Opettelen, siis olen

Olen tainnut oppia yhden tärkeän asian: otan päivän kerrallaan. Ihan totta, se toimii. Asiassa kuin asiassa. Olen aina nauranut ja tuhahdellut koko lausahdukselle, mokomalle tekopyhälle viisaudelle. Ihan omaksi helpotuksekseni ajattelin kokeilla, miltä tuntuisi ajatella tiettyjä asioita vain kuluvan päivän osalta. Että jos tänään kestän pahan oloni, se saattaa olla huomenna jo ohi. En kaiva valmiiksi pumppuhaulikkoa ja hirttoköyttä esiin, vaan katson tilannetta aamulla uudestaan. Kuulostaa tosi fiksulta minun ajatuksekseni. Ja kun hermoilen aina etukäteen kaikkea ja mietin pääni puhki ja kihisen kun jokin ei tapahdu heti, olen nyt miettinyt vain tätä päivää enkä murehtinut tapahtuuko se jokin huomenna. Loistavaa.

Olen myös keksinyt hyvän syyn olla oksentamatta: posket näyttävät paljon kapeammilta. En halua kulkea pallokalana vaikka saisin niin muutaman naurettavan nestekilon pois. Lähteköön läski sitten ihan oikeasti pois, eikä vain lumeeksi. Kun vain saisin raahattua itseni lenkille. Ajatuskin kävelemisestä puistattaa, ei vaan jaksa.

Olen myös hyvin hyvin kyllästynyt tähän blogiin. Yök.

------

Tiedättekös, olen vielä enemmän poikki. Haluaisin nukkua ainakin pari kuukautta putkeen. Möyhiä tyynyn, taitella itseni tiukkaan pakettiin peiton sisään (paketoin itseni aina sänkyyn käydessä, niin vain täytyy tehdä), varmistaa ettei senttikään minusta rehnota sängyn reunojen yli (muuten hirviö puraisee, tämän opin lapsena), sulkea silmät ja nukahtaa. Todellisuudessa minä käyn yöllä sänkyyn ja pyörin hikisissä lakanoissa aamuun asti, herään aamulla vielä väsyneempänä kuin edellisenä päivänä.

Olen huolestunut omasta jaksamisestani, mutta en nähtävästi vielä tarpeeksi. Ehkä sekin päivä koittaa, jolloin alan oikeasti kuunnella tarpeitani, enkä enää vastusta niistä jokaista. Syön jos on nälkä ja nukun kun nukuttaa. Minkähän takia olen oppinut häpeämään tahtomista? Miksi minun täytyy kiduttaa itseäni kieltämällä itseltäni kaikki normaalit tarpeet? Esimerkiksi nyt uni ja ruoka. Niiden kuuluisi olla itsestään selviä seikkoja elämässä. Mikähän vinoutti tuonkin piirteen minussa? Miksi minä en saa haluta? Vai onkohan tämäkin juttu vain osa luontaista ongelmanjärjestyskykyäni. Sitä ei moni tiedä ja harva arvaa. Minä vähiten.

Reissuun lähdössä. Joku voisi nyt hakea sen moukarin ja piestä minut sammaleen alle.

Pörr pörr

Olen lentänyt kuin heikkopäinen viimeiset päivät. Ihan älytöntä menoa. Joka yö nukkumaan kahden tai kolmen maissa, aamut venyy puoleen päivään, joskus myöhempään. Herättyäni lähden liikkeelle, ja jos ehdin illan aikana käydä kotona, puhun senkin ajan puhelimessa. Voi mielipuolta todellakin. Yöllä kaadun sänkyyn.

Ei minulla riitä voimia tällaiseen menoon, väsymys tuntuu koko ajan painostavana varjona takanani, mutten siltikään pysähdy. "Mummona ehtii nukkua ja haudassa maata", sanoo eräs ihminen. Niin. Ihan totta, mutta minä piiputan itseni kyllä loppuun tätä tahtia. En vain malta sanoa ei. En halua jäädä kotiin lepäämään, vaan ennemmin riennän silmät ristissä muiden mukana. Ajattelen että nyt on mentävä, kun vielä voi. Ehdin levätä sitten syksyllä. Vaan ehdinkö? Jos aloitan työt, olen vain entistä väsyneempi. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä, koko homma kuulostaa omaankin korvaan tyhmältä. Miksi en nuku, jos kerta nukuttaa. Yksinkertaista. Mutta sanopa se minulle niin että minäkin ymmärrän sen.

Olen syönyt päin sitä itseään. Ihan liikaa. Olen oksentanut ja sen huomaa. Nykyään tuntuu, että posket ovat turvoksissa viikon jo yhdenkin oksennuskerran jälkeen. Näytän varmaankin ihan pallokalalta. En ole lenkkeillyt syntisen pitkään aikaan. Ainoa mihin pystyn on tämän nykyisen painon pitäminen. Onhan sekin jotain, mutta ei tarpeeksi. Osaan heilauttaa painoa tyylikkäästi kilon tai puolitoista muutamissa päivissä, mutta se ei ole todellista painoa. Se on nestettä, tiedän sen. Mutta tuntuu silti helpottavalta, kun vaaka näyttää pienempää lukua. Se on kuin ripitys, synnit pois ja pari isä meitää päälle.

Nyt pitäisi sitten nukkua. Pitäisi mennä sänkyyn ja yrittää nukkua. Kuulostaisi helpommalta juosta pari maratonia. Miten voi olla näin vaikea rauhoittua? Käyn ihan kierroksilla. Voi luoja.

Voi mielipuolta

Exän kanssa alkaa olla niin paljon vaikeuksia, etten jaksaisi enää olla missään väleissä hänen kanssaan. Minusta ei vain ole sanomaan sitä. Käy sääliksi toista, en haluaisi pahoittaa hänen mieltään siitäkään huolimatta että minua kusetettiin 6-0 seurustellessamme. Olimme kuitenkin yhdessä vuosikausia, ja nyt en puhu mistään muutamasta vuodesta vaan ihan triplasti enemmästä. Jo tähän ikään mennessä olen joutunut huomaamaan, kuinka vaikeita ihmissuhteet voivat olla. Mikään tässä maailmassa ei taida olla monimutkaisempaa kuin ihmisten keskinäiset välit ja niiden ylläpitäminen.

