Arpaonneni ei ole koskaan ollut niin hyvä.
Kävin pienenä seurakunnan päiväkerhossa ja viihdyin paljon paremmin kuin myöhemmin päiväkodissa. Mutta yksi, yksi kismittävä asia pilasi joka päivä evästauon. Istuimme aina saman pyöreän pöydän ääressä, jokainen napero kaivoi kerhorepustaan tohkeissaan vanhempien laittamia leipiä ja mehupulloja, minä myös. Mutta vieressäni istui poika, jonka silmäluomien läpi näkyi verisuonia, sinisiä ja punertavia lieroja ihon alla. Tämä seikka häiritsi minua ihan hirveästi. Ja koska pelkät silmäluomet eivät riittäneet, myös pojan eväät kiristivät käämejäni. En edes muista mitä minulla oli eväänä, mutten voi koskaan unohtaa silmäluomipojan leipiä.
Kaksi ranskanleivän viipaletta, aina. Margariinia päällä, sivelty selvästikin normaalilla aterinveitsellä rasvassa näkyvien viirujen perusteella. Tämä yksityiskohta ei varsinaisesti häirinnyt minua, se oli vain jännittävää kun meillä käytettiin aina puista voiveistä, josta ei jäänyt jälkiä. Mutta mummilla käytettiin tavallista veistä ja siellä olin nähnyt nuo viirut aiemmin. No margariinin lisäksi luomipojan leivillä oli tarkkaan aseteltuja paprikasuikaleita. Punaisia, keltaisia, vihreitä. Ei mitään muuta. Pelkkää paprikaa. Ja poika pureskeli leipänsä paprikat rouskuen ja minä kykenin vain tuijottamaan verisuonia. Tämä yhdistelmä oli sietämätön. Ja ikää meillä oli varmaankin viisi vuotta. Tämä on tärkein muistoni kerhosta. Todellakin.
Kuvitelkaa miten vakava lapsi olin, kun koin toisen täsmälliset ja täydelliset eväät noin hermostuttaviksi! Ei tarvitse ymmärtää, en ymmärrä itsekään.
ps. Ja ettei muisto vain päässyt unohtumaan, verisuonisilmä seurasi minua päiväkodin esikouluryhmään. Ja jotta muistikuva säilyisi riittävän vahvana, juuri minut arvottiin paprikaleivän kanssa samaan pöytään syömään, koko paikan ainoaan kahden istuttavaan pöytään. Arpaonneni ei ole koskaan ollut niin hyvä.
torstai 24. huhtikuuta 2008
Vappen
Äh. Tuntuu että pitäisi kirjoittaa jotain fiksua, jotain ajattelevaa, jotain mielenkiintoista, jotain jännittävää, jotain punaista, jotain kulmikasta, jotain pahanhajuista tai edes jotain parempaa. Mutta koska tyttö on ihan tyhjä, se kertoo yhden muiston.
Olen ensimmäisellä tai toisella luokalla. Koulussa on tarkoitus pitää pienet vappujuhlat ja opettaja on antanut luvan tuoda kohtuullisesti karkkia mukanaan juhlapäivänä. Jännittävää hauskaa erilaista! Viipotan isän edellä kauppaan ja seison silmät ymmyrkäisinä väriloiston edessä, on lakua on suklaata on pastilleja on viinikumeja on kovia karkkeja on kaikenlaisia karkkeja. Tähän väliin huomautus: en syönyt lapsena karkkia kuten monet kersat, joten erityiset mellihetket olivat sitäkin jännempiä. Valitsin Lion-suklaapatukan. Ja jostain syystä spearmintpurkkaa. Olin tosi tyytyväinen ostoksiini, odotin pirskeitä varpaat vipattaen - kunnes juhlissa kaivoin repusta surkeat evääni. Kaikilla muilla oli isot säkit karkkia. Minulla oli typerä suklaapatukka ja joku purkkapaketti! Tunsin itseni tosi hölmöksi, ja pystyn samaistumaan siihen tunteeseen milloin vain kun muistelen sitä hetkeä. Ja jostain syystä muistan sen usein.
Toinen vappujuhliin liittyvä muisto ehkä neljänneltä luokalta: koulussa pidettäisiin naamiaiset. Olin päättänyt olla kärpänen ja valmistellut puvun: kiinnittänyt mustaan pipoon kaksi mustaa piipunrassia tuntosarviksi, ommellut mustan poolon selkään siipiviritykset, valinnut mustat legginsit ja kengät. Silloin olin ostanut jo isomman karkkipussin, kaikki oli valmiina - kunnes heräsin naamiaisaamuna kuumeisena. Hukkaan puku, hukkaan karkit.
Ei oo vappu mun juhla ei.
Olen ensimmäisellä tai toisella luokalla. Koulussa on tarkoitus pitää pienet vappujuhlat ja opettaja on antanut luvan tuoda kohtuullisesti karkkia mukanaan juhlapäivänä. Jännittävää hauskaa erilaista! Viipotan isän edellä kauppaan ja seison silmät ymmyrkäisinä väriloiston edessä, on lakua on suklaata on pastilleja on viinikumeja on kovia karkkeja on kaikenlaisia karkkeja. Tähän väliin huomautus: en syönyt lapsena karkkia kuten monet kersat, joten erityiset mellihetket olivat sitäkin jännempiä. Valitsin Lion-suklaapatukan. Ja jostain syystä spearmintpurkkaa. Olin tosi tyytyväinen ostoksiini, odotin pirskeitä varpaat vipattaen - kunnes juhlissa kaivoin repusta surkeat evääni. Kaikilla muilla oli isot säkit karkkia. Minulla oli typerä suklaapatukka ja joku purkkapaketti! Tunsin itseni tosi hölmöksi, ja pystyn samaistumaan siihen tunteeseen milloin vain kun muistelen sitä hetkeä. Ja jostain syystä muistan sen usein.
Toinen vappujuhliin liittyvä muisto ehkä neljänneltä luokalta: koulussa pidettäisiin naamiaiset. Olin päättänyt olla kärpänen ja valmistellut puvun: kiinnittänyt mustaan pipoon kaksi mustaa piipunrassia tuntosarviksi, ommellut mustan poolon selkään siipiviritykset, valinnut mustat legginsit ja kengät. Silloin olin ostanut jo isomman karkkipussin, kaikki oli valmiina - kunnes heräsin naamiaisaamuna kuumeisena. Hukkaan puku, hukkaan karkit.
