Kohta minä olen katki, pian olen poikki

Otsikko on lainaus Happoradiolta, en voisi paremmin itse sanoa.

Hmm, tyhjää. Perjantaina oli taas vaihteeksi vuosisadan kemut ja sain taas vapauttaa aivoni hetkeksi. Eilinen meni sängyssä, se onkin ainoa hyvä puoli krapulassa: voi sujuvasti maata ilman huonoa omaatuntoa tuntikausia. Mutta illalla iski taas hirveä paniikki, pakko päästä johonkin pakoon ajatuksia, kuka tahansa apua auttakaa! Sain kaverin mukaan yksille. Ei tehnyt edes mieli juoda, mutta jos saan niin olla hetken jonkun kanssa, eikä tarvitse miettiä omaa kurjaa elämää, niin voin juoda yhden. En tiedä johtuiko se siitä yhdestä, että illalla masensi kaikki. Olen kuullut tuhat kertaa, että alkoholi pahentaa masennusta, mutten tiedä onko se totta. Kun mieli on aina pohjimmiltaan musta, ei kai muutama siideri enää konkurssiin aja.

Olisin eilen taas halunnut itkeä, mutten pystynyt. Makasin peiton alla pimeässä ja yritin nukkua, vaikka tukahtunut itku painoi rinnassa. En ymmärrä miksi muutaman kyyneleen tirauttaminen voi olla niin vaikeaa, varsinkin kun itku olisi ihan tervetullutta! En ole perinteinen känni-itkijä, joka aina rääkyy elämän hirveyttä muutaman paukun jälkeen, mutta täytyy myöntää, että viime aikoina olen monesti kyynelehtinyt baarissa salaa. Siideri tai lonkero ei itketä, mutta pikkuisen viinaa ja tyttö pillittää. Se on sellaista sivistynyttä, lähes tunteetonta itkua, kyyneleet vain valuvat. Sanoisin, että liikutun helposti ja niin pienikin asia tuntuu suurelta humalassa. Mutta sitten unohdan itkun yhtä nopeasti kuin se alkoikin, ja tuntuu että kaveritkin osaavat ottaa sen ihan normaalisti, kukaan ei ryntää lohduttelemaan tai halailemaan, ihmiset taitavat suoda minulle menneisyyden haamut ja ehkä jopa ymmärtävät osan tilanteestani. Tai sitten tuo on oma illuusioni kaukana todellisuudesta.

Tulevaisuuteni ei näytä nyt kovin helpolla. Syksyllä muut lähtevät omille teilleen, minä jään tänne kyläpahaseen, pääsen hyvällä tuurilla työharjoitteluun ja yritän löytää elämästä jotain positiivista motiivia. En vain tiedä mistä sen voisin löytää. En halua olla yksin. Enkä uskalla muuttaa pois täältä. Voisin muuttaa lähikaupunkiin kaverin perässä, mutta tarvitsisin silti oman elämän. Työtä. Koulun. Jotain. Miehen. Mutta lääkärini ja terapiani on järjestetty tänne, eli periaatteessa olisin kiinni täällä vielä pari vuotta. En kyllä jaksa. Täällä ei voi tavata uusia ihmisiä, koska kaikki ovat jo tuttuja tai ainakin tietävät toisensa. Toisaalta ei huvita tehdä yhtään mitään, ei opiskella eikä työskennellä. En tosiaankaan tiedä mitä elämässäni tulee tapahtumaan, enkä monesti nykyään jaksa uhrata sille ajatustakaan, mutta vaanihan tuo epävarmuus näköjään taustalla koko ajan.

Äh, minua vain masentaa ja oikuttelen taas. Oikukas on sana, jolla moni minut hyvin tunteva kuvaisi minua. Se on positiivisempi ilmaisu kuin hankala :D Ehkä minulla on vähän hankala luonne. Ja ailahteleva. Suorastaan haastava. Ehkä olen vain paska tyyppi ilman tulevaisuutta. Ehkä kaikki on todellakin turhaa. Ehkä millään ei ole loppujen lopuksi merkitystä.