Meinaan taas pakahtua tunteisiini. Osaisinpa hillitä ja hallita itseäni, etten menisi aina sekaisin niin helposti. Minulla on tapana satsata ihan satasella siihen asiaan, mistä parhaillaan olen innostunut. Tällä tarkoitan niin ihmisiä kuin esimerkiksi harrastuksia. En osaa keskittyä mihinkään muuhun, töhötän ja hössötän intressini kimpussa aamusta iltaan ja jopa unissani. Olisi kauhean tärkeää osata rauhoittua. Ei kannattaisi laittaa itseään likoon 110 prosenttisesti, mutta minulta puuttuu se itsehillintänappi kokonaan, tämä tyttö ei pysähdy ennen kuin vastaan tulee töyssy. Ja sitten vajoankin lamaannuttavaan koomaan. Laidasta laitaan, ääripäästä toiseen. Aina.

Mieli on ollut ihmeellisen hyvä. Saattaa johtua kiihkostani ja siitä että olen ollut taas liikenteessä koko päivän. Jotenkin tästä olosta ei vain osaa nauttia, koska se ei ole levollista.

Tää on niin tätä.

Koetapa estää teinityttöä rakastumasta

Sunnuntaituskaa jälleen kerran. On helpompaa laskea kuinka monta tuntia olen ollut tänään hereillä kuin muistella kauanko olen nukkunut. Eilen oli tosi kiva ilta, ihan tosi tosi kiva. Hauskat ja onnistuneet juhlat, paikallinen pikkupubi täynnä discoilevia ihmisiä, veli kerrankin maisemissa, sopivasti alkoholia ja mikä tärkeintä: hän saapui paikalle. Siihen se sitten jäikin. Aamuyön vietin jatkoilla hänen luonaan, mutta ihan vain hänen kaverinsa vuoksi. Kaveri kutsui minut mukaan ja menin vaikka tiesin että sydäntäni hiertää joka ikinen sekunti kun aistin siitä tärkeästä miehestä hohkavaan kylmyyden. Ei siinä mitään, hänen kaverinsa on aivan valloittava mies. Kukaan ei vain ole yhtä valloittava kuin se yksi.

Tuntuuhan se pahalta, kun toinen ei huomioi millään tavalla. Ei vaivaudu edes olemaan ystävällinen, vaan välttelee. En tiedä miksi. Me tunnemme toisemme vuosien takaa, mutta myönnän etten ole itsekään huomioinut häntä viime vuosina. Eihän hän voi nyt yhtäkkiä tietää, että pitäisi olla taas tuttuja. Mutta ei hänellä myöskään pitäisi olla mitään syytä vältellä minua. Kyllä hän voisi olla minulle samalla tavalla ystävällinen kuin kaikille muillekin jatkoilla notkuville puolitutuille. En ymmärrä miten sitä miestä pitäisi tulkita. Tiedän että hän on tosi ujo, mutta kun kerran vierestä näen että juttua irtoaa muiden kanssa niin odottaisin että mekin voisimme jutella. Varsinkin kun todella olemme työskennelleet yhdessä.

Ehkä olen liian läpinäkyvä. Ehkä mies on jotenkin mystisesti tajunnut että olen kiinnostunut hänestä ja karttelee minua sen takia. Olen ottanut mieheen muutaman kerran yhteyttä viattomalla viestillä liittyen esim. siihen jos olemme nähneet jossakin tai muuta yhtä huoletonta, mutta hän ei ole vastannut kummallakaan kerralla. En ole ihan niin tyhmä, etten tajuaisi jo siitä jotain. Mutta olisi huomattavasti reilumpaa ja kohteliaampaa sanoa tai viestiä jotenkin selkeämmin ettei hän halua tutustua minuun, kuin käyttäytyä kuin jääpalikka. Niin kauan kun en todella tiedä yhtään mitään hänen ajatuksistaan, en osaa luovuttaa. Ajattelen häntä kuitenkin.

Olen tänä kesänä itkenyt monet itkut ja viettänyt synkeitä hetkiä miettiessäni mikä minussa on vikana. Ihan naurettavaa, tiedän. Olen myös käännyttänyt ympäri monta kiinnostavaa miestä, koska en pysty ajattelemaan ketään muuta tosissani. Eilen hänen kaverinsa onnistui tekemään minuun vaikutuksen, hyvännäköinen ja hauska mies, mutten ikimaailmassa olisi tehnyt mitään koska hän oli paikalla. Mutten myöskään onnistunut saamaan hänen huomiotaan. Eli lopputulos plus miinus nolla.

Voi huokausten huokausten huokaus.

Mielialan vaihtelut ovat vaikuttaneet mun multipersoonaan

Tajusin juuri, että tämä blogini perustuu hyvin pitkälti siihen miltä minusta tuntuu. Siinä sivussa tulee kerrottua hyvin ympäripyöreästi mitä olen tehnyt tai aion tehdä. Olen tunneihminen. Tiesin sen, mutta oli mielenkiintoista havainnoida se blogistanikin. Tajusin myös, että terapiatuntini täyttyvät siitä, kun kuvailen tuhansin sanankääntein miltä minusta tuntuu. Monet lääkärini ja psykologini ovat sanoneet joskus, että olen helppo potilas kun sepitän niin vuolaasti kaiken. Että jotkut eivät meinaa saada sanaa suustaan. Hmm, kai se on meriitti tuokin. Kai se on hyvä asia.