Ei oo vappu mun juhla ei.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
45 min
Viime vuonna 4000 ihmistä jäi masennuksen takia työkyvyttömyyseläkkeelle, eläkkeelle jäävä on useimmiten koulutettu 50-vuotias nainen. Lähteenä 45 min, mtv3.
Uupumus ja masennus voi toki (vihaan tokittelua, mutta toki toki silti) johtua puhtaasti ikävästä työilmapiiristä, liian vaativasta työnkuvasta jms. mitä ohjelma mainitsi - MUTTA juuri tänään radiouutisista kuulin tutun faktan: yleisimmin masennuksen juuret ulottuvat lapsuuteen/nuoruuteen. Kyllä se vaan minun pienestä mielestäni on niin, että jos potilaita hoidettaisiin jo nuorena (itselläni on se onni, että hoitoa on ollut mahdollista saada), vältyttäisiin monelta työkyvyttömyyseläkehakemukselta. Tämä siis voisi olla uusi suunnitelma, ja toivottavasti onkin. Mutta totta kai he, ketkä elivät sitä aikaa kun lasten ja nuorten hyvinvointi ei vielä ollut in, joutuvat vääntämään vitsaa nyt aikuisina. Ja ansaitsevat eläkkeen mikäli sitä tarvitsevat.
Ei jaksa jatkaa palopuhetta, samaa p*skaa kuin joka puolella nykyään.
Juoksin metsässä ympyrää. Se on selkein muistikuva tästä päivästä.
Uupumus ja masennus voi toki (vihaan tokittelua, mutta toki toki silti) johtua puhtaasti ikävästä työilmapiiristä, liian vaativasta työnkuvasta jms. mitä ohjelma mainitsi - MUTTA juuri tänään radiouutisista kuulin tutun faktan: yleisimmin masennuksen juuret ulottuvat lapsuuteen/nuoruuteen. Kyllä se vaan minun pienestä mielestäni on niin, että jos potilaita hoidettaisiin jo nuorena (itselläni on se onni, että hoitoa on ollut mahdollista saada), vältyttäisiin monelta työkyvyttömyyseläkehakemukselta. Tämä siis voisi olla uusi suunnitelma, ja toivottavasti onkin. Mutta totta kai he, ketkä elivät sitä aikaa kun lasten ja nuorten hyvinvointi ei vielä ollut in, joutuvat vääntämään vitsaa nyt aikuisina. Ja ansaitsevat eläkkeen mikäli sitä tarvitsevat.
Ei jaksa jatkaa palopuhetta, samaa p*skaa kuin joka puolella nykyään.
Juoksin metsässä ympyrää. Se on selkein muistikuva tästä päivästä.
tiistai 22. huhtikuuta 2008
Ahdistus maximus
Ahdistaa niin ettei veri kierrä, ihan vapisuttaa. Vihaan moxeja, mutta parempi niiden suoma pilvi kuin todellisuus. Annoin rauhoittaville lempinimen, eivät kuulosta niin pahalta.
Toivon, että tämä olisi nopeasti ohimenevä vaihe eikä pidempään pysyvä olotila. Ei tällaista voi kestää. Mutta pakkohan se on jos tämä ei lopu. Tuntuu kauhealta sanoa noin, mutta en jaksa taas ruveta puuhaamaan kuolemaa. Se on sitten isompi juttu se. Ja vaikeasti toteutettavissa, huomasin viimeksi. Kuulostaa iljettävän positiiviselta ajattelulta omaan korvaani kun tilanne on kuitenkin mikä on. Vai mikähän se edes on. En tiedä.
En saa illalla/yöllä unta vaikka syön kiltisti iltalääkkeet ja päälle vielä unilääkkeen. Sitten nukun koko aamupäivän. Keljuttaa sekin.
ps. kissa voi hyvin :) ainakin jos lopettaa nuo hortonomin hommat.
Toivon, että tämä olisi nopeasti ohimenevä vaihe eikä pidempään pysyvä olotila. Ei tällaista voi kestää. Mutta pakkohan se on jos tämä ei lopu. Tuntuu kauhealta sanoa noin, mutta en jaksa taas ruveta puuhaamaan kuolemaa. Se on sitten isompi juttu se. Ja vaikeasti toteutettavissa, huomasin viimeksi. Kuulostaa iljettävän positiiviselta ajattelulta omaan korvaani kun tilanne on kuitenkin mikä on. Vai mikähän se edes on. En tiedä.
En saa illalla/yöllä unta vaikka syön kiltisti iltalääkkeet ja päälle vielä unilääkkeen. Sitten nukun koko aamupäivän. Keljuttaa sekin.
ps. kissa voi hyvin :) ainakin jos lopettaa nuo hortonomin hommat.
maanantai 21. huhtikuuta 2008
Damaged
Hmm, ehkä selvennän asiaa: edellinen kirjoitus ei kertonut mistään mukavasta (kuten rakastumisesta), se oli kuva hetkestä joilloin historian hirvein verilöyly pyörähti käyntiin alusta. Juuri kun nipin napin selvisin edellisestä kerrasta.
Niin. Tapahtui jotain, joka tapahtui kerran aiemmin ja jonka jälkitautina sairastin masennuksen potenssiin miljoona. Pelkään putoavani. Syvälle. En tiedä onko siellä pohjaa.
En osaa sanoa mitään järkevää, ei näin suurta salaisuutta voi jakaa eikä tiivistää. Osaan olla ainoastaan itkuinen.
Ja tyhjä. Ihan loputtoman tyhjä.
Sattuu, sattuu niin pirusti.
Niin. Tapahtui jotain, joka tapahtui kerran aiemmin ja jonka jälkitautina sairastin masennuksen potenssiin miljoona. Pelkään putoavani. Syvälle. En tiedä onko siellä pohjaa.
En osaa sanoa mitään järkevää, ei näin suurta salaisuutta voi jakaa eikä tiivistää. Osaan olla ainoastaan itkuinen.
