Kohta minä olen katki, pian olen poikki

Otsikko on lainaus Happoradiolta, en voisi paremmin itse sanoa.

Hmm, tyhjää. Perjantaina oli taas vaihteeksi vuosisadan kemut ja sain taas vapauttaa aivoni hetkeksi. Eilinen meni sängyssä, se onkin ainoa hyvä puoli krapulassa: voi sujuvasti maata ilman huonoa omaatuntoa tuntikausia. Mutta illalla iski taas hirveä paniikki, pakko päästä johonkin pakoon ajatuksia, kuka tahansa apua auttakaa! Sain kaverin mukaan yksille. Ei tehnyt edes mieli juoda, mutta jos saan niin olla hetken jonkun kanssa, eikä tarvitse miettiä omaa kurjaa elämää, niin voin juoda yhden. En tiedä johtuiko se siitä yhdestä, että illalla masensi kaikki. Olen kuullut tuhat kertaa, että alkoholi pahentaa masennusta, mutten tiedä onko se totta. Kun mieli on aina pohjimmiltaan musta, ei kai muutama siideri enää konkurssiin aja.

Olisin eilen taas halunnut itkeä, mutten pystynyt. Makasin peiton alla pimeässä ja yritin nukkua, vaikka tukahtunut itku painoi rinnassa. En ymmärrä miksi muutaman kyyneleen tirauttaminen voi olla niin vaikeaa, varsinkin kun itku olisi ihan tervetullutta! En ole perinteinen känni-itkijä, joka aina rääkyy elämän hirveyttä muutaman paukun jälkeen, mutta täytyy myöntää, että viime aikoina olen monesti kyynelehtinyt baarissa salaa. Siideri tai lonkero ei itketä, mutta pikkuisen viinaa ja tyttö pillittää. Se on sellaista sivistynyttä, lähes tunteetonta itkua, kyyneleet vain valuvat. Sanoisin, että liikutun helposti ja niin pienikin asia tuntuu suurelta humalassa. Mutta sitten unohdan itkun yhtä nopeasti kuin se alkoikin, ja tuntuu että kaveritkin osaavat ottaa sen ihan normaalisti, kukaan ei ryntää lohduttelemaan tai halailemaan, ihmiset taitavat suoda minulle menneisyyden haamut ja ehkä jopa ymmärtävät osan tilanteestani. Tai sitten tuo on oma illuusioni kaukana todellisuudesta.

Tulevaisuuteni ei näytä nyt kovin helpolla. Syksyllä muut lähtevät omille teilleen, minä jään tänne kyläpahaseen, pääsen hyvällä tuurilla työharjoitteluun ja yritän löytää elämästä jotain positiivista motiivia. En vain tiedä mistä sen voisin löytää. En halua olla yksin. Enkä uskalla muuttaa pois täältä. Voisin muuttaa lähikaupunkiin kaverin perässä, mutta tarvitsisin silti oman elämän. Työtä. Koulun. Jotain. Miehen. Mutta lääkärini ja terapiani on järjestetty tänne, eli periaatteessa olisin kiinni täällä vielä pari vuotta. En kyllä jaksa. Täällä ei voi tavata uusia ihmisiä, koska kaikki ovat jo tuttuja tai ainakin tietävät toisensa. Toisaalta ei huvita tehdä yhtään mitään, ei opiskella eikä työskennellä. En tosiaankaan tiedä mitä elämässäni tulee tapahtumaan, enkä monesti nykyään jaksa uhrata sille ajatustakaan, mutta vaanihan tuo epävarmuus näköjään taustalla koko ajan.

Äh, minua vain masentaa ja oikuttelen taas. Oikukas on sana, jolla moni minut hyvin tunteva kuvaisi minua. Se on positiivisempi ilmaisu kuin hankala :D Ehkä minulla on vähän hankala luonne. Ja ailahteleva. Suorastaan haastava. Ehkä olen vain paska tyyppi ilman tulevaisuutta. Ehkä kaikki on todellakin turhaa. Ehkä millään ei ole loppujen lopuksi merkitystä.

Minä haluaisin jonkin suunnan, jota seurata ja josta rakentaa hiljalleen elämä, jota haluaisin elää ja joka tuntuisi elämisen arvoiselta.