Syy siihen, miksi kerron niin paljon ja mielelläni voinnistani, on hätä. Minulla on hirveä hätä ja tarve saada ihmiset tajuamaan että minulla on paha olo. Tosi paha olo. Haluan näyttää ihmisille edes pienen palaa mustaa taivastani. Minulla on jatkuvasti sellainen tunne, etteivät ihmiset voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Vaikka terapeuttini olisi työskennellyt miljoonan mielenterveyspotilaan kanssa, ajattelen silti ettei hän tiedä miltä se tuntuu, kun ei tunnu miltään tai kun tuntuu niin musertavalta, että ainoa järkevä ajatus on "minun täytyy kuolla, minä kuolen mieluummin kuin kestän tätä". Hän on kuullut samat asiat sadoista suista, mutta voiko hän silti tehdä muuta kuin yrittää kuvitella sen olon? En tiedä. Ehkä olen naiivi ja katson taas muita littanaa nenänvarttani pitkin, mutta uskon tiukasti että nämä tunteet täytyy kokea, jotta voi tietää mitä ne ovat silloin kun ne joutuu elämään.

Se siitä. Nyt kerron mitä aion tehdä: aion syödä. Pilkoin kattilaan kuution paprikaa, selleriä, perunaa ja kruunasin sopan purkillisella tomaattimurskaa. Pakko keventää, olen nostattanut elopainoani kilon verran. Ne aiemmat mystisesti ilmestyneet kolme kiloa katosivat jo kerran, mutta neiti on taas vetänyt kilon takaisin. Tunnen itseni lihavaksi. Ja sehän riittää särkemään lasit ja peilit. Joinakin päivinä melkein hyväksyn itseni tällaisena, tai en ainakaan kärsi ulkomuodostani niin paljon. Osaan jo hetkittäin ajatella, etten ehkä kuolekaan jos vatsa ei ole enää illalla tyhjä. Mutta toisina päivinä oksennan surutta. Onnistun jotenkin unohtamaan sen, se vain tapahtuu. En jaksa meuhakata sen kanssa. Antaudun sen edessä, koska en osaa juuri nyt tehdä sille mitään. En tiedä kuinka oksentelu lopetetaan. Tai tiedän, sehän on kovin helppoa kun ei vain oksenna. Mutta se ei mene niin. Tajuan kyllä senkin, etten voi jatkaa loppueläämäni niin.

Niih. Se oli siinä.

Mainitsinko varmasti tarpeeksi monta kertaa "minusta tuntuu..." ?

Ps. Otsikko ei liity tekstiin juuri mitenkään, satuin vain kuulemaan pitkästä aikaa juppihippipunkkarin ja ihastuin kyseiseen lauseeseen. Se tuntui heti omalta.

Titsku ei vaan aina jaksa

Titsku ei ole taas kirjoitellut. Titsku on tehnyt "töitä" ja maannut. Titsku on pohtinut syksyä ja alkanut jännittää sitä. Kun ei tiedä yhtään mitä tapahtuu. Ei mihin joutuu, mihin päätyy, kuka sanoo mitä, kuka käskee mitä, kuka haluaa mitä. Eikä varsinkaan tiedä mitä itse haluaa. Se on vaikeaa. Se kun ei ole mitään mielessä. Tuudittaudun siihen työharjoittelumahdollisuuteen, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Ja ehkä joskus on vain ryhdyttävä johonkin, sittenhän sitä näkee mitä tapahtuu. Ei sitä muuten voi tietää. Näin uskottelen itselleni.

Hirveä ikävä yhtä ihmistä. Sitä ihmistä. Hirveä yhdistelmä, kun kolme kaverusta vahtaa samaa ihmistä. Seuraa tiedotus miehet: naiset ovat petollisia, todella petollisia tarpeen tullen. Jos ette sitä vielä ole joutuneet omin silmin tai korvin todistamaan.

Taitaa olla Titskun nukkumaanmenoaika. Ei sillä että väsyttäisi, vaan siksi että nyt kuuluu käydä sänkyyn. Muuten en rauhoitu taas millään. Aina kun näen ystävääni, käyn koko illan kierroksilla. Tänäänkin. Hän on kyllä iso voimavara elämässäni.

Ainiin, olin tänään ihan julkean törkeän kamala. En koskaan tee tällaista, en koska se on vastoin periaatteitani. Mutta tänään kaupassa erityisen suloinen mies vilkuili niin selkeästi minua, etten vain voinut olla huomaamatta sitä. Totta kai kävin ensin mielessäni läpi kaikki mahdolliset syyt miksi hän katsoo, tarkistin ettei lahkeesta roiku vessapaperia tai hiuksista neulasia. En löytänyt mitään, joten laskin mieleeni ajatuksen että ehkä mies todellakin katsoo minua ihan minun itseni takia. Vau. Ja niin minä sitten hymyilin takaisin ja vinkkasin vieläpä silmää! Ongelmahan tässä oli se, että miehen naisystävä seisoi hänen vieressään ja tutkaili jotakin pakkausta. Hyi hyi hyi Tiitiäinen. Mutta ketään ei sattunut, kukaan ei pahoittanut mieltään eikä mitään väärää tapahtunut. Ei tuo voi olla kovin vakava teko. Ei.

Melkoista melankoliaa & kirjavinkkejä

Tämän blogin ulkoasu on yksi karmeimmista mitä olen nähnyt. En varmasti itse pysähtyisi lukemaan näin masentavan näköistä sivua. Olen pohtinut tätä jo kauan, mutten jaksanut tehdä asialle mitään. Sitten älysin, etten osaisikaan tehdä asialle mitään. En ole niin fiksu tietokoneiden suhteen. Voisin tietysti säätää blogiin vähän väriä, mutten halua koska pidän vaaleasta pohjasta. Ja tummanvihreistä teksteistä. Tässä toteutuksessa ne vain näyttävät kovin ontuvilta. Jokin kuva olisi kiva, kerran yritin sellaista banneriin laittaakin, mutten onnistunut. Siihen jäi se yritys. Eli yhtä tylsänä jatketaan. Sori.