Ja tyhjä. Ihan loputtoman tyhjä.
Sattuu, sattuu niin pirusti.
sunnuntai 20. huhtikuuta 2008
It´s coming again
En pysty vielä tuntemaan, hengitän koska lääkkeillä pääsee kemialliseen taivaaseen, pysyn liikkeessä ettei yksikään ajatus harhailisi lähelle kipupistettä. En pysty kertomaan miehelle, sillä en pysty kertomaan itsellenikään. En voi tuntea niitä tunteita, en voi selvitä siitä toista kertaa, en tiedä pystynkö enää nousemaan niin syvältä, yletynkö edes alimmille askelmille.
Samalla kun kuuntelen jokainen musta sana valuu korvakäytävää pitkin aivoihin, lävistää juuri arpeutuneet pisteet, tunkeutuu syvälle pistää viiltää polttaa. Ja olen kiveä, pienet hätääntyneet solut jähmettyvät tiivistyvät graniitiksi, puhe tulee ulkopuolelta, en puhu mutta suusta tipahtelee sanoja kylmiä kovia samaan aikaan kun mielessäni pakenen jo kauas sumun taakse.
Poljen kotiin, ehdin lausua mantran sata kertaa ennen kuin jokaisen haavan ompeleet ratkeavat, revin hiuksia, itku tulee vuosien takaa samoista tunteista samasta tuskasta. Ja yhtäkkiä olen menneisyydessä, kaikki näyttää samalta kaikki tuoksuu samalta kaikki tuntuu samalta kuulen saman musiikin. Kellun kuplassa mustassa maailmassa.
Ja kaikki voi olla harhaa.
Samalla kun kuuntelen jokainen musta sana valuu korvakäytävää pitkin aivoihin, lävistää juuri arpeutuneet pisteet, tunkeutuu syvälle pistää viiltää polttaa. Ja olen kiveä, pienet hätääntyneet solut jähmettyvät tiivistyvät graniitiksi, puhe tulee ulkopuolelta, en puhu mutta suusta tipahtelee sanoja kylmiä kovia samaan aikaan kun mielessäni pakenen jo kauas sumun taakse.
Poljen kotiin, ehdin lausua mantran sata kertaa ennen kuin jokaisen haavan ompeleet ratkeavat, revin hiuksia, itku tulee vuosien takaa samoista tunteista samasta tuskasta. Ja yhtäkkiä olen menneisyydessä, kaikki näyttää samalta kaikki tuoksuu samalta kaikki tuntuu samalta kuulen saman musiikin. Kellun kuplassa mustassa maailmassa.
Ja kaikki voi olla harhaa.
lauantai 19. huhtikuuta 2008
Back to square one
Jos Sinä (et voi olla tunnistamatta itseäsi) luet tämän merkinnän, minulla on sinulle vain muutama kysymys.
Miksi? Tiedätkö itsekään enää mitä haluat? Siksikö jatkat tätä? Onko maailmassa ainoatakaan elävää olentoa, joka voisi tehdä sinut onnelliseksi? Miksi me ansaitsemme tämän kerta toisensa jälkeen? Vai onko se vain omaa tyhmyyttämme?
Elämä muuttui taas pienessä hetkessä, kohtauksessa jossa saavuin oikeaan aikaan väärään paikkaan. Jos en olisi saapunut, istuisin tässä tietämättömänä pahasta. Mutta koska saavuin, istun tässä haavoja olkapäässäni, tuskaisen tietoisena kaikista salaisuuksista, hyssytellyistä totuuksista.
Kuinka jaksaa kun tietää joutuvansa aloittamaan jo kerran aiemmin kolutun helvetin alusta. Otan vasta alkuaskeleita, mutta tällä kertaa ne tuntuvat sietämättömiltä, kun tiedän mikä kaikki on vielä edessäpäin. Surua, tuskaa, ahdistusta, epätoivoa, unettomia öitä, itsetuhoisuutta. Siinäpä uusi päiväohjelmani.
En pysty ajattelemaan vielä. Toivoisin olevani aivokuollut, ei tarvitsisi kestää näitä tunteita. En haluaisi kuolla taas.
Miksi? Tiedätkö itsekään enää mitä haluat? Siksikö jatkat tätä? Onko maailmassa ainoatakaan elävää olentoa, joka voisi tehdä sinut onnelliseksi? Miksi me ansaitsemme tämän kerta toisensa jälkeen? Vai onko se vain omaa tyhmyyttämme?
Elämä muuttui taas pienessä hetkessä, kohtauksessa jossa saavuin oikeaan aikaan väärään paikkaan. Jos en olisi saapunut, istuisin tässä tietämättömänä pahasta. Mutta koska saavuin, istun tässä haavoja olkapäässäni, tuskaisen tietoisena kaikista salaisuuksista, hyssytellyistä totuuksista.
Kuinka jaksaa kun tietää joutuvansa aloittamaan jo kerran aiemmin kolutun helvetin alusta. Otan vasta alkuaskeleita, mutta tällä kertaa ne tuntuvat sietämättömiltä, kun tiedän mikä kaikki on vielä edessäpäin. Surua, tuskaa, ahdistusta, epätoivoa, unettomia öitä, itsetuhoisuutta. Siinäpä uusi päiväohjelmani.
En pysty ajattelemaan vielä. Toivoisin olevani aivokuollut, ei tarvitsisi kestää näitä tunteita. En haluaisi kuolla taas.
torstai 17. huhtikuuta 2008
Sweet chaotic me
Vielä tänään puhkuin ja puhisin ja olin varma, että menen töihin vaikka heti huomenna. Sitten ajatukset jakautuivat kahtia: toinen pelikentän puoli hyökkäsi töihin menon puolesta, toinen pidemmän toipumisajan puolesta. Kumpikaan ei voittanut, sillä vajosin harmaaseen välitilaan, jossa ei jaksa ajatella kumpaakaan. Tuntuu kuin olisin seurannut liian jännittävää pingisottelua, käännellyt päätä haukkana puolelta toiselle. Ping pong. Ping. Lopulta pää sanoi pim ja sammutti itse itsensä.
