Apuva apuva

Miksi lähdin vapaaehtoisesti osastolta? Koska luulin kaiken olevan jo paremmin, kuvittelin oloni olevan jo turvallisempi ja parempi, ihmettelin itsekin miten olen pystynyt syömään ja oksentamaan niin paljon! Hyi, se tuntui kuvottavalta jo mielikuvissakin. Nyt tiedän paremmin - minä todellakin vain luulin.

Turvalasin tällä puolen kaikki on vaikeampaa. Sama ahdistus, sama itseinho, sama laihdutusbuumi, sama yksinäisyys, sama paha olo, samat painajaiset, sama helvetti. Se kaikki muhi täällä ja oli valmis ottamaan minut syliinsä heti kun palasin. Enkä minä tiedä toista syliä, tämä kaikki tuska on niin paljon tutumpaa kuin mikään muu. Nyt tiedän, miten voisin elää jos uskaltaisin heittäytyä ja elää. House kertoi sen minulle, maalasi eteeni loistavan tulevaisuuden. En tiennyt millaisen elämän ansaitsisin, koska kukaan ei ollut kertonut. En tiennyt millaisen lapsuuden olisin ansainnut, ennen kuin terapeutti sen minulle kertoi (eli kyllä se nainen jotain oikeaakin on osannut sanoa).

Mutta mitä minä sillä tiedolla teen, ennen kuin osaan itse auttaa itseäni? Ei kukaan voi tehdä hokkuspokkuksia ja muuttaa kaikkea pahaa hyväksi. Minulla tuntuu olevan käänteinen Midaan kosketus: kaikki mihin puutun muuttuu kullan sijasta p**kaksi. Ja nyt tunnen oloni tosi turvattomaksi, kun terapiasta ei paljon tukea heru. Tunne siitä, ettei yhteistyömme todellakaan suju, vahvistuu aina vain. Tänään tunti alkoi niin hyvin, että melkein jo kuvittelin kaikki kielteiset tunteeni tyhmiksi ja ihan hassuiksi, mutta sieltähän se musertava turtumus taas tuli: terapeutti ei usko edelleenkään mihinkään diagnooseihin. Hänen mielestään "oireet lähtevät ihmisen sisältä, eivät mistään sairaudesta joka tulee ulkopuolelta". Tämä on vain niin kovin ristiriitaista, kun tiedän ja tunnistan itseni jo 100%:sen varmaksi biboksi. Mutta ehei, terpalle ei riitä edes kahden psykiatrin (molemmat, varsinkin tämä House, ihan huippuunsa koulutettuja ja kokeneita) lausunnot. Sillä hän on oikeassa, hänen menetelmänsä on paras ja kiistaton. Ihan sama vaikka diagnoosini olisi "hupsu", mutta olisi ihan kiva voida puhua sairaudesta. Kun tämä tauti kiistatta on kovin hankala ja tekee elämästä melko tuskaista touhua, olisi oikein mukavaa saada vähän tukea ja ymmärrystä.

Samalla kun terapeutti lasketteli suustaan omia totuuksiaan, aloin epäillä ihan tosissani terapiasuhteen jatkumista. En varmasti ole kykeneväinen itse arvioimaan, millaista apua tai terapiaa tarvitsisin, mutta olen paras arvioimaan millaista terapeuttia en jaksa enää kuunnella. Terapeutin vaihtaminen ei liene ihan helppoa, joten seuraava pelkoni onkin se, että pilaan koko hoidon olemalla hankala. Mitäs jos en löydä uutta terapeuttia? Mikä terapiamuoto auttaisi minua eniten? Tämän nykyisen psykoanalyytikon mielestä juuri tämä muoto on paras, mutta entäs kun House suositteli käyttäytymisterapiaa? Sillä ei vain taideta korjata tällaisia vaurioita? No entäpä jos jatkaisin analyysia, mutta eri ihmisen kanssa? Voisinkohan saada miesterapeutin? Entäs kun nykyinen terapeutti on paikkakuntani ainoa, kuinka pitkän matkan päässä uusi olisi? Entä jos jossakin vaiheessa aloitan työkokeilun, kuinkas sitten pääsen lähtemään ajoissa jotta ehdin ajaa kaupunkiin? Entäs entäs mutkun mutkun jos ja jos.

Apua. Tahtoo takaisin suljetulle turvaan pahaa maailmaa. Ja ruokaa. Jos tätä tahtia jatkan, olen haudassa vuoden kuluttua. Mikä ei välttämättä olisi ollenkaan huono ratkaisu...

"Kun maailma kääntää selkänsä sulle - sä käännät selkäsi maailmalle!"

- Bumba from jellonaking-