Minä haluaisin jonkin suunnan, jota seurata ja josta rakentaa hiljalleen elämä, jota haluaisin elää ja joka tuntuisi elämisen arvoiselta.

Miss you

Eilinen oli jo paljon helpompi päivä, siivosin pienen mökkini (eli rivitaloyksiöni) ja korjailin sinne tänne viskottuja likaisia vaatteita ynnä muuta epämääräistä roinaa paikoilleen ja soitinpa vielä illalla yhdelle kaverille ihan oma-aloitteisesti ja pyysin kahville. Hurjaa. Valtavaa. Näin jännittävän tehokas voi olla rapakansalaisen päivä. Miltäköhän nuo suuret tekoni kuulostavat terveistä ikäisistäni? Varmaan aika utopistiselta. Siis se että joku on tohkeissaan kun oli noinkin virkeänä.

Mutta rakas äitini aiheuttaa murhetta. Tuntuu kuin yrittäisin ottaa kontaktia betoniseinän kanssa. Välillä törmään seinään ja lennähdän takaisin lähtöpisteeseen, toisinaan jymistän seinää nyrkein mutta seinä ei murru tai vastaa, joskus raavin seinää hätäpäissäni sormet verillä. En ymmärrä, miksi hän ei voi pitää minusta. Lapsen uskolla haluan uskoa, että hän välittää. Hänen on pakko välittää, kyllä hän välillä toimii sen mukaisesti. Minä sanoisin, että saan äidin huolenpidon fyysisessä ja materiaalisessa muodossa, mutta kaikki henkinen tuki ja tunne siitä, että minua rakastetaan, puuttuu. Ja se riipii, riipii ihan liikaa.

En tiedä milloin lakkaan kerjäämästä äidin huomiota. Olen tehnyt sitä aina, pienenä olin ylikiltti ettei äiti väsyisi tai hermostuisi (äidin raivarit menivät aina yli, ei vaikea arvella mistä olen oppinut raivoamaan), sitten kokeilin kapinointia, nykyään lähinnä kaipaan ja toivon että suhteemme voisi vielä joskus lähentyä. Ihan kuin äiti pelkäisi minua, pitäisi minua jonakin outona käsittämättömänä otuksena, jota hän ei uskalla lähestyä saati koskea. Meillä ei ole koskaan kosketeltu. Pääsin kai joskus lapsena syliin, ainakin olen saanut kuulla siitä kuinka minua piti kantaa koko ajan, kun en suostunut istumaan yksin lattialla tai menemään muiden syliin. Hmm, miksiköhän? Minusta on jotenkin aika selvää, että pieni lapsi huomaa äidin välttelevän häntä ja silloin tämä roikkuu äidissä vaikka väkisin. Voin kuvitella, kuinka äiti on huokaillut ja ajatellut minun olevan ketju hänen jalassaan. Ja voin kuvitella, että minä olen huomannut sen. Ehkä siksi koen vieläkin olevani vain muiden tiellä ja harmina.

Tämän ikäisenä olisi kai normaalia jo päästää vanhemmista irti ja itsenäistyä, mutta miten ihmeessä voi päästää irti jostakin mitä ei koskaan ollutkaan? Minun tarvitsee ensin saada äiti, josta voin sitten luopua. Äitien tehtävä on tulla hylätyiksi. Kuulostaa karmealta, mutta niinhän se menee, lapsi aikuistuu joskus ja alkaa elää omaa elämää. Minä olen ollut tekoitsenäinen jo kymmenen vuotta, pärjännyt ihan ilman muiden apua ja elänyt sitä omaa eläämäni. Minun ei tarvitse aloittaa psykologisia tai toiminnallisia testejä alusta, koska minun katsotaan olevan normaalia kehitystä edellä. Hah, mitä sontaa! Osaan kyllä keittää itse makaronini, mutta ei se tarkoita että olisin niin helvetin itsenäinen ja aikuinen ja pystyisin huolehtimaan itsestäni! Useimmiten kaipaan paksun suojakuoreni alla vain ja ainoastaan jotakuta joka välittäisi ja auttaisi, olen sen täälläkin maininnut varmasti joka toisessa kirjoituksessani. Loppujen lopuksi minut on jätetty liian nuorena liian yksin, katsottu että tuohan pärjää, joten miksi sitä auttamaan.