Illemmalla yritin ostaa itseni tyytyväiseksi. Sitten kun viimein kannoin pienessä rapisevassa pussissa aarretta, jota olen katsellut jo pitkään, en tuntenutkaan mitään. Jäin miettimään mitä seuraavaksi haluaisin, mikä olisi niin suurta että se voisi tyydyttää sen tarpeeni, jota en tunnista. Kun mikään ei riitä. Millä täyttää vuosikausia ihmisessä muhinut tyhjyys? Mitä ihmettä voisin tehdä löytääkseni mielenrauhan. En tiedä missä piilossa se on, olen kurkistanut jo niin monen kiven alle ja viipynytkin siellä loukoissa, mutta en vain saavuta sitä. Se ei varmasti löydy helpolla, onhan sen etsiminen vienyt jo kauan. Kunpa tietäisin miten voisin auttaa itseäni.
Kunpa myös osaisin suhtautua lähimäisiini normaalisti. Kaikessa epävakaudessani olen julma ja itsekeskeinen, seuraavana hetkenä rakastava ja lempeä. Silmissäni ihmiset ovat hyviä tai pahoja, kumpaakin senhetkisten tekojensa tai sanojensa mukaan. Hajoan itsekin, kun tiedän olevani aivan mahdoton. Kukaan ei ansaitse sellaista kohtelua. Vaadin liikaa itseltäni, mutta niin myös muilta. Minua on kai mahdoton miellyttää. Koska jos ei mikään, niin ei myöskään kukaan riitä.
Tunnen itseni kamalaksi ja pohjattoman onnettomaksi. Vaikka vasta toissapäivänä olin maailman paras.
Miksi elämä on vaikeaa? Onko se sen perustarkoitus? Ei kenelläkään ole helppoa, mutta joillakin ilmiselvästi on keinonsa selviytyä tästä.
Illemmalla yritin ostaa itseni tyytyväiseksi. Sitten kun viimein kannoin pienessä rapisevassa pussissa aarretta, jota olen katsellut jo pitkään, en tuntenutkaan mitään. Jäin miettimään mitä seuraavaksi haluaisin, mikä olisi niin suurta että se voisi tyydyttää sen tarpeeni, jota en tunnista. Kun mikään ei riitä. Millä täyttää vuosikausia ihmisessä muhinut tyhjyys? Mitä ihmettä voisin tehdä löytääkseni mielenrauhan. En tiedä missä piilossa se on, olen kurkistanut jo niin monen kiven alle ja viipynytkin siellä loukoissa, mutta en vain saavuta sitä. Se ei varmasti löydy helpolla, onhan sen etsiminen vienyt jo kauan. Kunpa tietäisin miten voisin auttaa itseäni.
Kunpa myös osaisin suhtautua lähimäisiini normaalisti. Kaikessa epävakaudessani olen julma ja itsekeskeinen, seuraavana hetkenä rakastava ja lempeä. Silmissäni ihmiset ovat hyviä tai pahoja, kumpaakin senhetkisten tekojensa tai sanojensa mukaan. Hajoan itsekin, kun tiedän olevani aivan mahdoton. Kukaan ei ansaitse sellaista kohtelua. Vaadin liikaa itseltäni, mutta niin myös muilta. Minua on kai mahdoton miellyttää. Koska jos ei mikään, niin ei myöskään kukaan riitä.
Tunnen itseni kamalaksi ja pohjattoman onnettomaksi. Vaikka vasta toissapäivänä olin maailman paras.
Miksi elämä on vaikeaa? Onko se sen perustarkoitus? Ei kenelläkään ole helppoa, mutta joillakin ilmiselvästi on keinonsa selviytyä tästä.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2008
Kysymysten äärellä - taas
Pieni tyttö suurten kysymysten äärellä. Sain mahdollisuuden työkokeiluun. Kieltäydyin. Nyt pää poksahtaa kun mietin päätinkö oikein, teinkö viisaasti, olisiko kannattanut kokeilla, miksi olen tällainen laiskamato, miksi pitäydyn "sairaassa" elämässäni, miksi pelkään niin kirotun paljon muita ihmisiä, miksi pelkään epäonnistuvani, miksi en vain anna itselleni mahdollisuutta. Ja mitä ihmettä teen elokuuhun asti, kun seuraava sairaslomapätkä jatkuu sinne asti hoitavan lääkärini kesäloman vuoksi. Hän ei halunnut laittaa minua töihin sillä aikaa kun ei ole itse setvimässä asioitani. Arg.
Toisaalta nyt minulla on aikaa antaa ajatuksen normaalimmasta elämästä ihan oikeasti soljua päähäni. Se on pirun pelottava ajatus. Mennä töihin. Kohdata päivittäin monta vierasta ihmistä. Purhh. Jäi silti pikkuisen kytemään hullu mieliteko sännätä tulta päin, suoraan liekkeihin ja sotatantereelle. Joinakin sekunteina olen jopa miettinyt soittavani lääkärille ja kiljuvani "kyllä kyllä! Haluan töihin!". Vielä pelottavampaa. Luulen kyllä kesän menevän nopeasti ja huomaavani pian sairasloman olevan jo loppumassa.
Uusi missioni onkin siis "elokuuksi työkuntoon". Sillä välin keskityn vielä ihan perusselviytymiseen, mm. siihen että saisin imuroitua nuo kissan levittelemät hiekkamuruset matoilta säännöllisesti (sillä on puolentoista sentin tassukarvat, joista se ripistelee hiekkoja laukatessaan ilorallit onnistuneen vessakäynnin jälkeen), tiskit voisi pestä edes joka toinen päivä, aamuisin olisi hyvä päästä sängystä ennen kymmentä, voisin yrittää päivittäin käydä ihmisten ilmoilla..ja tietysti itsestään voisi huolehtia paremmin. Kuulostaa tylsältä, eikös vaan? Kaipaisin jotain älyllistä toimintaa, aivot vaativat haastetta. Mutta opiskelu on vielä liian haastavaa ja toiset opiskelijat kuulostavat jo sanana kammottavalta. Njääh. En tiedä. Voipi olla niinkin, että heitän taas kesällä pitemmän osastokeikan lääkekokeilun takia. Siinäpä sitä ohjelmaa sitten olisikin. Vaikka osastollahan sitä vasta tylsyyteen meinaa kupsahtaakin...