Vedin taas säleverhot kiinni. Ärsyttää kun ulkona on nätti kesäilta. Mitä helvettiä se aurinko juuri nyt laskee kauniisti tuonne mäntyjen taakse ja valaisee vielä niiden latvoja! Hus pois sieltä. Joku vanha pariskunta käveli aiemmin iltalenkillä. Näin heidät ja silloin vetelin saman tien kaihtimet kiinni. Mitä ne siellä köpöttelevät, kun minä en jaksa pistää edes varvasta ulos! Sen verran vain, että saan vedettyä tupakan niin että voin sanoa polttaneeni sen ulkona. Kauniit illat saavat minut tuntemaan itseni ihan madoksi, tulee tunne että minunkin pitäisi mennä nyt johonkin, vähintään lenkille, tai kahville, tai vaikka pienelle ajelulle. Kesällä täytyy nauttia raikkaasta ulkoilmasta, kaikki muut ovat ulkona ja terasseilla ja ne grillaavat ja viettävät leppoisaa yhteisaikaa yhdessä ja nauttivat. Vaikka tiedän, että juuri nytkin monta masentunutta istuu kotona sisällä pimeässä ja miettii että kaikki muut iloitsevat kesästä, ajattelen silti että kaikki, siis ihan kaikki, ovat nyt tuolla ulkona ja elävät.

Terapeutti sanoo, että tuo tunteeni "minun pitäisi mennä ulos ja nauttia" voisi johtua siitä että oikeasti minä haluaisin tehdä niin. Tämä on taas yksi niitä ajatuksia, joita on vaikea ymmärtää maallikkona (vaikka minuakin on jo psykologisoitu vuosikausia). Jos haluan ulos, miksen mene? Koska en jaksa? Niin. En jaksa. Mutta tuntuu myös etten halua, en tahdo mennä yhtään mihinkään, hukuttaudun ennemmin vessan lavuaariin. Mene ja tiedä.

Olen syönyt itseni sellaiseksi viljapossuksi, etten edes kehtaa mennä mihinkään. Olen lihonut 3kg, siis kolme ihan tytisevää rasvakiloa. Hyi yök. Sen siitä saa kun mässyttää. Osa voi olla hormoniturvotusta, mutta kiloja ne on silti. Olen näkevinäni ne kilot sivuprofiilista, maha pullottaa. En saa kannettua itseäni niskasta ulos, joten yritän vain syödä nyt mahdollisimman kevyesti. Tai vähän. Kunnon lenkki selvittäisi taatusti päätä ja virkistäisi, mutta roikun ennemmin netissä.

Olen jo monta päivää haaveillut lukemisesta. Siitä että voisin päivällä heittäytyä sängylle lukemaan kirjaa, heilutella varpaita ja ehkä nukahtaa hetkeksi. Öisin on niin vaikea nukkua. Minähän voisin toteuttaa tuon haaveen hetkenä minä hyvänsä, vaikka nyt, mutten toteuta. Koska en jaksa. En jaksa lukea. Mutta minulla on ihan ältsin hyviä kirjoja luettuna ja lainassa, ajattelin taas vinkata muutaman. Sen jaksan tehdä.

Elikkäs ensimmäisenä suomalaista tuotantoa, Asta Leppä: Sinä et hävinnyt. Rankkaa sanoa, mutta juuri sellainen kirja jonka minä tahdon lukea. Sanoja joihin samaistua, lauseita joita olisin voinut itse kirjoittaa. Vaikken ole kokenut täysin samaa, olen kokenut jotain samantapaisa. Koskettava kirja, kannattaa ainakin vilkaista.

Seuraavaksi jatkoa Pienelle suklaapuodille, Joanne Harris: Karamellikengät. Ei niin hyvä kuin edeltäjänsä, mutta ihan menettelevä. Idea ja juoni ei ihan jaksanut kantaa loppuun asti. Mutta aistillisesti oikein viehättähä ja maukas kirja, odottakaas vaan kun joka toisella sivulla kuvaillaan suklaan kaikkia eri ilmestymismuotoja ja tuoksuja ja makuja. Ah autuutta! Jouduin ostamaan monta suklaapatukkaa tätä lukiessani.

Sitten hömppää, Cecelia Ahern: P.S Rakastan sinua. Hihi, minä en ole koskaan aiemmin lukenut tällaista romanttista pömppämömppää, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Kyllä jokaisen kirjanystävän täytyy joskus lukea ns. viihdekirjallisuutta, nyt olen varmistunut siitä! Ihana tuttavuus, hiertää ja kiertää vaan rakkauden nälkäisen sydäntä (jostain kumman syystä olen viime aikoina katsonut paljon romanttisia elokuvia ja haalinut näitä romanttisia kirjoja...). Ja olen vihreä kateudesta, koska neiti kirjailija oli tämän kirjoittaessaan vain 22! Maailman laajuinen bestselleri tuossa iässä. Leffakin tulossa. Räyh. Ainiin, lisähuomautus: kirja lähtöasetelma ei ole ihan niin perinteinen kuin näissä tällaisissa yleensä. Mikä on tietysti plussaa.

Lopuksi paras ja odotetuin, Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia. Rakastan Jodin kirjoja. Törmäsin sattumalta kirjastossa hänen toiseksi julkaisemaansa kirjaan (sori, en löytänyt parempaa sivua) yli vuosi sitten ja kiinnostuin erikoisen kuuloisesta ideasta: murha amish-yhteisössä. Vau! Ja se olikin menoa, aivan mielettömän upea kirja! Oli pakko lainata heti perään Jodin ensimmäinen teos, joka osoittautuikin kakkosta paremmaksi. Nämä kirjat ovat jännä sekoitus kaikkea, teemat minun mielestäni ihan älyttömän kiinnostavia ja kokonaisuudet yksinkertaisesti vain huippuja. Hyvän kirjan tietää kun sen saa käsiinsä. Niin, siis tämä uusin on vielä kesken tuossa yöpöydällä, mutten malttanut olla vinkkaamatta jo nyt.

Kiitän ja kumarran ja poistun katsomaan CSI:tä. Öhöm, anteeksi Todistettavasti syyllistä. Menee harmaat päivät taas sekaisin.

