Minä vs. minä

Hetkittäin itkettää ja hetkittäin naurattaa. Tekisi mieli olla koko ajan lennossa johonkin suuntaan. Minulle pitäisi laittaa remmi kaulaan, jotta voisin kiskoa joka suuntaan pääsemättä kuitenkaan irti. Tai valjaat, ne tuntuisivat varmaan mukavammalta.

Läskittää aika pahasti. En tiedä mistä läskitys johtuu, se on vain sellainen jäytävä tunne, että olen lihonut. Vaikken ole. Olen varmaankin turvonnut. Eräs ihminen sanoi muutama päivä sitten, että ennen olin melko pyöreä ja nyt sopivan pyöreä - virhe. Minulle ei kannata sanoa edes kohteliaasti pyöreydestäni, sillä hermosoluni alkavat samantien sähköttää kaikkialle aivoihini "läski läski läski". Samalla kun siinä hymyilen sanojalle, joka tarkoitti pelkkää hyvää, teen mielessäni pitkän kieltolistan siitä, mitä en enää syö ja kuinka paljon lisään liikuntaa. Olen laajentanut kieltolistaani monta monta kuukautta, ja nyt alkaa tuntua etten saa syödä enää mitään. Tai saisin, mutta koska olen laittanut kyseiset ruoat listaan, niiden täytyy olla pahasta. Olisi tosi ihanaa tyytyä tähän painoon ja iloita siitä, ettei se ole ainakaan noussut. Joinakin hetkinä jopa tyydyn tähän. Mutta silti sitten kun vaaka näyttää vain puolen kilon pudotusta, iskee paniikki. Haluaisin laihtua nopeammin, enemmin ja lisää. Jospa sitten olisin onnellinen.

Potaskaa sanon itsekin. En tiedä mikä minut tekisi onnelliseksi. Niin kauan kun pystyn haalimaan ympärilleni ihmisiä, jotka pitävät minut liikeessä, niin kauan kun tilillä on rahaa ostaa, niin kauan kun jotain ulkoista tapahtuu, minun on helppo olla. Mutta auta armias kun jään yksin. Olen todella tyhjä. Tuntuu ettei sisälläni ole yhtään mitään. Alan paniikissa keksiä mitä tahansa, missä minun ei tarvitsisi olla kahden itseni kanssa. En tykkää tyhjiöstä sisälläni, enkä varsinkaan halua yrittää täyttää sitä itselläni. Minä en ole mitään. Enkä tahdo tietää mitä voisin olla, koska en tunne sitä, ja silloin se on pelottavaa. Hurjaa pelätä itseään näin paljon. Ja vihata.

Joskus havahdun tunteeseen, että minä todellakin olen tässä. Esimerkiksi kahvilla ystäväni kanssa, yhtäkkiä tajuan että minä puhun hänelle, minä istun tässä, minä näytän joltakin, minulla on silmät päässä ja näen maailman. Silloin tajuan, etten yleensä koe tai tunne itseäni olemassa olevaksi. Minä vain olen ja kuljen ympäriinsä kuin tyhjä pähkinänkuori. Joku on napannut sieltä sisukset ja heittänyt kuoren menemään. Olemassa olon tunnetta terapeutti kai yrittää minuun istuttaa, kun hän puhuu läsnäolosta. Minä en ole koskaan läsnä, en tiedä miten ollaan läsnä. Minä vain haahuilen ja hapuilen. Koko elämäni on ollut yhtä rämpimistä katastrofista toiseen, en ole koskaan pysähtynyt miettimään kuka tai mikä olen. Enkä oikeastaan vieläkään halua pysähtyä, koska pelkään itseni kohtaamista.

Täytyy sanoa taas kerran että vaikeaa.