Minä olen lapsi ja minulla on oikeus vaatia. Paitsi että minulla ei ole oikeutta vaatia, kukaan ei ole kiinnostunut vaatimuksistani. Äiti säpsähtää kaikkea mikä liittyy minuun. Kyllä hän sairaalaan viipotti minua katsomaan, toi ties mitä tuliaisia joka kerta, mutta kertaakaan emme puhuneet mistään todellisesta, joskus äidin huolista. Hän ei koskettanut minua, katsoi vain vierestä kun hoitajat pitelivät minua kädestä tai koskettivat lämpimästi selkääni. Ajattelin aina hoitajienkin huomaavan kylmän hohkan, joka minun ja äitini välillä väreili. Äiti selitti kovasti hoitajille, kuinka hän vastaisuudessa toimittaa minut hoitoon, katsoo perääni ja tarkkailee vointiani. Toimittaa, katsoo, tarkkailee. Juuri tätä tarkoitin fyysisellä huolehtimisella. Hän ei sanonut tukevansa minua, juttelevansa minun kanssani. Hän vain lupasi toimitta postipaketin perille tarvittaessa. Vaikka ei hän kyllä edes tietäisi milloin se pitäisi tehdä, koska ei hän nykyään tosiaan suostu näkemään mitään muuta kuin itsensä. Ei hän koskaan näe mitään muuta kuin itsensä.

Joskus ihmettelen, kuinka äiti kieltäytyi huomaamasta edellistä pahaa sairastumistani. Kuinka hän kuunteli psykoottisia puheitani kuolemasta, itseni ja jopa toisten tappamsesta; näki pimennetyn ja sotkuisen kotini, siivoamattomat kissanhiekat; sanoi että ei minun kannata sairaalaan mennä, ne osastot ovat hulluja varten, kun varovaisesti ehdotin, että ehkä minun pitäisi olla hoidossa osastolla. Hän näki taatusti, kuinka unilääkkeissä ja rauhoittavissa olin koko loppuajan. En kai voi syyttää juuri häntä, enkä sitä teekään, mutta ihmettelen. Todellakin. Jälkeenpäin sanoin äidille suoraan, että tyhjensin pankkitilin ja valmistelin itsemurhan. Äiti kysyi miksi en kertonut. Niinpä.

Olen katkera ja pettynyt lapsi, vaikka minun pitäisi käyttäytyä "aikuismaisesti" ja antaa äiti-paran olla. Niin minä annankin, en ikinä sanoisi hänelle näitä asioita, murehdin vain yksinäni.

Isän jätin tämän aiheen ulkopuolelle, sillä hänen kanssaan välini ovat suht ok.

Hug me, please

Haluaisin vain, että tämä olo menisi pois. Haluan vain takaisin siihen hyvään oloon, jolloin voin olla olemassa. Tuntuu ihan kelvottoman pahalta, ja vaikka kuinka yritän paeta ahdistusta ja tyhjyyttä, ne väijyvät kuitenkin taustalla. Jos seison kaupassa ja mietin ostanko Pirkan vaiko Euroshopperin vanupuikkoja, yhtäkkiä mieleni vain jysähtää alas, ihan pimeäksi. Näen ympärilläni pelkkää epätoivoa ja inhotusta, käyttäydyn jälleen hankalasti ihmisten seurassa, valitsen aamulla vaatteita tunnin koska mikään ei näytä hyvältä. Jos puhun puhelimessa ja kuuntelen mitä toinen parhaillaan sanoo, mieleeni saattaa pälkähtää yhtäkkiä ettei missään ole mitään järkeä, kaikki on kuitenkin turhaa. Yksinäiset hetket, kuten nyt illalla, ovat kamalia ja tuskaisia. Haluaisin käydä heti nukkumaan, toivoa taas että huomenna heräisin hyvään oloon.