En osannut päätää mitä kirjoitan, joten kirjoitin kaiken

Ipi antoi minulle Brilliante weblog -maininnan, mutten taaskaan saa laitettua (tai osaa laittaa..) kuvaa hienosta timantista tähän. Kiitän! :)

Palkinto pitäisi jakaa seitsemälle. Minä nakkaan sen vain kahdelle: elikkäs Marina, Wendy - olkaatten hyvät. Antaisin sen myös muutamille uskollisille kommentoijilleni, mikäli heillä blogi olisi tai tietäisin heidän bloginsa. Varmasti joku tärkeä unohtui, anteeksi jo etukäteen.

En yleensä jakele näitä palkintoja eteenpäin, vaikka niitä onkin niin kiva saada. Aina joku jää ilman mainintaa, ja pelkään sen jonkun loukkaantuvan minulle. Ajattelevan että pyh, enpä lue enää kun ei tuo edes muista minua. Tämä piirre on niin syvälle iskostunut, etten kai koskaan pääse siitä eroon. Sama juttu jo päiväkoti-ikäisenä, kun synttäreille oli kutsuttava ryhmän kaikki kaksikymmentä tyttöä, ettei kukaan vain suuttuisi.

Eilinen menikin yllättävän rauhallisesti, ei itkuja eikä mokia. Mutta harmikseni heräsin tänään ajoissa, koska en ollutkaan krapulassa, ja jouduin miettimään heti aamusta mitä ihmettä sunnuntaisin tehdään. Normaalisti makaan sunnuntait sängyssä kuin kylmä kampela. Onneksi keksin muutaman orjatyön, joita olen vanhemmille velkaa, ja raadoin päivän umpiväsyneenä mutta tyytyväisenä kun ajatukset pysyivät kurissa.

Mutta tämä ilta taas. Huoh. Alan olla väsynyt joka viikonloppuiseen juhlimiseen, mutten siedä yksinäisiä koti-iltojakaan. Mieliala ei antaisi periksi kahvitella ja hihkua iloisena joka ilta. Haluaisin olla yksin. Mutta en pärjää yksin. Menin tänään kauppaan tarkoituksena hakea vain pakolliset Pepsi maxit, mutta päädyinkin pakastealtaalle. Teki mieli pizzaa. Ajattelin sallia itselleni vain pienen sunnuntaipizzan, mutta kotona kassista löytyikin myös suklaakarkkeja ja sipsiä ja vieläpä dippiäkin. Kuka siellä kaupassa teki ostoksia? Minäkö? Miten ihminen voi ostaa ruokaa niin transsissa, että havahtuu vasta kotona? En ole syönyt vielä mitään noista herkuista, sillä en osaa päättää oksentaisinko vai en. Vaikea kysymys. En jaksaisi nyt sitä sessiota, mutta en myöskään sitä ähkyä. Ehkä heitän kaiken roskiin.

Ehkä heitän koko elämän roskiin, olen väsynyt olemaan aina vain masentunut. Vaikka olisin välillä kiihtynyt ja vauhdikaskin, pohjimmiltani olen silti masentunut - aina. Ja ilmeisesti ikuisesti. En tiedä auttaisiko jokin toinen lääke paremmin, enhän ole tähän diagnoosiin kokeillut kuin noita yhtiä mitä nyt napsin. Voisin kokeilla uutta lääkettä, mutta silloin minun pitäisi mennä taas osastolle. Lääkäri käskee. En tiedä jaksanko sitä projektia, varsinkin kun uudesta lääkkeestä ei ole mitään takuita, ei voi tietää olisiko siitä minimaalistakaan apua. Kukaan ei tiedä, voiko minua hoitaa lääkkeillä, vai onko kyse vain kaikesta muusta. Mutta ei tämä näytä edelleenkään sujuvan näin. Toivottavasti syksyllä (mahdollisesti) alkava työharjoittelu näyttää vähän osviittaa: jos se vaikuttaa oloon myönteisesti, on kai kysymys ennemminkin olosuhteista kuin lääkkeistä. Optimaalisintahan olisi lääkityksen ja olosuhteiden harmonia, mutten tiedä voiko sellaista saavuttaa koskaan.

Onneksi huomenna on terapia. Onneksi. En tiedä kuinka olisin selvinnyt tästä kesästä ilman noita terapeutin antamia haja-aikoja. En varmastikaan kovin hyvin, pakko päästä purkamaan ahdistusmöykkyä ettei se paisu liian suureksi. Loppujen lopuksi en kuitenkaan koskaan halua osastolle, jos sinne saattaisin joutua. Kunhan nyt pysyisin jotenkuten järjissäni ja selviäisin vielä muutaman viikon ennen kuin pääsen omalle lääkärilleni. Sitten selviää taas lisää. Sitten joku sanelee taas uuden luvun elämääni.

Ei niin mitään

Jo toisena päivänä rinnassani velloo inhottava tunne. En saa kiinni mikä tunne siellä mylvii, mutta tunnen sen paineen. Pelkään että siellä muhii se pommi, se loppuräjähdys. Se ei ole nimittäin vieläkään tullut.

Kuten tavallista, tänään on suuntana baari. Pelottaa juoda, sillä voi olla hyvinkin itkuviinaa tiedossa. Ärsyttävää kun en osaa itkeä kuin normaalit ihmiset. En osaa tehdä sitäkään oikein! Voi olla että jätän alkoholin vähemmälle ja keskityn kaveriin. Tai sitten ikuistan tuon lauseen seinälleni, hirveää puppua minun suustani! Melkein onnistuin huvittamaan itseänikin. Hih. Vallan hauska tyttö.

Ymh, olen kuitenkin saanut aikaiseksi enemmän kuin olisin uskonut: olen tiskannut, pyyhkinyt ja liottanut möhnät irti keittiön pöytätasoista, imuroinut lattiat (pestä en jaksanut), nostanut tv-tason takaa kissan viikko sitten sinne törkkäämän kukkapotin ja lapioinut mullat takaisin kukkaressukan juureen ja tyhjentänyt etupihan tupakkapurkin. Tai siis ämpärin. Vaihdoin piskuisen lasipurkin rutkasti käytännöllisempään peltiämpäriin, koska tyhjensin lasipurkin aina vasta kun sen ympärillä oli valtava keko tumppeja. Jeah. Toiminnan nainen.