En saa rauhaa. Yleensä valitan kuinka olen aina toimunut toisten mielten mukaan, tehnyt niin kuin minun on tahdottu tekevän, mutta nyt toivon että joku voisi päättää puolestani.
Toisaalta nyt minulla on aikaa antaa ajatuksen normaalimmasta elämästä ihan oikeasti soljua päähäni. Se on pirun pelottava ajatus. Mennä töihin. Kohdata päivittäin monta vierasta ihmistä. Purhh. Jäi silti pikkuisen kytemään hullu mieliteko sännätä tulta päin, suoraan liekkeihin ja sotatantereelle. Joinakin sekunteina olen jopa miettinyt soittavani lääkärille ja kiljuvani "kyllä kyllä! Haluan töihin!". Vielä pelottavampaa. Luulen kyllä kesän menevän nopeasti ja huomaavani pian sairasloman olevan jo loppumassa.
Uusi missioni onkin siis "elokuuksi työkuntoon". Sillä välin keskityn vielä ihan perusselviytymiseen, mm. siihen että saisin imuroitua nuo kissan levittelemät hiekkamuruset matoilta säännöllisesti (sillä on puolentoista sentin tassukarvat, joista se ripistelee hiekkoja laukatessaan ilorallit onnistuneen vessakäynnin jälkeen), tiskit voisi pestä edes joka toinen päivä, aamuisin olisi hyvä päästä sängystä ennen kymmentä, voisin yrittää päivittäin käydä ihmisten ilmoilla..ja tietysti itsestään voisi huolehtia paremmin. Kuulostaa tylsältä, eikös vaan? Kaipaisin jotain älyllistä toimintaa, aivot vaativat haastetta. Mutta opiskelu on vielä liian haastavaa ja toiset opiskelijat kuulostavat jo sanana kammottavalta. Njääh. En tiedä. Voipi olla niinkin, että heitän taas kesällä pitemmän osastokeikan lääkekokeilun takia. Siinäpä sitä ohjelmaa sitten olisikin. Vaikka osastollahan sitä vasta tylsyyteen meinaa kupsahtaakin...
En saa rauhaa. Yleensä valitan kuinka olen aina toimunut toisten mielten mukaan, tehnyt niin kuin minun on tahdottu tekevän, mutta nyt toivon että joku voisi päättää puolestani.
tiistai 15. huhtikuuta 2008
Pörr pör
Tänään kaikki on paremmin kuin hyvin. Pelottavan hyvin. En saa keskeytettyä ajatuksiani, ne nostavat helman hampaisiin ja painelevat karkuun minkä kintuistaan pääsevät, joka suuntaan, eestaas, ympäri ämpäri, nurinkurin. Ihan kuin ilkeitä maahisia (en tosin tiedä käyttävätkö maahiset mitään helmallista..). Tekisi mieli olla hetken hiljaa, hengittää rauhallisesti ja lakata pörräämästä, mutta virtaa on nyt niin kiehtovan paljon etten millään malttaisi. Vaikka kuitenkin tahtoisin rauhoittua. Vaikeaa.
Tämä on mukavaa ja tämä on todella inhottavaa, kun tietää seurauksen. En tiedä kompastunko monttuun tänä iltaa, huomenna, vaiko vasta muutaman päivän päästä - varmaa on vain, että reuna tuntuu jalan alla aina yhtä yllättäen, ja vasta pohjalla tajuaa olevansa taas pohjalla. Tämä ei edes ole pessimistinen ajatus, vaan täysi fakta. Normaali hyvä olo on levollisempaa, tyynempää ja lempeämpää. Näin luulisin. En ole varma olenko koskaan tuntenut normaalia hyvää oloa. Mikä sitten taas onkaan normaalia, kuka tietää.
Tämän päivän olosta johtuen olen miettinyt kiivaasti sairaslomaani. Kiivasti jo energiankin takia, mutta myös siksi että näinä hetkinä voisin tehdä samanaikaisesti vaikka kolmea työtä. Harmillista ettei minua työllistetä sopimuksella, joka sallii minun saapua töihin niinä päivinä kun mellastan yläpilvessä. Silloin työpäivät saattaisivat kyllä jäädä vähiin, olen liian depressiivinen maanikoksi. Tai laiska kuten eräs paitateksti sanoo. Nyt alkaa taas kerran lähestyä sairasloman deadline. Aina kolmen kuukauden välein saa jännittää samaa asiaa, valvoa öitä ja punnita vaakakuppeja ahkerasti: mennäkö töihin vai eikö mennä? Ollako valmis vai eikö olla? Pelätäkö ihmisiä vai eikö pelätä? Pystyäkö vai eikö pystyä?
Jos puhutaan siitä, miltä minusta tuntuu (tuo oli korostettava), on selkeää etten ole vielä valmis yhteiskunnan hampaisiin. Mutta päättävän tahon edessä minulta katoaa oma tahto, ajatus ja mielipide siitä mikä on minun oikeus ja asema tässä työkysymyksessä. Jos lääkäri sanoo minun pystyvän töihin, kai se on sitten pystyttävä. Jääkö siihen sija minun mielipiteelleni, en tiedä. Voinhan minä kai pyytää lisää sairaslomaa, mutta en taatusti itselleni tyypilliseen tapaan kehtaa enää sen jälkeen, kun lääkäri on todennut minun olevan kunnossa. Tai ainakin tarpeeksi kunnossa. Eli suoraan vaan suden hampaisiin. Sitten vaan ihmetellään kun tyttö ei tulekaan takaisin, ja se onkin jo riekaleina psykiatrin suussa.
Hyi hyi taas Tiitiäinen, kamalia juttuja.
Tämä on mukavaa ja tämä on todella inhottavaa, kun tietää seurauksen. En tiedä kompastunko monttuun tänä iltaa, huomenna, vaiko vasta muutaman päivän päästä - varmaa on vain, että reuna tuntuu jalan alla aina yhtä yllättäen, ja vasta pohjalla tajuaa olevansa taas pohjalla. Tämä ei edes ole pessimistinen ajatus, vaan täysi fakta. Normaali hyvä olo on levollisempaa, tyynempää ja lempeämpää. Näin luulisin. En ole varma olenko koskaan tuntenut normaalia hyvää oloa. Mikä sitten taas onkaan normaalia, kuka tietää.