Mutta kun aamu koittaa, samat vaarat vaanivat. Kyselen miksi painuin taas alas, mitä tein ansaitakseni tämän, miksi laskin mieleni synkät puolet vallalle, jos se siis minä itse olin, mikä saisi minut tuntemaan oloni paremmaksi, milloin tämä loppuu, loppuuko tämä koskaan. Kaverit sanovat, että rauhoitu, älä murehdi turhia. Miten niille voisi selittää olon, jolla ei ole alkua eikä loppua? Epämääräisen itkuisen ahdistuksen ja musertavan painon harteilla, koko keholla. Jos tämän kertainen masennusjakso ei päätykään nopeasti, haluaako kukaan enää olla minun kanssani? Hylkäävätkö ihmiset minut taas, kun en jaksa enkä pysty soittamaan? Voiko kukaan tajuta, että pelkkä soittaminen ahdistaa? Jään taas yksin. Taas.

Oloani ei helpottanut yhtään kohtaus äitini kanssa. Olin väsynyt ja murtunut, en pystynyt peittämään huokauksiani kun istuin nuutuneena autossa, mutta äiti päpätti vain omia huoliaan, omia murheitaan, omia ongelmiaan. Siinä kuunnellessani mietin taas kerran, miksi ihmeessä äiti ei koskaan kysy miten voin. Miksi hän ei koskaan näe, miten hänen oma lapsensa voi. Sitten jossain välissä sanoin suoraan, että on ollut viikonlopun jälkeen aika paha masis, pam vain asia pöydälle. Miten äidit yleensä reagoivat tällaiseen tilanteeseen? Mietin ihan oikeasti, sillä minun ei sanonut yhtikäs mitään, hiljeni vain hetkeksi kunnes jatkoi omista aiheistaan. Voitte arvata, että masensi lisää.

Naiset kommenteissa puhuivat sylistä, ja tiedättekö, se olisi parasta mitä voisin saada. Että joku halaisi ihan tosissaan ja välittäisi. Onneksi ystävä halaa aina välillä, se tuntuu nimittäin ihanalta. Ajatella jos olisi joku kenen käsivarsien suojaan käpertyä kun tuntuu näin pahalta! Omassa ex-suhteessani tällainen turva oli menetetty jo ajat sitten. Haluan huolenpitoa, kiitos. Vanhemmilta sitä ei näköjään heru, se olisi liikaa pyydetty. Äiti ei pysty minkäänlaiseen läheisyyteen tai suoraan huolehtimiseen lapsensa kanssa, apu tulee tavaroiden tai rahan muodossa. Vaikka vaihtaisin ne molemmat oikeaan ja läsnäolevaan äitiin vaikka heti.

I remember when I lost my mind

Ei tämä voi olla enää kännimorkkista, ei se tunnu näin pahalta. Muiden morkkikset katosivat jo, kaikki suunnittelevat uusia bileitä ja uusia reissuja. Minä voisin kuolla vaikka tänä iltana. En kyllä kuole, mutta voisin. Ihan tyrmäävä olotila, pahanlaatuinen kasvain minun tilallani, kaiken peittävä kooma.

Näin sitä pieni ihminen on ymmällään oman mielensä edessä. Juuri nyt en jaksa uskoa terapeuttia, joka sanoo että masennus ei ole valtava voima joka tulee ulkopuolelta ja vain iskee ihmiseen. Olen joskus jopa ajatellut itsekin, että ihminen puolustautuu pahalta masentumalla. Että kun ei pysty käsittelemään vaikeita tunteita ja tilanteita, sitä vetäytyy itseensä ja yrittää olla olematta. Mutta nyt en usko tuohon. En tehnyt mitään väärin, en tehnyt mitään pahaa, ei tapahtunut mitään, kukaan ei sanonut pahasti, kukaan ei kohdellut väärin - ei ole yhtäkään syytä suojella itseään. Miksi helvetissä pudottautuisin vapaaehtoisesti seittiin ja jäisin siihen räpistelemään juuri nyt kun pitkästä aikaa nautin elämästä? That doesn´t make any sense. Ei ollenkaan.

