Kotiuduin eilen. Oli tosi haikeaa erota uusista kamuista ja etenkin ihanasta huonetoverista. Lisäksi ikävöin jo rakasta ilkikurista lääkäriäni. Koin kyllä todellisia herätyshetkiä hänen kanssaan; toisaalta ne pakottivat ajattelemaan ja sain oikeita kirkkaan ajattelun kokemuksia, mutta toisaalta väsyin ja uuvahdin kun aloin miettiä tulevaisuutta ja kaikkia niitä kerroksia ja muureja joiden läpi minun pitäisi alkaa kaivella omaa polkuani. Nyt on vaikeaa tottua olemaan taas kotona, on ihanaa kun kissat ovat ihan tuossa käden ulottuvilla (ne eivät uskalla laskea minua kaeummas, etten vain katoa taas) ja mies vierellä, mutta tämä normaali elämä sairaalan ulkopuolella on yllättävän haastavaa. Kukaan ei todellakaan laita hapankorppuja pöydälle tarjolle, ei keittele päivittäin kahta eri kiisseliä, valmista monipuolisia salaatteja, siivoa lattioita, tyhjennä roskiksia...kaikki pitää tehdä ihan itse. Ja minusta tuntuu, etten taida vielä jaksaa tehdä tätä kaikkea.
Koneen sain avattua vasta tänään. En halunnut ottaa stressiä avaamattomista sähköposteista, lukemattomista blogeista, maksamattomista laskuista, mutta mihinkäs ahdistunut suorittaja stressiään pakenisi? Pakkohan tämä toosa oli avata. Siksi postailen vain lyhyesti ja sekavasti. Ei ole aivot vielä virittyneet ihan oikealle taajudelle: hukkailen tavaroita (jopa rahapussin kauppaan..), unohtelen menoja ja sopimuksia, puhun mitä sattuu. Luen myös mitä sattuu, kieli menee ihan sykkyrälle ja tuntuu liian suurelta suuhuni. Ehkä tämä on osaston jälkeinen stressi- ja uupumusreaktio.
Tottahan toki minua muuten testailtiin taas kerran ahkerasti, vaikka kerroin että minua on tutkittu ja hutkittu vähän joka tavalla. No, uusi lääkäri ja uudet tavat. Kohdallani mainittiin jopa skitsoaffektiivinen häiriö, johtuen oireideni sekalaisesta kirjosta ja harhaluuloista, joita olen kehitellyt lapsuudesta asti. Onneksi nuo skitsofreeniset oireet eivät täyttyneet täysin diagnoosikriteerien kohdalta. Skitsofrenian muotohan tästä vielä olisikin puuttunut...lääkäri tosin sanoi, ettei kohdallani voi oikein vielä tarkkaan sanoa, mistä häiriöistä loppujen lopuksi on kyse. Hänkin diagnosoi bibo 2:sen, mutta tuo skitsoilu voisi kuulema olla sen seuralainen. Itse en halua uskoa siihen.
Lisäksi tämä tohtori kiinnitti huomiota yleiseen ahdistukseeni ja tuskaisuuteeni: yksinkertaisesti yleinen ahdistuneisuushäiriö. Lisänä hyönteis-lintufobia, joka kyllä käsittää kaiken karvamadoista perhosiin ja korppikotkiin. Tämä on ollut tiedossa ihan pienestä pitäen, ainoastaan pelättävien lajien määrä on kasvanut. Pisteenä iin päälle lievää pakko-oireista häiriötä, elikkäs näitä pakkoajatuksia ja -toimintoja. Kaikki hoidettavia tyynni. Ihemeteltiin vain, miksi hitossa terapeuttini ei ole huomioinut ahdistustani mitenkään? Miksi emme ole työskennelleet sen hoitamiseksi? Nyt kun sain maistaa tuollaista ratkaisukeskeistä hoitomuotoa tämä Housen kanssa, oma psykoanalyyttinen terapiamuotoni alkoi tuntua liian väärältä ja arvottomalta. Edistyin sairaalassa kahdessa viikossa enemmän kuin terapiassa 10 kuukaudessa.