Tämän päivän olosta johtuen olen miettinyt kiivaasti sairaslomaani. Kiivasti jo energiankin takia, mutta myös siksi että näinä hetkinä voisin tehdä samanaikaisesti vaikka kolmea työtä. Harmillista ettei minua työllistetä sopimuksella, joka sallii minun saapua töihin niinä päivinä kun mellastan yläpilvessä. Silloin työpäivät saattaisivat kyllä jäädä vähiin, olen liian depressiivinen maanikoksi. Tai laiska kuten eräs paitateksti sanoo. Nyt alkaa taas kerran lähestyä sairasloman deadline. Aina kolmen kuukauden välein saa jännittää samaa asiaa, valvoa öitä ja punnita vaakakuppeja ahkerasti: mennäkö töihin vai eikö mennä? Ollako valmis vai eikö olla? Pelätäkö ihmisiä vai eikö pelätä? Pystyäkö vai eikö pystyä?
Jos puhutaan siitä, miltä minusta tuntuu (tuo oli korostettava), on selkeää etten ole vielä valmis yhteiskunnan hampaisiin. Mutta päättävän tahon edessä minulta katoaa oma tahto, ajatus ja mielipide siitä mikä on minun oikeus ja asema tässä työkysymyksessä. Jos lääkäri sanoo minun pystyvän töihin, kai se on sitten pystyttävä. Jääkö siihen sija minun mielipiteelleni, en tiedä. Voinhan minä kai pyytää lisää sairaslomaa, mutta en taatusti itselleni tyypilliseen tapaan kehtaa enää sen jälkeen, kun lääkäri on todennut minun olevan kunnossa. Tai ainakin tarpeeksi kunnossa. Eli suoraan vaan suden hampaisiin. Sitten vaan ihmetellään kun tyttö ei tulekaan takaisin, ja se onkin jo riekaleina psykiatrin suussa.
Hyi hyi taas Tiitiäinen, kamalia juttuja.
maanantai 14. huhtikuuta 2008
Olen olemassa
Vierähti päiviä, yli viikko. En ollut poissa, mutta psyykkinen läsnäolo oli vaikeaa. Olla minä. Rajallinen minä, kädet jalat sormet pää. Illalla sängyssä täytyy puristaa käsivarsia vasten rintaa, jotta tunnen itseni kokonaiseksi olevaksi ihmiseksi. Olo ei ole välttämättä paha, en oikein tiedä mikä olo tämä on, tunnistamaton.
Näin käy kun kevät tulee: ahdistun kun ihmiset odottavat innokkaasti kesää. Miksi minä en odota? Maa näyttää mustalta ja kaiken valon imevältä mutaliejulta. En pidä kukista. Nyt sataa räntää, mitä kevättä tämä muka on? Toisaalta yhtäkkinen valonmäärä on häikäisevää ja lisää pelottavasti kierroksia, saatan riehua vimmattuna muutaman päivän. Mutta enimmäkseen olen voimaton.
Kai tämäkin kuuluu taudinkuvaan. Masennus voi ilmetä niin monilla tavoilla; välillä saattaa olla kiihtynyt ja levoton, sitten taas saamaton voimaton mitääntuntematon. En saa unta vaikka olen iltaisin pystyyn kuollut, en osaa rauhoittua sänkyyn, pelkään jo etukäteen ettei uni tule. Otan unilääkkeen ja piiloudun peiton alle suojaan murhaajilta, yritän unohtaa kaiken.
Minun pitäisi terapeutin mielestä alkaa pyrkiä eteenpäin. Oppia suhtautumaan ihmisiin avoimesti, uteliaasti. Pidän ihmisiä lähinnä häiriötekijöinä, ne kulkevat ohitseni ja tuijottavat ja syrjivät ilkeästi. Ne ovat tielläni kun haluan hiljaa ja huomaamattomasti ostaa porkkanapussini kaupasta. Ne haluavat jutella, tietää mitä teen ja miksen tee mitään. Tiedän että olen pysähdyksissä omassa kuplassani, mutta pelko ja estot pitävät minut siellä. Siellä, tai voisin sanoa täällä, on ihan ok olla. Jos kestän elämän näin, eikö ole ihan hyvä olla vielä piilossa. Minua yritetään työntää pinnojen välistä takaisin rattaisiin, työelämään, opiskelemaan. En pysty. En koe pystyväni. Vielä. Mutta milloin on sitten oikea aika? Sitten kun minusta tuntuu siltä?
En tiedä tuntuuko enää koskaan sopivalta ajalta.
Mutta kiitos kommenteista :) ja ipille suuri sydän Blogging with a Purpose- kunniamaininnasta! En onnistunut kopioimaan kuvaa ja tekstiä jostain syystä, joten linkitin tuohon ipin ko. postauksen.
Näin käy kun kevät tulee: ahdistun kun ihmiset odottavat innokkaasti kesää. Miksi minä en odota? Maa näyttää mustalta ja kaiken valon imevältä mutaliejulta. En pidä kukista. Nyt sataa räntää, mitä kevättä tämä muka on? Toisaalta yhtäkkinen valonmäärä on häikäisevää ja lisää pelottavasti kierroksia, saatan riehua vimmattuna muutaman päivän. Mutta enimmäkseen olen voimaton.
Kai tämäkin kuuluu taudinkuvaan. Masennus voi ilmetä niin monilla tavoilla; välillä saattaa olla kiihtynyt ja levoton, sitten taas saamaton voimaton mitääntuntematon. En saa unta vaikka olen iltaisin pystyyn kuollut, en osaa rauhoittua sänkyyn, pelkään jo etukäteen ettei uni tule. Otan unilääkkeen ja piiloudun peiton alle suojaan murhaajilta, yritän unohtaa kaiken.