Tämä masennuspiikki saa minut tuntemaan itseni jälleen kerran sairaaksi. Ihan oikeasti sairaaksi, potilaaksi joka on mielensä armoilla eikä voi vaikuttaa siihen. Mielisairaaksi. Bipolaarikseksi. Ihan kuin elämä muistuttaisi minua siitä, mikä minun kohtaloni oikeasti on, etten vain ehtisi luulla että voin olla kuin muutkin, terveet ihmiset. Minä vain ehdin jo luulla, tuntui että se kaikki on takanapäin. Nyt kun katson kalenteria, tajuan ettei siitä ole kuin nelisen viikkoa kun kaikki näytti vielä mahdottomalta ja syöminen ja sen miettiminen täytti kaikki päiväni. Tuntui jo siltäkin, etten ole koskaan bulimiasta kärsinytkään, vaikka pahin kausi loppui vasta kuukausi sitten. Tänään pahensin oloani lisää pitämällä kunnon syömissession. Oksensin kolme kertaa ja näytän nyt ihan koppakuoriaiselta. Posket ovat taas viikon turvoksissa tämän jälkeen.

Minulle tulee nopeasti halu vahingoittaa itseäni. Enempää arpia kehooni ei oikein mahdu, joten turvaudun ahmimiseen ja oksentamiseen. Keräsin juhannuksena alkoholista ja roskaruoasta kaksi kiloa painoa lisää, ja vielä eilen en suuresti surenut sitä, mutta tänään iski pakkomielle laihduttaa. Ihan kuin se olisi viimeinen köysi johon tarttua. Kaikki muut köydet on kiskaistu ulottuviltani. En kestänyt tätä ahdistusta ja niinpä otin myös ensimmäisen moxin tuhanteen viikkoon. Helpotti.

Haluaisin silti puhua jonkun kanssa, mutta kaverit eivät ymmärrä. Unohdin jo senkin, etteivät ne tiedä mitä masennus on, en ole koskaan kertonut kaikille missä kunnossa olen ollut ja olen joskus vieläkin. Mietin jopa soittaisinko terapeutille, hän osaisi rauhoittaa minua ja pistää asioita oikeisiin mittasuhteisiin. En kuitenkaan kehtaa. En halua olla se vaikea potilas, joka ei anna terapeutille yksityiselämää käyntien välillä. Haha, katsokaa nyt mikä dramaqueen ja marttyyri osaan olla! Voi luoja.

Käyn tänäkin iltana nukkumaan ainoana toiveenani herätä huomenna hyvällä mielellä.

ps. Ja tietty toivon, ettei peli ihastuksen kanssa ole menetetty. Järjellä ajateltuna se ei voi olla, mutta tässä mielentilassa se on suorastaan kuollut.

Morkkis ja depis x 1000

En ole uskaltanut avata konetta neljään päivään. Aina kun olen istunut pöydän ääreen ja alkanut nostaa läppiksen kantta, olen säikähtänyt ja vetäytynyt takaisin sängyn pohjalle. Joku täällä netissä on pelottavaa. Sähköposti, se ainakin on erityisen pelottavaa, jokuhan saattaa vaatia siellä jotain. Yhteydenottoa tai muuta yhtä kamalaa. Viha-rakkaus-suhde blogini kanssa on ollut nyt off-tilassa. En tiedä miksi.

Hmm, silti juhannuksena oli hauskaa. Kunnon kekkerit kavereitten kanssa, juomaa ja ruokaa ja nastat jatkot baarissa. Mutta lauantaina aamu koitti vasta viideltä illalla ja ihmettelin kovasti miten selvisin edes hengissä. Irvistellen jatkoin silti juhlia muutaman tunnin kuluttua heräämisestä, varmaankin kahdeksalta illalla, ja päädyin yöllä muiden mukana paikalliseen. Vaikka olisin yhtä hyvin voinut maata kotona ja pysyä selvin päin. Muistan taas miksi aikoinaan lopetin alkoholin käytön kokonaan: minulla on taipumus vetää se överiksi joka kerta. En tunne sanaa yksi tai muutama. Se on joko lärvit tai ei mitään, yhdestä vain väsyy ja tulee vihaiseksi. Aloitin juomisen kolmisen viikkoa sitten ja olen sen jälkeen ollut pöllyssä joka viikonloppu kaksi päivää. Tyhmä tyhmä tyhmä tyttö.