Huomenna olen mitä luultavimmin epäkunnossa, joten tapaamme tulevaisuudessa.

Just breathe, breathe

Näinä pahoina päivinä kaipaan osastoa ihan mielettömästi. Haluaisin vetäytyä takaisin siihen pysähtyneeseen maailmaan turvalasien takana. Siellä on lupa olla sairas, väsynyt, itsetuhoinen, ahdistunut, tuskastunut, yksinäinen, itkuinen - kukaan ei tuomitse. Kaikki ovat samassa uppoavassa veneessä, jota yritetään vetää rantaan. Täällä oikeassa maailmassa täytyy jaksaa, pitää yrittää, ei saa luovuttaa, ei edes hetkellisesti. Minun on pakko esittää. Eikä siinä mitään, haluan itsekin uskoa siihen minään jota näyttelen, mutta sisimmässäni uppoan ja uppoan vain.

Samaan aikaan toivon, että päivät kuluisivat, mutta pelkään sitä kun ne kuluvat. Ne vain menevät, monta päivää hukkaan, koko kesä hukkaan, ei jäljellä mitään, olen pian yksin. Ahnehdin aikaa, haluan kuluttaa sitä nopeasti jotta löytäisin jotain helpottavaa. Jos voisin, hosuisin elämäni loppuun heti, ihan vain tietääkseni onko minun varalleni mitään suunnitelmaa. Olisinpa jo se mummo kiikkustuolissa kissojen keskellä, voisin kirjoitella tätä tietäen mitä minulle tapahtui, mikä minusta tuli. En hätiköisi enää, sillä kestettävää ei olisi paljon jäljellä.

Mutta entäs jos ihan oikeasti hosun ja häsellän koko elämäni sellaisella kiireellä, etten ehdi nähdä ympärilleni? Silloin istun siinä tuolissa, tönäisen jalalla vauhtia ja sanon kissoilleni, että minulla oli aina liian kiire, en ehtinyt elää, että elämä on jo ohi. Joten kunpa osaisin nyt 21-vuotiaana rauhoittua ja keskittyä pieniin asioihin, niihin mitä minulla on jo nyt. Mutta kun en osaa. En pysty.

Jos painaisin päätäni peukalolla, se poksahtaisi kuin kuplamuovi. Ihan liikaa kysymyksiä ja ajatuksia mielessä, ne kiertävät ympyrää kiihtyvällä tahdilla ja pelkään lopputulosta. Tiedän jo etukäteen, että monen päivän skitsoilun jälkeen tulee stoppi, loppuräjähdys. Koskaan ei voi arvata mikä sen laukaisee, kuinka paha se on, ja mitä minusta jää jäljelle. Ehkä pieni riekale, ei täältä helpolla pääse. Muuten olisin mennyt jo.

Pakko rakastua piakkoin tai muuttaa pois

Nyt se on todistettu: olen oikeasti hirveä, julma ja itsekeskeinen ihminen. Sitä olen pelännytkin, joskus tiennytkin sen, sillä kiltteyteni on vain luomani illuusio. Sen taakse on niin kätevää kätkeytyä, sen avulla saan ei-ansaittua hyväksyntää.

Tänään on kaikkien muiden juhlapäivä, kaikkien muiden tulevaisuus varmistui, pienimmätkin yksityiskohdat loksahtivat kohdalleen. Olen onnellinen heidän puolestaan, olen iloinen että muille kävi hyvin. Totta kai, tietysti. Vai olenko? Voin lyödä vetoa, että naamani venähti pahasti kun ilouutisia alkoi tipahdella. Minuun repesi oikein ammottava haava, tunsin litistyväni ja painuvani yhä syvemmälle tyhjyyteen. Hyvä ystävä tuntisi vain myönteisiä tunteita omasta tilanteestaan huolimatta. Ja mitä teen minä! näen silmissäni oman tulevaisuuteni joka on jo mennyt. Pelkkä pitki rivi tyhjää, päivien pimeä jatkumo ilman syytä, merkitystä tai onnea.

Minulla ei ole mitään. En saavuta mitään. Muut jatkavat elämäänsä eteenpäin kuten näin nuoren kuuluukin, muuttavat taas pois täältä, menevät opiskelemaan, pääsevät töihin, kumppanittomat löytävät miehet ja kaikki ovat pian yhtä onnellista perhettä. Paitsi minä, surkea onneton otus. Vihaan itseäni kun ryven taas itsesäälissä ja olen itsekeskeinen, heikkohermoinen ja typerä. Minun todella pitäisi nyt juhlia muiden kanssa. Mutta en pysty edes soittamaan kenellekään, en tiedä pystynkö sanomaan rehellisesti mitään hyvää, tai pystynkö nostamaan äänenpainon sopivalle korkeudelle niin että edes kuulostaisin iloiselta. Tulen kuulemaan hehkutusta syksyyn asti, muilla on yhteinen riemu josta ammentaa jatkuvaa sanatulvaa.

Olen taas ihan helvetin väsynyt olemaan tällainen. Miksi minusta ei kasvanut normaalia kansalaista? Tekivätkö vanhempani niin pahan mokan kanssani, että kärsin sen takia näin paljon? Onko tämä oma vikani, mitä tein väärin? Toiset kokevat paljon pahemman helvetin kuin minä, ja heistä tulee silti suht terveitä ihmisiä. Miksi minä olen niin herkkä? Miten elämä voi ollakaan näin epäreilua! Jos tietäisin mitä tehdä, tekisin sen juuri nyt. Minulla on hirveä kiire pois tästä kurimuksesta, mutten tiedä mihin suuntaan räpistellä.