Minun pitäisi terapeutin mielestä alkaa pyrkiä eteenpäin. Oppia suhtautumaan ihmisiin avoimesti, uteliaasti. Pidän ihmisiä lähinnä häiriötekijöinä, ne kulkevat ohitseni ja tuijottavat ja syrjivät ilkeästi. Ne ovat tielläni kun haluan hiljaa ja huomaamattomasti ostaa porkkanapussini kaupasta. Ne haluavat jutella, tietää mitä teen ja miksen tee mitään. Tiedän että olen pysähdyksissä omassa kuplassani, mutta pelko ja estot pitävät minut siellä. Siellä, tai voisin sanoa täällä, on ihan ok olla. Jos kestän elämän näin, eikö ole ihan hyvä olla vielä piilossa. Minua yritetään työntää pinnojen välistä takaisin rattaisiin, työelämään, opiskelemaan. En pysty. En koe pystyväni. Vielä. Mutta milloin on sitten oikea aika? Sitten kun minusta tuntuu siltä?
En tiedä tuntuuko enää koskaan sopivalta ajalta.
Mutta kiitos kommenteista :) ja ipille suuri sydän Blogging with a Purpose- kunniamaininnasta! En onnistunut kopioimaan kuvaa ja tekstiä jostain syystä, joten linkitin tuohon ipin ko. postauksen.
perjantai 4. huhtikuuta 2008
keskiviikko 2. huhtikuuta 2008
Salahavaittua
Istuin tänään odottamassa eräässä nimeltä mainitsemattomassa paikassa. Tuoleja oli kahdessa rivissä, paikalla arviolta viisi ihmistä minun lisäkseni. Siinä istuskellessani ja jalkoja heilutellessani (lyhyet koipeni kun eivät aina yllä lattiaan asti korkealta tuolilta) aloin vilkuilla muita. Tykkään kyylätä salaa, tehdä hupsuja huomioita ihmisten tavoista juuri sillä pahaa aavistamattomalla hetkellä, kun he luulevat sulautuvansa massaan. Ihmiset mm. mumisevat itsekseen, suu käy mutta yhtäkään sanaa ei kuulu. Vain epämääräistä hiljaista "mmmhhmmm" mutristelua. Samaan ilmiöön törmää monesti kadulla, jotkut näyttävät juttelevan mielikuvitusystävilleen. Paras oli mummo, joka pärpätti armottomasti ilman ääntäkään katua ylittäessään. Joku sai kuulla kunniansa kuulematta sitä.
Tänään nautiskelin odotustilassa ihanasta brittiaksentista kun pariskunta jutteli keskenään (tämä nyt ei ole niin erityinen salahavainto, minä vain pidän brittien puhetavasta), näin kuinka vanha herra työnsi silmälasien sangan korvaansa ja veivasi pari astetta kumpaankin suuntaan (enempää en voinut katsoa) ja huomasin kuinka keski-ikäinen nainen loksautti leukansa varmasti paikoiltaan kun huomasi juoma-automaatin vanhalla paikalla pahoittelun sen poistamisesta. Olisi varmasti tullut särpimään vain ilmaiset sumpit, sillä kääntyipä kyseinen rouva ikävän havaintonsa jälkeen kannoillaan ja paineli ulos.
Enempää en ehtinyt huomata, koska aloin ihmetellä meidän suomalaisten logiikkaa istumapaikan valinnassa. Kukaan ei istu vapaaehtoisesti kenenkään viereen. Ensimmäiset asiakkaat istuvat niin että väliin ja kaksi tuolia (minä myös tein näin), seuraavat joutuvat jo kenties yhden tuolin päähän toisesta asiakkaasta ja voi sitä onnetonta joka joutuu istumaan jonkun viereen. Tämä on ehkä ennemminkin meidän suomalaisten tapa, kun ujoutta. Jopa minä uskaltaisin istua vieraan viereen yleisessä tilassa, varsinkin silloin kun tosiaan olen siinä kunnossa että asioin itse. Mutta jos tuppautuisin ihan liki toiseen ihmiseen, kun valittavana olisi kauempikin paikka, minua pidettäisiin vähintäänkin outona. Kerran nimittäin lättäsin takapuoleni kahden ihmisen jättämään hajurakoon, kun se tuoli siinä niin kutsui. Tulipa tyhmä olo kun rouvat käänsivät päät niin etteivät varmasti huomaa minua, eivät haista eikä maista tuota omituista tunkeutujaa. Tulipa vielä tyhmempi olo, kun kukaan muu ei tehnyt samoin. Samahan se on linja-autoissa, ensin kansoitetaan joka toinen paikka.
Ahaa, nyt tein muuten vielä yhden huomion: tämä kirjoitushan on siis tällaisen maalaistytön näkökulma pienestä kylästä ja ei niin suuresta lähikaupungista. Ehkä suuremmissa cityissä istutaan lähekkäin, ehkä tilanteen pakosta. Mutta täällä mennään näin perinteisellä kaavalla.
Tehtäväni ei edisty. Saatan tulla vielä hulluksi %)
Tänään nautiskelin odotustilassa ihanasta brittiaksentista kun pariskunta jutteli keskenään (tämä nyt ei ole niin erityinen salahavainto, minä vain pidän brittien puhetavasta), näin kuinka vanha herra työnsi silmälasien sangan korvaansa ja veivasi pari astetta kumpaankin suuntaan (enempää en voinut katsoa) ja huomasin kuinka keski-ikäinen nainen loksautti leukansa varmasti paikoiltaan kun huomasi juoma-automaatin vanhalla paikalla pahoittelun sen poistamisesta. Olisi varmasti tullut särpimään vain ilmaiset sumpit, sillä kääntyipä kyseinen rouva ikävän havaintonsa jälkeen kannoillaan ja paineli ulos.
