Miss you

Eilinen oli jo paljon helpompi päivä, siivosin pienen mökkini (eli rivitaloyksiöni) ja korjailin sinne tänne viskottuja likaisia vaatteita ynnä muuta epämääräistä roinaa paikoilleen ja soitinpa vielä illalla yhdelle kaverille ihan oma-aloitteisesti ja pyysin kahville. Hurjaa. Valtavaa. Näin jännittävän tehokas voi olla rapakansalaisen päivä. Miltäköhän nuo suuret tekoni kuulostavat terveistä ikäisistäni? Varmaan aika utopistiselta. Siis se että joku on tohkeissaan kun oli noinkin virkeänä.

Mutta rakas äitini aiheuttaa murhetta. Tuntuu kuin yrittäisin ottaa kontaktia betoniseinän kanssa. Välillä törmään seinään ja lennähdän takaisin lähtöpisteeseen, toisinaan jymistän seinää nyrkein mutta seinä ei murru tai vastaa, joskus raavin seinää hätäpäissäni sormet verillä. En ymmärrä, miksi hän ei voi pitää minusta. Lapsen uskolla haluan uskoa, että hän välittää. Hänen on pakko välittää, kyllä hän välillä toimii sen mukaisesti. Minä sanoisin, että saan äidin huolenpidon fyysisessä ja materiaalisessa muodossa, mutta kaikki henkinen tuki ja tunne siitä, että minua rakastetaan, puuttuu. Ja se riipii, riipii ihan liikaa.

En tiedä milloin lakkaan kerjäämästä äidin huomiota. Olen tehnyt sitä aina, pienenä olin ylikiltti ettei äiti väsyisi tai hermostuisi (äidin raivarit menivät aina yli, ei vaikea arvella mistä olen oppinut raivoamaan), sitten kokeilin kapinointia, nykyään lähinnä kaipaan ja toivon että suhteemme voisi vielä joskus lähentyä. Ihan kuin äiti pelkäisi minua, pitäisi minua jonakin outona käsittämättömänä otuksena, jota hän ei uskalla lähestyä saati koskea. Meillä ei ole koskaan kosketeltu. Pääsin kai joskus lapsena syliin, ainakin olen saanut kuulla siitä kuinka minua piti kantaa koko ajan, kun en suostunut istumaan yksin lattialla tai menemään muiden syliin. Hmm, miksiköhän? Minusta on jotenkin aika selvää, että pieni lapsi huomaa äidin välttelevän häntä ja silloin tämä roikkuu äidissä vaikka väkisin. Voin kuvitella, kuinka äiti on huokaillut ja ajatellut minun olevan ketju hänen jalassaan. Ja voin kuvitella, että minä olen huomannut sen. Ehkä siksi koen vieläkin olevani vain muiden tiellä ja harmina.

Tämän ikäisenä olisi kai normaalia jo päästää vanhemmista irti ja itsenäistyä, mutta miten ihmeessä voi päästää irti jostakin mitä ei koskaan ollutkaan? Minun tarvitsee ensin saada äiti, josta voin sitten luopua. Äitien tehtävä on tulla hylätyiksi. Kuulostaa karmealta, mutta niinhän se menee, lapsi aikuistuu joskus ja alkaa elää omaa elämää. Minä olen ollut tekoitsenäinen jo kymmenen vuotta, pärjännyt ihan ilman muiden apua ja elänyt sitä omaa eläämäni. Minun ei tarvitse aloittaa psykologisia tai toiminnallisia testejä alusta, koska minun katsotaan olevan normaalia kehitystä edellä. Hah, mitä sontaa! Osaan kyllä keittää itse makaronini, mutta ei se tarkoita että olisin niin helvetin itsenäinen ja aikuinen ja pystyisin huolehtimaan itsestäni! Useimmiten kaipaan paksun suojakuoreni alla vain ja ainoastaan jotakuta joka välittäisi ja auttaisi, olen sen täälläkin maininnut varmasti joka toisessa kirjoituksessani. Loppujen lopuksi minut on jätetty liian nuorena liian yksin, katsottu että tuohan pärjää, joten miksi sitä auttamaan.

Minä olen lapsi ja minulla on oikeus vaatia. Paitsi että minulla ei ole oikeutta vaatia, kukaan ei ole kiinnostunut vaatimuksistani. Äiti säpsähtää kaikkea mikä liittyy minuun. Kyllä hän sairaalaan viipotti minua katsomaan, toi ties mitä tuliaisia joka kerta, mutta kertaakaan emme puhuneet mistään todellisesta, joskus äidin huolista. Hän ei koskettanut minua, katsoi vain vierestä kun hoitajat pitelivät minua kädestä tai koskettivat lämpimästi selkääni. Ajattelin aina hoitajienkin huomaavan kylmän hohkan, joka minun ja äitini välillä väreili. Äiti selitti kovasti hoitajille, kuinka hän vastaisuudessa toimittaa minut hoitoon, katsoo perääni ja tarkkailee vointiani. Toimittaa, katsoo, tarkkailee. Juuri tätä tarkoitin fyysisellä huolehtimisella. Hän ei sanonut tukevansa minua, juttelevansa minun kanssani. Hän vain lupasi toimitta postipaketin perille tarvittaessa. Vaikka ei hän kyllä edes tietäisi milloin se pitäisi tehdä, koska ei hän nykyään tosiaan suostu näkemään mitään muuta kuin itsensä. Ei hän koskaan näe mitään muuta kuin itsensä.

Joskus ihmettelen, kuinka äiti kieltäytyi huomaamasta edellistä pahaa sairastumistani. Kuinka hän kuunteli psykoottisia puheitani kuolemasta, itseni ja jopa toisten tappamsesta; näki pimennetyn ja sotkuisen kotini, siivoamattomat kissanhiekat; sanoi että ei minun kannata sairaalaan mennä, ne osastot ovat hulluja varten, kun varovaisesti ehdotin, että ehkä minun pitäisi olla hoidossa osastolla. Hän näki taatusti, kuinka unilääkkeissä ja rauhoittavissa olin koko loppuajan. En kai voi syyttää juuri häntä, enkä sitä teekään, mutta ihmettelen. Todellakin. Jälkeenpäin sanoin äidille suoraan, että tyhjensin pankkitilin ja valmistelin itsemurhan. Äiti kysyi miksi en kertonut. Niinpä.

Olen katkera ja pettynyt lapsi, vaikka minun pitäisi käyttäytyä "aikuismaisesti" ja antaa äiti-paran olla. Niin minä annankin, en ikinä sanoisi hänelle näitä asioita, murehdin vain yksinäni.

Isän jätin tämän aiheen ulkopuolelle, sillä hänen kanssaan välini ovat suht ok.