Toisaalta en edes tiedä, riittäisikö minulle opiskelupaikka ja asunto, että voisin olla tyytyväinen. En välttämättä usko. Koska voisinhan minäkin pyrkiä kouluun ja muuttaa. Kai minä tarvitsisin vain sitä sisäistä rauhaa, josta marina puhui edellisen postauksen kommentissa. Kertokaa mistä se löytyy, haluan äkkiä suorittaa kaiken tarvittavan, jotta löydän sen! Tiedän kyllä ettei se noin mene. Ärsyttää olla näin hukassa ja epätietoinen kaikesta. Kuinka monta vuotta terapiaa yhdelle tytölle voidaan antaa, jotta se löytää etsimänsä? Tuntuu, että olen ollut tutkimusmatkallani kaikki nämä yhdeksän masennuksen täyteistä vuotta.

Missä hitossa on minun määränpääni?

I hate mondays

Ahdistaa. Alkuviikon ahi ja masis taas kerran. Lauantaina on tullut töppäiltyä ilmeisesti ihan urakalla, sillä heräsin kauniiseen ja kuulaaseen sunnuntai-aamuun keskeltä ei mitään, vieraasta mökistä vieraiden ihmisten seurasta. Alan vakavasti harkita absolutismia. Viime kerralla lopetin juomisen puoleksitoista vuodeksi, koska en hallitse sitä. Mitä järkeä kitata nassuun nestettä litratolkulla vain siksi että muuttuisi eri ihmiseksi? Miksi ihmisen pitää päästä humalaan? Itse en ainakaan juo siksi, että alkoholi olisi hyvää tai sopivaa seurajuomaa. Ei, sen avulla muutun mukavaksi ja kauniiksi. Ainakin omissa silmissäni.

Tapasin tänään terapeuttia kesken hänen lomansa. Olimme sopineet tämän kerran viikko sitten, kun hän jäi kesälomalle muista potilaistaan. Tämä yksi kinkkinen potilas se vaan aiheuttaa harmia, voi luoja että inhotti mennä tilittämään elämän surkeutta tietäen varsin hyvin, että osa siitä surkeudesta on itse aiheutettua. Mutta menin koska todella tarvitsen jutteluapua. Kun alkava viikko näyttää pirullisen tyhjältä, yksinäiseltä ja tuskalliselta jo maanantai-aamuna, on parempi aloittaa se terapeutin kanssa. Vaikka ei se olo mitenkään yks kaks katoa, se vaan lievittyy vähän. Ja tässä vaiheessa iltaa se alkaa jo pahentua taas.

Vaikka minulla olisi puuhaa ja tekemistä, se ei helpota sisälläni vellovaa levottomuutta tai täytä jatkuvaa tarvetta johonkin. Tuntuu siltä että elämästäni puuttuu tällä hetkellä jotain, mitä tarvitsisin ihan kipeästi. En kuolemaksenikaan saa päähän mitä se voisi olla. Kuvittelen tietäväni sitten kun se jokin osuu kohdalle, mutta pahoin pelkään ettei se osu, koska minulla on tapana haalia aina vain lisää ja lisää ja pettyä joka kerta, kun mikään ei tunnu kuitenkaan miltään. Harrastan perinteistä "olen onnellinen sitten kun, kaikki on hyvin sitten kun, tyydyn varmasti sitten jos..." -ajattelua. Milloinkohan se "sitten kun" tai "jos" koittaa?

Lisäksi olen karmaisevan pettynyt itseeni, koska olen antautunut ruoan kutsuhuudon edessä. Olen syönyt kuin normaali ihminen normaalia ruokaa, mutta tunnen itseni likaiseksi. Minun maailmassani makaroni on yksi kuoleman synti, ja jos sitä laittaa sisäänsä, on kaikki pilalla. Yhtä hyvin voisin niellä miekan tai syaniditabletin. Enkä edes oksentanut, ehen, söin vielä päälle pari keksiä. En uskalla mennä vaa´alle, olen lihonut aivan taatusti. En viitsi edes mennä lenkille, sillä mitä väliä sillä enää on kun päivä on jo pilattu. Syömisten pitää mennä oikein heti aamusta, muuten ei tule mitään. Tässä kohtaa olisi syytä käyttää järkeä, joka sanoo että voihan pieleen menneen aamupalan fiksata loppupäivän syömisillä, mutta tunne sanoo toisin ja olen tunteellinen tyttö.

Hirveetä liibalaabaa taas kerran.

Yeah I think that I might break

Näin toissayönä unta ruoasta. Sitä oli kaikkialla, sitä oli lattioilla ja sängyllä ja matoilla ja pöydällä ja televisiossa. Muistan unen värit, ruoat olivat kuin suoraan mainoskuvista, pinnallaan kiiltävä herkullinen hohde. Muistan tuoksut, kaikki tuoksui niin mehevältä että meinasin pakahtua! Unessa söin söin söin ja söin, kaikkea, niin paljon kuin halusin, mitä tahansa halusin, haukkasin jokaista palaa ja nautin.

Mutta ihan unen lopussa tarunhohtoisuus katosi, tilalle iski pakokauhu ja minä oksensin, oksensin aivan mielettömästi, pitkin seiniä ja kaakeleita, viemärit tukkeeseen. Juuri ennen heräämistäni uniminäni pesi kasvojaan lavuaarin yllä kunnes nosti katseensa peiliin: sieltä katsoi muodottomaksi turvonneet kasvot ilman silmiä. Minulla oli tyhjät mustat aukot silmien paikoilla. Karmiva kuva hohti mielessäni kun hätkähdin hereille.

Ehkä tuo uni syntyi nälkäisissä aivoissani viestiksi minulle: syö hyvä tyttö, syö. Mutta unen loppu taasen vaikuttaisi minun vastahyökkäykseltä aivojani kohtaan: syön, mutta oksennan kaiken. Ähäkutti, voitin taas! Entäs ne tyhjät silmät, ne näyttivät hurjilta, ihan kuin suoraan kauhuelokuvista. Sekin kertoo jotenkin kaiken oleellisen, vaikken osaa sanoa mitä se on. Tunnen itseni tyhjäksi, vaikka kuinka söisin ja oksentaisin. Ja ehkä etenkin koko ruljanssin jälkeen. Jos ne tyhjät ammottavat aukot silmien tilalla kuvaavatkin jotenkin kadoksissa olevaa minuutta, minun sisälläni ei ole mitään, minä vain toimin ja satutan itseäni kun en muuta osaa.

