Fix me

Lopetin osastolla "järjettömän syömisoireilun, joka ei sovi fiksulle tytölle". En ahminut, en oksentanut (paitsi kerran). Jonotin kuuliaisesti viisi kertaa päivässä päästäkseni kauhomaan lautaselle ihan ehtaa ruokaa, istuin pöydässä ja tungin niitä mössöjä kurkusta alas. Join tarvittavan määrän, mutta en liikaa. Ja kaikkihan näytti hyvältä, lääkäri kysyi "mites toi ruokapuoli?", minä vastasin "kuosissa ollaan". Mutta missä kuosissa, sitäpä en enää halunnut kertoa. En sen jälkeen, kun syömiseni listattiin porvariperheen elostelijakakaran typeräksi oireiluksi. Tuo on minun tuntosarvieni aistima viesti. Jos ahmiminen, oksentaminen ja paastoaminen ei sovi "fiksulle tytölle", niin mikä sitten sopii? Viiltely? Vasaralla lyöminen? Pureminen? Missä välissä listattiin itsetuhokeinot, jotka sopivat minulle?

Heti osastolta palattuani (josta ei muuten ole kuin puolitoista viikkoa) jatkoin "typerää oireiluani". Mihin se olisi kadonnut kahdessa viikossa? Miten vuosikausien itseinho parannettaisiin sairaalassa? Toki siellä voidaan laittaa piskuiset potilaat syömään ja marssittaa hankalimmat ravitsemusterapeutille, mutta eihän niitä ajatuksia niin poisteta. Koska mikään ei ole voimakkaampi tunne, kuin nälkä. Nälkä isolla N:llä. Ainakaan minulla. Mikään taas ei ole mahtavampi tunne, kuin keveys aamulla, tyhjä vatsa, vastustettu himo. Joka kerta kun istun ruoka edessäni, haluaisin syödä ja vieläpä paljon. Miksi ihmeessä jättää syömättä, kun kuitenkin tuntuu yhtä pahalta? Voin siis aivan hyvin syödä. Mutta jos teen sen, haarukoin kaikki kalorit suuhuni, paniikkiaallot alkavat hyökyä. Ruoasta on pakko päästä eroon, se on tyhjennettävä pois. Oksentamista seuraa häpeä ja syytökset: miksi pitää aina valita väärin! Mutta entäpä jos kaikki ei tullutkaan ulos? Tuliko ruoat oikeassa järjestyksessä, oliko punajuuri varmasti viimeinen? Mitä jos se tulikin jostakin syystä ennen aikojaan, jos mahaan jäikin vielä jotain? Koskaan ei voi olla täysin varma. On pakko yökkiä, kunnes hapot syövyttävät kurkkua. Ilman oksentamista taas pystyn vain ja ainoastaan vihaamaan itseäni enemmän, tunnen kuinka rasva juuttuu tyytyväisenä reisiini, vatsa kasvaa, posket turpoaa...joudun kävelemään entistä lujempaa, entistä kauemmin.

Nämä ajatukset eivät sovi fiksulle tytölle. Asiasta viisastuneena pidän ne ominani, en halua saada lisämoitteita ajatuksista, joita vihaan itsekin. Salaa toivon, että joku silti huomaisi hoikentuvan vyötäröni. Sitähän minä haluan, olla parempi niin että muutkin sen huomaavat. Olen oppinut vähättelemään pudonneita kiloja; vastailemaan vähän sinnepäin, mutta kuitenkin riittävän kauas totuudesta. Lihavuus on tässä puolellani (sehän on edelleen totuus, eikä pelkästään minun silmissäni, vaan ihan oikeasti) - muiden on vaikeaa arvioida painoani.

Laihduttamisessa on jotain, mihin keskittyä ja panostaa, kun kaikki tuntuu menevän pieleen. On jatkuvasti jotain tärkeää mietittävää ja suunniteltavaa, on ainakin yksi selkeä suunta: alaspäin.