Hmm, hiljenihän se vauhti viimein. Sadepäivät toivat mukanaan melankolian, johon upposin kuin pehmeään tummaan vanukkaaseen.
Kroppani rapistuu uhkaavasti, pientä ja suurta vaivaa alkaa ilmestyä joka puolelle. Kannatti oksentaa tyttö hyvä. Jos sain oksentamalla itseni tällaiseen kuntoon, se ei tainnut olla laihtumisen arvoista. Liian vähäinen ravinto ja jatkuva oksentelu laittoi hiusrajani kipittämään ohimoita myöten karkuun kuin vanhalla miehellä. Onneksi minulla oli tukkaa mistä lähteä, ja uuttakin näkyy jo kasvavan tilalle. Kynnet taisivat ärsyyntyä enemmän, ne eivät kasva vieläkään normaalisti tai jos kasvavatkin, ne repeilevät samantien onnettomiksi liuskoiksi. Ruokatorvi on ollut jo kauan riekaleina, jatkuva närästys ja rintakipu ei tainnut tulla mieleen kun peilasin kutistuvaa vatsaani. Vatsa ei toimi, se ei ole vielä ymmärtänyt ettei sinne menevää ruokaa yökätäkään ulos. Jokin pahahenki on myrkyttänyt hengitykseni, ei hajuakaan kuinka tästä hajusta pääsee eroon, vaikka konsteja on kokeiltu miljoona.
Ja silti edelleen tekee mieli ahmia ja oksentaa. Koska se on niin lohduttavaa. Niin helppoa. Simppeliä. Sisään ulos, alas ylös. Kohti laihuutta, ihanaa itsetuhoa, hidasta näännytystä. Yhtenä hetkenä vatsa niin pinkeänä että saattaa melkein kuulla kuinka vatsanpeitteet ripsahtelivat ratkeamaisillaan - toisena hetkenä tyhjyys, ontto reikä ruoan tilalla, kurkku tulessa, suupielet syöpyneinä, rosoiset hampaanjäljet rystysissä, mutta ah niin tyytyväinen hymy kasvoilla. Tein sen taas, minä peittosin ruoan, voitin sen! Minä osaan tämän, minä hallitsen tämän. Minä hallitsen yhden asian kaoottisessa elämässäni.
Mutta kehoni ei ymmärrä mitä haluan. Se haluaa hiilihydraatteja ja kiljuu niitä kunnes keitän makaronia ja upotan sen voihin ja syön kaiken. Se tarvitsee proteiinia, se käskee "keitä kananmunia! Nyt haluan ruokaa, anna ruokaa, syötä minua." Lopulta keho anoo "tapa minut". Tapa minut, jos et pysty huolehtimaan minusta. Tapa minut, jos et halua minua. Minä en voi huolehtia sinusta, ellet sinä ala huolehtia minusta.
Sinä päätät.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Kirjoitin sulle joskus pitkän kommentin, että etkö laihduttanut ollenkaan normaalilla tavalla vaan vain bulimialla ja mites tukka, mutta sitten lähettäessä tapahtui joku ERROR, eikä kommentti päässyt mihinkään.
Kroppa vaurioituu, se on totta... Oheniko sun tukka vain hiusrajasta vai muualtakin? Hyvä että kasvaa noin nopeasti takas! Mulla meni sairaan kauan ennen uutta hiusta eikä oo 10 vuoden jälkeenkään sama tukka kuin ennen. Kynnet mulla selvis ongelmitta, samoin suupielet ja rystyset.
Et kai nyt enää kuitenkaan oksenna?
Meikätyttö alko pillittää kun tätä luki :/ Surettaa meidän molempien puolesta. Miksi pitää olla niin vaikeaa? Miksei voi olla onnellinen? Miksi?
marina: Ensimmäiset viisi päivää kevensin normaalisti ja sen jälkeen laihdutus sujuikin sitten oksentamalla ja paastoamalla. Muistan joitakin päiviä, jolloin söin normaalisti, joskus montakin päivää putkeen. Mutta suurin osa ajasta meni syödessä ja oksentaessa :/
Varmaankin 1/3 osa tukasta lähti, ihan selvästi näkyy koska ennen tukkani oli ihan tajuttoman paksu, koko kylän ihmettelyn aihe. Mutta onneksi olen saanut ihan hillittömän hiustenkasvun jo pienenä, sillä aina vain vähemmän irtoaa ja uutta kasvaa tilalle! Kampaaja löysi ohimoiltani lähes kaljut kohdat, ne olivat ovelasti etuhiusten alla. Täytyy myöntää että säikähdin, sillä kampaaja sanoi nähneensä tapauksia, joilla ihan oikeasti on paennut hiusraja pahasti.
En ole oksentanut varmaankaan kahteen kolmeen viikkoon! :) Jos ei eilistä sortumista lasketa mukaan...masensi niin pirusti ja tuli syötyä. Ihan vähän oksensin. Tyhmä tyttö kun olen. Tajuan kyllä jo itsekin, etten voi oksentaa. Kroppa ei kestä sitä. Alan olla pahoissa vaikeuksissa tuon kurkkutorven kanssa, mutta onneksi asia etenee lääkärin kanssa. Jos jotain voisi vielä korjata.
wendy: Ei voi sanoa muuta kuin että shit happens. En ole koskaan ymmärtänyt miksi elämä on joillekin niin helvetin vaikeaa, enkä varmaankaan tule ymmärtämäänkään :( Mutta yritetään yhdessä! Kyllä nainen keinot keksii, sanoi entinen opettajani!
Takapakkeja tulee, mulla meni kaikkiaan vuosia että selvisin bulimiasta KOKONAAN, mutta pääasia ettet siis enää oksentele säännöllisesti ja usein. Itse oksensin viimeksi pari vuotta sitten kun olin Venäjällä töissä, stressi usein pahentaa tilanteita. Vaikka pahin vaihe bulimiassa mulla siis oli -98! Nyt en ole enää kokenut tarvetta yrjötä. Voin sanoa että tykkään itsestäni! Kyllä se aika sullekin vielä tulee!!
Tiitiäiselle ja Wendylle Iiisoooo-halaus !!
Lähetä kommentti