Hug me, please

Haluaisin vain, että tämä olo menisi pois. Haluan vain takaisin siihen hyvään oloon, jolloin voin olla olemassa. Tuntuu ihan kelvottoman pahalta, ja vaikka kuinka yritän paeta ahdistusta ja tyhjyyttä, ne väijyvät kuitenkin taustalla. Jos seison kaupassa ja mietin ostanko Pirkan vaiko Euroshopperin vanupuikkoja, yhtäkkiä mieleni vain jysähtää alas, ihan pimeäksi. Näen ympärilläni pelkkää epätoivoa ja inhotusta, käyttäydyn jälleen hankalasti ihmisten seurassa, valitsen aamulla vaatteita tunnin koska mikään ei näytä hyvältä. Jos puhun puhelimessa ja kuuntelen mitä toinen parhaillaan sanoo, mieleeni saattaa pälkähtää yhtäkkiä ettei missään ole mitään järkeä, kaikki on kuitenkin turhaa. Yksinäiset hetket, kuten nyt illalla, ovat kamalia ja tuskaisia. Haluaisin käydä heti nukkumaan, toivoa taas että huomenna heräisin hyvään oloon.

Mutta kun aamu koittaa, samat vaarat vaanivat. Kyselen miksi painuin taas alas, mitä tein ansaitakseni tämän, miksi laskin mieleni synkät puolet vallalle, jos se siis minä itse olin, mikä saisi minut tuntemaan oloni paremmaksi, milloin tämä loppuu, loppuuko tämä koskaan. Kaverit sanovat, että rauhoitu, älä murehdi turhia. Miten niille voisi selittää olon, jolla ei ole alkua eikä loppua? Epämääräisen itkuisen ahdistuksen ja musertavan painon harteilla, koko keholla. Jos tämän kertainen masennusjakso ei päätykään nopeasti, haluaako kukaan enää olla minun kanssani? Hylkäävätkö ihmiset minut taas, kun en jaksa enkä pysty soittamaan? Voiko kukaan tajuta, että pelkkä soittaminen ahdistaa? Jään taas yksin. Taas.

Oloani ei helpottanut yhtään kohtaus äitini kanssa. Olin väsynyt ja murtunut, en pystynyt peittämään huokauksiani kun istuin nuutuneena autossa, mutta äiti päpätti vain omia huoliaan, omia murheitaan, omia ongelmiaan. Siinä kuunnellessani mietin taas kerran, miksi ihmeessä äiti ei koskaan kysy miten voin. Miksi hän ei koskaan näe, miten hänen oma lapsensa voi. Sitten jossain välissä sanoin suoraan, että on ollut viikonlopun jälkeen aika paha masis, pam vain asia pöydälle. Miten äidit yleensä reagoivat tällaiseen tilanteeseen? Mietin ihan oikeasti, sillä minun ei sanonut yhtikäs mitään, hiljeni vain hetkeksi kunnes jatkoi omista aiheistaan. Voitte arvata, että masensi lisää.

Naiset kommenteissa puhuivat sylistä, ja tiedättekö, se olisi parasta mitä voisin saada. Että joku halaisi ihan tosissaan ja välittäisi. Onneksi ystävä halaa aina välillä, se tuntuu nimittäin ihanalta. Ajatella jos olisi joku kenen käsivarsien suojaan käpertyä kun tuntuu näin pahalta! Omassa ex-suhteessani tällainen turva oli menetetty jo ajat sitten. Haluan huolenpitoa, kiitos. Vanhemmilta sitä ei näköjään heru, se olisi liikaa pyydetty. Äiti ei pysty minkäänlaiseen läheisyyteen tai suoraan huolehtimiseen lapsensa kanssa, apu tulee tavaroiden tai rahan muodossa. Vaikka vaihtaisin ne molemmat oikeaan ja läsnäolevaan äitiin vaikka heti.