I remember when I lost my mind

Ei tämä voi olla enää kännimorkkista, ei se tunnu näin pahalta. Muiden morkkikset katosivat jo, kaikki suunnittelevat uusia bileitä ja uusia reissuja. Minä voisin kuolla vaikka tänä iltana. En kyllä kuole, mutta voisin. Ihan tyrmäävä olotila, pahanlaatuinen kasvain minun tilallani, kaiken peittävä kooma.

Näin sitä pieni ihminen on ymmällään oman mielensä edessä. Juuri nyt en jaksa uskoa terapeuttia, joka sanoo että masennus ei ole valtava voima joka tulee ulkopuolelta ja vain iskee ihmiseen. Olen joskus jopa ajatellut itsekin, että ihminen puolustautuu pahalta masentumalla. Että kun ei pysty käsittelemään vaikeita tunteita ja tilanteita, sitä vetäytyy itseensä ja yrittää olla olematta. Mutta nyt en usko tuohon. En tehnyt mitään väärin, en tehnyt mitään pahaa, ei tapahtunut mitään, kukaan ei sanonut pahasti, kukaan ei kohdellut väärin - ei ole yhtäkään syytä suojella itseään. Miksi helvetissä pudottautuisin vapaaehtoisesti seittiin ja jäisin siihen räpistelemään juuri nyt kun pitkästä aikaa nautin elämästä? That doesn´t make any sense. Ei ollenkaan.

Tämä masennuspiikki saa minut tuntemaan itseni jälleen kerran sairaaksi. Ihan oikeasti sairaaksi, potilaaksi joka on mielensä armoilla eikä voi vaikuttaa siihen. Mielisairaaksi. Bipolaarikseksi. Ihan kuin elämä muistuttaisi minua siitä, mikä minun kohtaloni oikeasti on, etten vain ehtisi luulla että voin olla kuin muutkin, terveet ihmiset. Minä vain ehdin jo luulla, tuntui että se kaikki on takanapäin. Nyt kun katson kalenteria, tajuan ettei siitä ole kuin nelisen viikkoa kun kaikki näytti vielä mahdottomalta ja syöminen ja sen miettiminen täytti kaikki päiväni. Tuntui jo siltäkin, etten ole koskaan bulimiasta kärsinytkään, vaikka pahin kausi loppui vasta kuukausi sitten. Tänään pahensin oloani lisää pitämällä kunnon syömissession. Oksensin kolme kertaa ja näytän nyt ihan koppakuoriaiselta. Posket ovat taas viikon turvoksissa tämän jälkeen.

Minulle tulee nopeasti halu vahingoittaa itseäni. Enempää arpia kehooni ei oikein mahdu, joten turvaudun ahmimiseen ja oksentamiseen. Keräsin juhannuksena alkoholista ja roskaruoasta kaksi kiloa painoa lisää, ja vielä eilen en suuresti surenut sitä, mutta tänään iski pakkomielle laihduttaa. Ihan kuin se olisi viimeinen köysi johon tarttua. Kaikki muut köydet on kiskaistu ulottuviltani. En kestänyt tätä ahdistusta ja niinpä otin myös ensimmäisen moxin tuhanteen viikkoon. Helpotti.

Haluaisin silti puhua jonkun kanssa, mutta kaverit eivät ymmärrä. Unohdin jo senkin, etteivät ne tiedä mitä masennus on, en ole koskaan kertonut kaikille missä kunnossa olen ollut ja olen joskus vieläkin. Mietin jopa soittaisinko terapeutille, hän osaisi rauhoittaa minua ja pistää asioita oikeisiin mittasuhteisiin. En kuitenkaan kehtaa. En halua olla se vaikea potilas, joka ei anna terapeutille yksityiselämää käyntien välillä. Haha, katsokaa nyt mikä dramaqueen ja marttyyri osaan olla! Voi luoja.

Käyn tänäkin iltana nukkumaan ainoana toiveenani herätä huomenna hyvällä mielellä.

ps. Ja tietty toivon, ettei peli ihastuksen kanssa ole menetetty. Järjellä ajateltuna se ei voi olla, mutta tässä mielentilassa se on suorastaan kuollut.