Morkkis ja depis x 1000

En ole uskaltanut avata konetta neljään päivään. Aina kun olen istunut pöydän ääreen ja alkanut nostaa läppiksen kantta, olen säikähtänyt ja vetäytynyt takaisin sängyn pohjalle. Joku täällä netissä on pelottavaa. Sähköposti, se ainakin on erityisen pelottavaa, jokuhan saattaa vaatia siellä jotain. Yhteydenottoa tai muuta yhtä kamalaa. Viha-rakkaus-suhde blogini kanssa on ollut nyt off-tilassa. En tiedä miksi.

Hmm, silti juhannuksena oli hauskaa. Kunnon kekkerit kavereitten kanssa, juomaa ja ruokaa ja nastat jatkot baarissa. Mutta lauantaina aamu koitti vasta viideltä illalla ja ihmettelin kovasti miten selvisin edes hengissä. Irvistellen jatkoin silti juhlia muutaman tunnin kuluttua heräämisestä, varmaankin kahdeksalta illalla, ja päädyin yöllä muiden mukana paikalliseen. Vaikka olisin yhtä hyvin voinut maata kotona ja pysyä selvin päin. Muistan taas miksi aikoinaan lopetin alkoholin käytön kokonaan: minulla on taipumus vetää se överiksi joka kerta. En tunne sanaa yksi tai muutama. Se on joko lärvit tai ei mitään, yhdestä vain väsyy ja tulee vihaiseksi. Aloitin juomisen kolmisen viikkoa sitten ja olen sen jälkeen ollut pöllyssä joka viikonloppu kaksi päivää. Tyhmä tyhmä tyhmä tyttö.

Mutta kun minun sisälläni on ammottava reikä jälleen kerran, se on revennyt sinne ihan omin päin ja syö minua taas sisältäpäin, imee kaikki voimat ja värit. Tuntuu vaan niin kurjalta, vaikka kaikki on hyvin. Kuten sanoin, oli oikeasti tosi hauskaa, en mokannut ja selvisin kolhuitta. Joten mikä hitto nyt masentaa niin että rintaan sattuu? Onko tämä nyt sitä kuuluisaa kännimorkkista, jota jotkut kärsivät krapulassa ilman suurempaa syytä? Kaikki tuntuu pahalta. Tiedän että minulla on tällä hetkellä monta kaveria, joiden kanssa olen lähentynyt lyhyessä ajassa uudestaan ja joille voisin vuodattaa surua, mutta jotenkin se ei nyt tunnu miltään. Olo ei helpotu vaikka kuinka tilittäisin. Kun ei tässä ole mitään tilitettävää. Tässä ei oikeasti ole m-i-t-ä-ä-n syytä itkeä. Ja silti itkettäisi, nytkin, mutten saa puristettua yhtäkään kyyneltä ulos. Eilen istuin sängyllä nenäliina valmiina kädessä, mutta itku ei suostunut tulemaan. Sekin turhauttaa.

Pelkään myös pahoin, että minulla on sydänsuruja. Taisin antaa itselleni luvan ihastua liikaa. Mitään ei ole tapahtunut, ei puolin eikä toisin, ei hyvää eikä pahaa, mutta silti kaivertaa. On vähän epätoivoinen olo. Kun jokainen sentti toisessa ihmisessä kiinnostaa, kun pelkkä tieto siitä, että hän on samassa tilassa tai vaikka tien toisella puolella, lämmittää. Kun toivoo näkevän toisen vaikka vain ohimennen. Se tuntuu tyhmältä, todella lapselliselta. Mietin monesti, miksi ihminen ihastuu henkilöön, jota ei tunne kunnolla, jota ei näe kuin sattumalta, joka ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta ja joka on ihan eri luokasta kuin itse on, eli toisin sanoen saavuttamaton.

Itsepähän hautaani kaivoin ja nyt voisin hypätä sinne. Kaikki sanoo, että kyllä se hetki tulee, tilanne vaan on yhtäkkiä edessä ja sitten sen näkee. Mutta minä en jaksaisi odottaa. En millään. En varsinkaan nyt, kun kaipaisin niin pirun kovasti rakkautta. En edes tosiasiassa tahdo ketään miestä elämääni, en, minä vain kaipaisin tunteen, että kelpaan jollekin, joku voi pitää minusta. Ja nyt kun tämä joku ei tunnu tajuavan, että minä pitäisin hänestä, alkaa ketuttaa ja harmittaa. Vaikka mistä hän nyt voisikaan tietää. Huh huh, hänen pitäisi tietty lukea ajatuksiakin.

Joo, palaanpas alkuun: depis mikä depis. Tyhjyyttä ja epätoivoa, miten kuulostaakaan tutuilta olotiloilta. En jaksaisi millään elää tätä kesää. Toivottavasti olen syksyllä työkunnossa, jotta saan jonkun syyn katsella tätä päivien loputonta ja väritöntä jatkumoa. Niin tyypillistä minua seilata tunteesta toiseeseen, ihan ylhäältä syöksylaskua alas. Minun tunteeni ovat aina liian suuria, en hallitse niitä. Jos ihastuttaa, niin sitten ihastuttaa niin perskuleesti. Mutta nyt masentaa.

Tiitiäinen kuittaa.