Surkki

Mitä arki merkitsee tällaiselle sairaslomailijalle, jonka ei tarvitse kiiruhtaa aamulla töihin ja yltää huippusuoritukseen päivittäin? Kyllä se minulle ainakin merkitsee "tavallista" päivää. Päivää jolloin yritän selviytyä kotiaskareista, käydä lenkillä, ehkä kaupassa ja kirjastossa. Kyllä minustakin alkaa tuntua perjantaina viikonlopulta, lauantai ja sunnuntai ovat erilaisia päiviä, lepopäiviä. Vaikka olenkin tällainen töihin kykenemätön surkimus. Niin, että huomenna minullakin alkaa arki, uskokaa tai älkää. Se tuntuu vaikealta, ihan kuin edessä olisi uusi este taas kerran. Tänä iltana nukun ensimmäisen yön yli kolmeen viikkoon kotona, yksin.

Juuri yksin iltaisin ja öisin itken ahdistustani, tai kuten nykyään, tuskailen unettomana ja yksinäisenä turvattomana ruttuna peiton alla. Kun käyn illan viimeisellä savukkeella ja suljen ulko-oven, alan hokea mielessäni "ovi on kiinni ovi on kiinni" - ja silti joudun kokeilemaan sen kymmeniä kertoja, varmistamaan etteivät murhaajat pääse sisälle tappamaan minua. Mielessäni alkaa pyöriä ajatus "jos se ei kuitenkaan ole kiinni, jos en kokeillut kunnolla, ehkä se tosiaan on auki", ja pian se on ainoa ajatus, joka mahtuu päähäni. Jotta saisin ajatuksen aiheuttaman ahdistuksen pois, minun on palattava vääntämään kahvaa uudestaan, uudestaan, uudestaan. Joku kysyi minulta, mitä tapahtuisi jos en voisi varmistaa lukitusta. Varmaankin kuolisin. Ihan vain siihen ahdistukseen, tukehtuisin ja tulisin hulluksi. Ihan lopullisesti hulluksi.

Ja voin kertoa: vihaan tuota kierrettä, vihaan yli kaiken ja olen loputtoman kyllästynyt koko rumbaan. Jo koska tiedostan ongelman naurettavuuden (vaikka ei se kyllä paljon nauratakaan), tajuan järjellä, että teen sen kaiken ihan turhaan. Mikään voima maailmassa ei saisi minua tuntemaan oloani turvalliseksi, ei ennen kuin pystyn tavoittamaan kauan kadoksissa olleen perusturvallisuuden tunteen. Jeah, niin helppoa se olisi, mutta niin vaikeaa käytännössä. Goddammit, I hate this shit.

Mutta noin yleisarviona tämä päivä oli ihan ok, sellainen perussunnuntai uusin Potteri nenän edessä. Tuo kyseinen kirja vain jostain syystä tökkii ja pahasti, saattaapi johtua olotilasta joka on vielä alavireinen tai sitten heikosta keskittymiskyvystä. Tai sitten viimeinen osanen ei vain ole niin hyvä kuin aiemmat minun asteikollani. Taisin pitää eniten Azkabanin vangista ja sen jälkeen Puoliverisestä prinssistä. Suosittelen muuten myös Potterien suomentajan Jaana Kapari-Jatan kirjoittamaa opusta Pollomuhku ja Posityyhtynen. Vekkuli kirja Potterien suomentamisesta ja yleensäkin suomentamistyöstä. En voi kuin ihailla naista, joka on keksinyt ihan mahtavia uusia sanoja suomenkieleen ja loihtinut myös suomenkielisen latinan loitsuja varten. Itse en olisi pystynyt moiseen. Olen aika surkki.