Että sellaista. En jaksa perustaa nyt tuosta diagnoosilistasta. Onhan se kiva saada nimi oireilleen, mutta mitä se toisaalta auttaa? Ne oireet johtuvat jostakin ongelmasta, joka täytyy työstää. Luultavasti minun ahdistus kumpuaa jo lapsena opituista tavoista, odotuksista ja kireästä maailmankatsomuksesta. Pitäisi löytää sopiva terapiamuoto. Olisin kiinnostunut behavioristisestä sekä kognitiivisestä terapiasta...sekä psykodraamasta. Toivottavasti joskus voin kokeilla muutakin kun näitä Freudin oppeja.
Lisäksi on mahdollista, että kuukauden kuluttua aloitamme uuden lääkekokeilun avohoitolääkärini kanssa, ja menen silloin takaisin osastolle muutamaksi viikoksi. En ollut suostuvainen, mutta lupasin pyrkiä sinne heti jos mopedi karkaa käsistä. Toivon todella, että tämä vanha lääkärini uskaltaa lähteä juttuun mukaan. Osaston lääkäri kun ei halunnut hyppiä hänen varpailleen aloittamalla uuden lääkkeen samantien, eikä tämä House tietysti tunnekaan minua kuin näiden kahden viikon pohjalta, vanha lääkäri tietää ehkä paremmin josko uusi lääke sopisi minulle. Odotan hartaasti.
Huoh. Suu vaahtoaa taas. Puhun aina niin kamalasti, liian nopeasti ja liian paljon. Olen ihan uupunut ja läkähtänyt tämän tekstin jälkeen, mutta oli palava halu kertoa kaikki heti!
Hyvää viikonloppua kuitenkin :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Tervetuloa takaisin :) Minusta tuo kuulostaa hyvältä; että juttujasi on "pengottu" perinpohjin eri lääkärin toimesta ja saatu sitä kautta kattaampi arvio vaivoistasi. Toivottavasti entinen lääkärisi on avoimella mielellä asian suhteen ja pääset toipumaan nopeammin.
Ota päivä ja asia kerrallaan, ilman paineita ja stressiä!
Kiva lukea että sait apua ja uusia kokemuksia jotka voivat auttaa sinua jatkossa. Itselläni on diagnoosina bipo 2, ilman "lisukkeita". Kävin seitsemäntoistavuotiaana suljetulla kun kaikki katkesi enkä enää tuntenut omaa olemassaoloani oikeutettuna. Siitä on jo yli viisi vuotta mutta itsetutkiskelu jonka vierailu aiheutti tuntuu vieläkin arvokkaalta. Se herätti miettimään ettei itselle tavallaan tuomittu eristys ole vastaus mihinkään. Tuntui myös hyvältä huomata että oli olemassa mahdollisuus olla ihan pihalla, valvottuna ja muiden samanlaisten kavereitten seassa. Koska ei meitä noin vain unohdeta, ihmisiä ollaan mekin. Onnea parantumiseen ja anna kaveritten kysyä ja tukea. Vaikka se tuntuisikin rankalta niin ainakin ne voi tehdä sulle salaatit!
poplar: Yritän kovasti unohtaa kaiken stressin ja vaimentaa sen kolkutuksen. Selitän itselleni ihan tosissani, että nyt ei kannata käynnistää sitä tappavaa oravanpyörää heti uudestaan. Rauhallinen hengitys. Huuh. Vaikeaa :/
ano: Heha, hyvä idea! Haluiskos joku pilkkoa mulle vähän kaalia ja kurkkua kuppiin? :D :D
Joo, psykodynaaminen psykoterapia eli junnaava paskanjauhanta on TURHAA!!! Oikeasti mikään ei muutu sillä että pamisee mitä vaan vaikka kuinka monta kertaa viikossa. Kognitiiviset jutut ovat paljon toimivampia.
Hitto, kunpa muakin testattaisiin ja tutkittaisiin... Ehkä pitää hankkiutua sairaalaan niin sitten varmaan testaavat.
Lähetä kommentti