Unen jälkeen mietin vain syömistä ja leikin taas omaa ihanaa mielikuvaleikkiäni, jossa keksin kaikki mahdolliset ruoat, joita haluaisin syödä juuri sillä hetkellä. Itse asiassa olen leikkinyt tuota leikkiä jo lapsesta lähtien. Syöminen tai pelkkä ajatuskin siitä lohdutti minua jo pienenä tyttönä, vaikka ihan normaalipainoisena aina pysyinkin, enkä koskaan niitä mielikuviani oikeasti ahminut. Nykyään sitten kyllä ahmin. Leikin lapsena myös sellaista mielikuvaleikkiä, jossa istuin kuolemansellissä ja jouduin tilaamaan viimeisen ateriani. Käytin aikaa pohtimalla ja valikoimalla tarkkaan, mitä haluaisin vielä syödä ennen kuin kuolisin. Melko iloinen leikki tytöllä, eks jeh? Muistan hämärästi, että yritin joskus saada kaveria mukaan leikkiin, mutta hän ei oikein tajunnut ideaani. No en yhtään ihmettele.

Tänään minä sitten söin. Oikein kunnolla, kaikkea mahdollista, vähän sitä ja vähän tuota, pikkuisen lisää vielä, yksi pala vielä, vielä viimeinen ja sitten lopetan. Vai lopetanko? Entä jos oksentaisin, voisin syödä lisää ja pitää ne sitten mahassa, loistavaa! Mutta saatan lihota, parempi oksentaa edes osa syömisistä ulos, pidän ihan vähän mahassa. Lopulta kaon karvasta nestettä, kun vatsassa ei ole enää mitään mitä yökätä. Ah, varmuus saavutettu, en lihoa. Kaikki hyvin.

Mutta peilistä katsoi se tyttö posket turvoksissa, silmien tilalla mustat aukot.

Maybe I´m just girl, interrupted

Ahdistaa kun en ole kirjoitellut. Ennen kirjoitin joka päivä blogiin, se oli päivän odotettu ja pakollinen kohokohta. Mietin mikä nyt on muuttunut, mutten keksinyt. Ehkä se, että nykyään minulla on enemmän tekemistä, varsinkin iltaisin. Ajanpuute on kyllä yksi kehnoimmista selityksistä, näin paasaan aina muille. Että ihminen järjestää aikaa juuri sille, mille haluaa. Ehkä en sitten pistä enää blogeilulle yhtä paljon arvoa kuin ennen. Luen kyllä muiden blogeja, mutten jaksa kommentoida. Sekin harmittaa. Kaikki harmittaa.

Elän taas kaoottista vaihetta, hurja vauhti ja vimma päällä, mutta pää täynnä ahdistusta ja masennusta. Tämä on yksi hankalimmista oloista, kaikki on niin sekavaa ja sotkuista. Psykiatri sanoisi nyt, että minulla on kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoinen jakso. Vau mikä sanalitania. Tosiasiassa se ei kerro olosta juuri mitään. En nykyään jaksa kovin paljon piitata diagnooseistani, koska niitä alkaa olla naurettava määrä. Eri lääkärit latovat papereihin eri sairauksia, riitelevät keskenään ja inttävät olevansa oikeassa. Tuntuu että minut, joka tässä todellisuudessa koen ne kaikki oireet, unohdetaan välillä. Olen oikea ihminen, en pelkkä potilas nro. 15638. Loppujen lopuksi on aika sama, mikä minua vaivaa, kunhan se saataisiin kuriin. Mutta koska oireilen monilla monituisilla tavoilla ja sairastan niin psyykkisiä kuin somaattisia sairauksia, ymmärrän että lääkäritkään eivät voi tietää mikä oire johtuu mistäkin ja miten niitä oireita tulisi hoitaa.

Viimeisen sairaalajaksoni aikana osaston oma Dr. House heitti ilmoille uuden sanan: syklotomia, eli mielialan aaltoiluhäiriö. Määritelmä on tämä:

"F34.0 Mielialan aaltoiluhäiriö (syklotomia)
Jatkuva mielialan epävakaisuus, johon sisältyy lukuisia masennusjaksoja ja mielialan lievän kohoamisen jaksoja, joista mikään ei vaikeutensa tai kestonsa perusteella riitä kaksisuuntaisen mielialahäiriön (F31) tai toistuvan masennuksen (F33) diagnoosiin. Tätä häiriötä on monesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien potilaiden sukulaisilla. Joillekin potilaille kehittyy lopulta kaksisuuntainen mielialahäiriö."

En kuitenkaan täytyä tuonkaan diagnoosin kriteereitä, sillä masennukseni ovat olleet todella vakavia, jopa psykoottisia. Mutta olen bipolaarin sukulainen, mahdollisesti useamman. Se on ainoa fakta. Tai sitten minä olen siirtynyt bipovaiheeseen jossakin välissä. Hurjaa eessun taassun elämää olen elänyt jo pikkupiltistä lähtien. Ennen impulsiivisuuttani, aggressiivisuuttani, riitaisuuttani, ylitsepursuavaa iloani ja tarmokkuuttani, synkkää masennustani ja muita hauskoja piirteitäni pidettiin vain persoonallisuutenani. Minä vain olin sellainen. Olen vieläkin, mutta nyt piirteet ovatkin yhtäkkiä häiriö. Sehän tarkoittaa suoraan sanoen, että minä olen häiriintynyt. Hurja sana. Vaikea soveltaa sitä itseeni, koska minähän olen minä. Se sama minä kuin olen aina ollut.

Huoh. Elämä on.

Niih

Ei mitään lisättävää.