My Dr. House

Kiitos tukijoukoilleni :)

Tulin viikonlopuksi kotiin, sunnuntaina taas takaisin hihhuleiden pariin iltakaakaolle. Alustavasti minun piti päästä (tai joutua) tänään jo lopullisesti kotiin, mutta osaston lääkärini ei halunnut jättää "hoitoa" kesken. Lainausmerkit siksi että oikeastaan minua ei hoideta hoideta, vaan pikemminkin olen stressilomalla. Kriisihoidoksi tuota kai virallisesti sanotaan. Olen alkanut voida paremmin, laihuusilluusio on alkanut antaa tilaa muillekin ajatuksille. Eli periaatteessa minut olisi voitu hyvinkin heittää kotiin - minä vain onnekseni kohtasin ihmemiehen.

En tiedä mistä kivenkolosta löytyy sellainen lääkäri. Ihan kuin Dr. House kiltimpänä versoina. Hänen kaltaistaan en ole koskaan tavannut ja tuskin tulen tapaamaan. Lääkäri joka ei ensimmäiseksi turvaudu lääkkeisiin, aloita massiivisia muutoksia pillereissä - joka sen sijaan sanoo, että heitä ne riksut ja raksut vaikka roskiin, jos eivät tunnu auttavan. Joka sanoo että rämmi vaan siellä p*skakaivossa, mutta minä en sinne hyppää, ihan turha toivoa, minä odottelen tässä ja kun olet valmis muutokseen, voit kivuta sieltä tänne minun viereeni. Joka kysyy minulta miksen voisi olla onnentyttö, olenko koskaan ajatellut, että valitsen niin tai näin, siitä voisikin seurata jotain hyvää?

En ole tosiaan tullut koskaan ajatelleeksi. Hän saa sen kaiken kuulostamaan niin helpolta. Alan itsekin miettiä, olisiko se onni nurkan takana. Hän neuvoi kurkistamaan. Hän antaa minulle mahdollisuuksien avaimet käteen ja pyytää yrittämään. Että minun ei välttämättä tarvitsisikaan roikkua pitempään jo 9 vuotta kestäneessä hoitokierteessä, en minä kuulemma niin "häiriintynyt" ole. Minä olen vain luovuttamassa. Suostun elämään tätä masentavaa muka-elämää ja kenties pitäydynkin tutussa turvallisessa kurjuudessa, koska en uskalla aloittaa muutosta. Se on pelottavaa, totta hitossa on. Mutta kuulemma hänkin tarvitsee rahaa auto-lainan maksamiseen, joten jos haluan pysyä avo- ja osastohoitopotilaana, niin tervetuloa. Mutta ei minun tarvitse. Tämä on hämmentävä ajatus. En voi uskoa sitä. Tätähän minun elämäni on ollut niin kauan kuin muistan, miksi se mihinkään muuttuisi?

Nyt on melko buddhalainen olo, ihan kuin valaistuminen olisi alkanut tuolla mielen perukoilla. Se mies, siis tämä lääkäri, on tehnyt minusta muutaman tapaamisen jälkeen ihan eri ihmisen. En voi ymmärtää, mikseivät silmäni ole avautuneet aiemmin. Imen kuin imupaperi miekkosen juttuja, en ole kai koskaan ollut näin vastaan ottavainen kenenkään puheille. Sattui kai vain niin hyvä tuuri, että oikea ihminen sanoi oikeat sanat oikeaan aikaan. Mutta mikä liikuttavinta: hän todella välittää. Vaikka hän laukoo suustaan aivan kamalia juttuja, heittää ilmaan mitä hulluimpia ajatuksia, sohaisee ensin tikulla tulisia hiiliä ja valelee sen jälkeen bensaa päälle. Silti meinaan liikuttua kyyneliin, kun juttelen hänen kanssaan. Tunnen itseni ihan oikeasti tärkeäksi ja arvokkaaksi. Hän muistaa aika ajoin mainita että olen fiksu ja kaunis nuori nainen ja sanoo, että nyt sinut hoidetaan kuntoon. Pieni tyttö sisälläni haluaisi heittäytyä hänen syliin ja jäädä siihen paijattavaksi. Rakastakaa minua!

Ei, en ole rakastunut. Olen vain valaistunut. Olen tahkonnut terapiassa nyt melkein vuoden ja ollut jo hyvän tovin kyrsiintynyt siihen. Ja sitten yksi psykiatri/terapeutti herättelee minut parissa juttelutuokiossa. Saatan hyvinkin kuulostaa ihan kiihkolahkolaiselta kun saarnaan ilosanomaa (enkä ehtinyt sanoa vielä puoliakaan, varokaa!), mutta olen ihan innoissani. Toivon niin, että kaikki eksyneet voisivat tavata hänet. Siltä mieheltä tulee suoraa puhetta ilkikurisella huumorilla höystettynä (tänään nauroimme lähes koko ajan), ja ainakin minulle se sopii paremmin kuin ikuinen hyssyttely ja pään silittäminen. Hys hys tyttö, ei mitään hätää. No nyt on perkele! Hirveä hätä! Mitä sitä kainostelemaan.

Huoh. Ei valu vaahtoa enää suusta, voin lopettaa. Tekee mieli jakaa nämä viisaudet kaikille kansoille, herättää ihmiset huomaamaa että muutos lähtee ihmisestä itsestään. En minäkään siihen suin päin aio rynnistää, mutta olen pikku hiljaa tajunnut että se voisi kenties olla mahdollista. Kun oppisi tietämään mitä haluaa ja miten uskaltaa pyrkiä siihen. Se voi olla kovin vaikeaa tällaiselle toisten auttajalle ja ymmärtäjälle.

No niin lukija, olen kiitollinen jos päädyit tähän asti :) Koita saada jotain selvää noista sekavista sanoistani, ja pysähdy miettimään, voisiko muutos olla mahdollista sinunkin elämässäsi. Se nimittäin voi. Mutta se vaatii aikaa. Ja uskallusta. Ja kaikkea mitä ikinä pelkäätkään, sillä pelko on useimmiten esteenä muutoksen toteutuksessa. Muutoksella tarkoitan mitä tahansa, joka veisi elämääsi eteenpäin ja kenties korjaisi vinoutuneen ratakiskon.

Terveisin tosi pimahtanut tyttönen, joka yrittää toimia sanansaattajana