Enempää en ehtinyt huomata, koska aloin ihmetellä meidän suomalaisten logiikkaa istumapaikan valinnassa. Kukaan ei istu vapaaehtoisesti kenenkään viereen. Ensimmäiset asiakkaat istuvat niin että väliin ja kaksi tuolia (minä myös tein näin), seuraavat joutuvat jo kenties yhden tuolin päähän toisesta asiakkaasta ja voi sitä onnetonta joka joutuu istumaan jonkun viereen. Tämä on ehkä ennemminkin meidän suomalaisten tapa, kun ujoutta. Jopa minä uskaltaisin istua vieraan viereen yleisessä tilassa, varsinkin silloin kun tosiaan olen siinä kunnossa että asioin itse. Mutta jos tuppautuisin ihan liki toiseen ihmiseen, kun valittavana olisi kauempikin paikka, minua pidettäisiin vähintäänkin outona. Kerran nimittäin lättäsin takapuoleni kahden ihmisen jättämään hajurakoon, kun se tuoli siinä niin kutsui. Tulipa tyhmä olo kun rouvat käänsivät päät niin etteivät varmasti huomaa minua, eivät haista eikä maista tuota omituista tunkeutujaa. Tulipa vielä tyhmempi olo, kun kukaan muu ei tehnyt samoin. Samahan se on linja-autoissa, ensin kansoitetaan joka toinen paikka.
Ahaa, nyt tein muuten vielä yhden huomion: tämä kirjoitushan on siis tällaisen maalaistytön näkökulma pienestä kylästä ja ei niin suuresta lähikaupungista. Ehkä suuremmissa cityissä istutaan lähekkäin, ehkä tilanteen pakosta. Mutta täällä mennään näin perinteisellä kaavalla.
Tehtäväni ei edisty. Saatan tulla vielä hulluksi %)
tiistai 1. huhtikuuta 2008
Vanne kiristyy
Hirmuinen stressi. Se ei ole mikään uutinen sinänsä, koska elän lähes aina "huomenta, stressi alkakoon" -tyylillä. Nyt ahdinkotaso on piirun verran korkeammalla kuin normaalisti, vaikka mitään suurta stressin aihetta tässä ei ole, vain yksi pikkujuttu joka pitäisi hoitaa perjantaihin mennessä. Eli itse asiassa minä vain tunnen itseni kiireiseksi ja hyvin hyvin stressaantuneeksi ilman todellista syytä. Olen keksinyt itselleni kiireisen elämän.
Kalenterissani lukee joka päivän kohdalla kymmenen merkintää, useita kellonaikoja ja huomautuksia. Ne ovat tätä niin sanottua elämääni, pitäähän minun pitää elämä valekuosissa etten vallan lopullisesti sekoa. Aikataulu luo turvaa: on mukavaa katsoa kalenterista mihin aikaan syön aamupalaa tai välipalaa, milloin on sopiva lähteä lenkille, milloin pitää viedä pyykkejä lainakoneeseen, onko tiskausta luvassa vai kenties pölyjen pyyhintää. Illalla tihrustan vielä merkinnän kyseisen päivän voinnista, tadaa. Ja sitten tyytyväisenä luen kalenteria ja tutkailen mitä olen tehnyt. Eli oikeastaan olen aika ahkera velmu. Mutta autapa armias, kun kalenterissa seisoo ihan oikea merkintä, sellainen joka edellyttää minulta kotoa lähtemistä ja johonkin menemistä. Voi huokaus sentään.
Se mainitsemani pikkujuttu ei edes vaadi muuta kuin jaksamista ja keskittymistä, minun ei tarvitse jännittää tällä kertaa minnekään lähtemistä tai ihmisten tapaamista, kunhan vain hoitaisin tämän yhden tehtävän ja palauttaisin sen viimeistään perjantaina. Mutta sen sijaan, että tekisin sitä, minä juoksen ympäri asuntoa ja revin hiuksia. Hoen itselleni etten pysty siihen, tukistan itseäni lisää ja huudan pakko pystyä, juoksen lisää ja toivon äkkikuolemaa. Jokainen sekunti se asia vainoaa ajatuksiani, se on illalla viimeisenä mielessä, sitten painajaisessa ja aamulla taas ensimmäisenä. Olisi niin ihanaa nyt vain tehdä se tehtävä, simppeli homma ja sitten se olisi pois mielestä. Nyt vain stressaa jo niin pirusti, etten pysty keskittymään, vaikka istun koko päivän koneen ääressä ja pinnistän ideaa aivokuoren läpi.
Vetoan taas sinuun, Joulupukki. Auta lasta hädässä.
Kalenterissani lukee joka päivän kohdalla kymmenen merkintää, useita kellonaikoja ja huomautuksia. Ne ovat tätä niin sanottua elämääni, pitäähän minun pitää elämä valekuosissa etten vallan lopullisesti sekoa. Aikataulu luo turvaa: on mukavaa katsoa kalenterista mihin aikaan syön aamupalaa tai välipalaa, milloin on sopiva lähteä lenkille, milloin pitää viedä pyykkejä lainakoneeseen, onko tiskausta luvassa vai kenties pölyjen pyyhintää. Illalla tihrustan vielä merkinnän kyseisen päivän voinnista, tadaa. Ja sitten tyytyväisenä luen kalenteria ja tutkailen mitä olen tehnyt. Eli oikeastaan olen aika ahkera velmu. Mutta autapa armias, kun kalenterissa seisoo ihan oikea merkintä, sellainen joka edellyttää minulta kotoa lähtemistä ja johonkin menemistä. Voi huokaus sentään.
Se mainitsemani pikkujuttu ei edes vaadi muuta kuin jaksamista ja keskittymistä, minun ei tarvitse jännittää tällä kertaa minnekään lähtemistä tai ihmisten tapaamista, kunhan vain hoitaisin tämän yhden tehtävän ja palauttaisin sen viimeistään perjantaina. Mutta sen sijaan, että tekisin sitä, minä juoksen ympäri asuntoa ja revin hiuksia. Hoen itselleni etten pysty siihen, tukistan itseäni lisää ja huudan pakko pystyä, juoksen lisää ja toivon äkkikuolemaa. Jokainen sekunti se asia vainoaa ajatuksiani, se on illalla viimeisenä mielessä, sitten painajaisessa ja aamulla taas ensimmäisenä. Olisi niin ihanaa nyt vain tehdä se tehtävä, simppeli homma ja sitten se olisi pois mielestä. Nyt vain stressaa jo niin pirusti, etten pysty keskittymään, vaikka istun koko päivän koneen ääressä ja pinnistän ideaa aivokuoren läpi.
Vetoan taas sinuun, Joulupukki. Auta lasta hädässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
