My worst enemy

Alkaa tuntua, että turvaverkkoni on purkautumassa. Lopulta minä taidan itse olla se, joka rikkoi sen: revin siihen reikiä, ratkon jokaisen vuorollaan pois - syillä jotka vain minä voin ymmärtää. Keksin yhä uusia ja uusia syitä, miksi en voi luottaa ihmisiin. Haluan muka suojella läheisiäni, luulen etteivät ne ole huolissaan, jos en kerro mitään itsestäni, jos sanon kaiken olevan aina hyvin. Vain minä voin olla niin tyhmä, että kuvittelen sen menevän läpi.

Mutta entä jos selitys uppoaakin? Mitä jos kaikki oikeasti luulevat kaiken olevan hyvin? Kuvittelevatko ne, että tosiaan koin ihmeparantumisen sairaalassa? Haluan pitää ihmiset kaukana, en voi olla niin heikko että paljastaisin haavani. Mutta entä jos kaikki lopulta kaikkoavat, tällä kertaa lopullisesti? Kuinka kauan ne jaksavat minua. Olen aina niin kylmä ja muka-huoleton. Minä, minä joka siellä osastolla reissaan, minä joka tarvitsen hoitoa. Minähän olen oikein kova mimmi! Älkää minusta huolehtiko, minä pärjään. Samaan aikaan toivon, ettei kukaan uskoisi. Huomatkaa minut. Huomatkaa kuinka pahoin voin.

Ja minä vain ajan heitä kauemmas. Miksi ihminen toimii näin? Silloinkin, kun haluaisin itkeä ja kaipaisin halausta, nielen kyyneleet ja vaihdan sen iloisen teatterinaamion kasvoille. En osaa ilmaista negatiivisia tunteita, en normaalilla tavalla. Sen sijaan heittäydyn aggressiiviseksi, hyvin hyvin aggressiiviseksi. Tämä tyttö on viskellyt tavaraa pitkin seiniä yhden marketillisen verran. Olisi monesti niin helpottavaa vaan itkeä kun itkettää, ei tarvitsisi pantata siihen asti kunnes olen yksin. Ja siltikään en usein yksinkään osaa itkeä. Ne tunteet eivät vain tule ulos. Välttelen tilanteita, jotka mahdollisesti saattaisivat avata kyynelkanavat; en puhu auttajilleni asioista, jotka ehkä itkettäisivät; vaikka valehtelen lääkärille, kunhan vältyn heikkoudelta toisen silmien edessä. Ihan sairasta. Sanon minäkin.

Minulla on hirveä huoli siitä, että jään ihan yksin. Yritän sitkeästi pyrkiä siihen tilanteeseen, mutta samaan aikaan pakokauhu kasvaa, tuntuu kuin olisin hukkumassa jäiden keskelle. Vaikka kuinka huutaisin, kukaan ei kuule eikä edes voisi kuulla. Nyt kun tunnen terapeutin vastenmieliseksi höpöttäjäksi vastapäisessä tuolissa, olen entistä ahdistuneempi. Miksi en vain voi pitää hänestä ja puhua hänelle? En todellakaan tiedä, jokin este on halkaissut railon välillemme. Ja jos en luota läheisiini, en terapeuttiini, enkä avohoitolääkäriini, niin keneen turvaan? Onko vika minussa? Pakkohan sen on olla. Minä itse ajan itseni yksinäisyyteen ja avuttomuuden tunteeseen, sillä haluaisivathan he auttaa minua - en vain salli sitä.

Täällä avannossa on paha olla, mutta ilmeisesti olen päättänyt pysyä täällä. Ja miksi edes yrittää, kun tuhoan kuitenkin kaiken.