Mutta kun minun sisälläni on ammottava reikä jälleen kerran, se on revennyt sinne ihan omin päin ja syö minua taas sisältäpäin, imee kaikki voimat ja värit. Tuntuu vaan niin kurjalta, vaikka kaikki on hyvin. Kuten sanoin, oli oikeasti tosi hauskaa, en mokannut ja selvisin kolhuitta. Joten mikä hitto nyt masentaa niin että rintaan sattuu? Onko tämä nyt sitä kuuluisaa kännimorkkista, jota jotkut kärsivät krapulassa ilman suurempaa syytä? Kaikki tuntuu pahalta. Tiedän että minulla on tällä hetkellä monta kaveria, joiden kanssa olen lähentynyt lyhyessä ajassa uudestaan ja joille voisin vuodattaa surua, mutta jotenkin se ei nyt tunnu miltään. Olo ei helpotu vaikka kuinka tilittäisin. Kun ei tässä ole mitään tilitettävää. Tässä ei oikeasti ole m-i-t-ä-ä-n syytä itkeä. Ja silti itkettäisi, nytkin, mutten saa puristettua yhtäkään kyyneltä ulos. Eilen istuin sängyllä nenäliina valmiina kädessä, mutta itku ei suostunut tulemaan. Sekin turhauttaa.

Pelkään myös pahoin, että minulla on sydänsuruja. Taisin antaa itselleni luvan ihastua liikaa. Mitään ei ole tapahtunut, ei puolin eikä toisin, ei hyvää eikä pahaa, mutta silti kaivertaa. On vähän epätoivoinen olo. Kun jokainen sentti toisessa ihmisessä kiinnostaa, kun pelkkä tieto siitä, että hän on samassa tilassa tai vaikka tien toisella puolella, lämmittää. Kun toivoo näkevän toisen vaikka vain ohimennen. Se tuntuu tyhmältä, todella lapselliselta. Mietin monesti, miksi ihminen ihastuu henkilöön, jota ei tunne kunnolla, jota ei näe kuin sattumalta, joka ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta ja joka on ihan eri luokasta kuin itse on, eli toisin sanoen saavuttamaton.

Itsepähän hautaani kaivoin ja nyt voisin hypätä sinne. Kaikki sanoo, että kyllä se hetki tulee, tilanne vaan on yhtäkkiä edessä ja sitten sen näkee. Mutta minä en jaksaisi odottaa. En millään. En varsinkaan nyt, kun kaipaisin niin pirun kovasti rakkautta. En edes tosiasiassa tahdo ketään miestä elämääni, en, minä vain kaipaisin tunteen, että kelpaan jollekin, joku voi pitää minusta. Ja nyt kun tämä joku ei tunnu tajuavan, että minä pitäisin hänestä, alkaa ketuttaa ja harmittaa. Vaikka mistä hän nyt voisikaan tietää. Huh huh, hänen pitäisi tietty lukea ajatuksiakin.

Joo, palaanpas alkuun: depis mikä depis. Tyhjyyttä ja epätoivoa, miten kuulostaakaan tutuilta olotiloilta. En jaksaisi millään elää tätä kesää. Toivottavasti olen syksyllä työkunnossa, jotta saan jonkun syyn katsella tätä päivien loputonta ja väritöntä jatkumoa. Niin tyypillistä minua seilata tunteesta toiseeseen, ihan ylhäältä syöksylaskua alas. Minun tunteeni ovat aina liian suuria, en hallitse niitä. Jos ihastuttaa, niin sitten ihastuttaa niin perskuleesti. Mutta nyt masentaa.

Tiitiäinen kuittaa.

I wish

Kirjoitin eilen pitkän pätkän jatkoa edelliseen aiheeseen, mutta Blogger viskasikin erroria kun yritin julkaista tekstiä, ja niinpä koko höskä katosi noin vain. Nice.

Marina haastoi minut unelmoimaan. Koska olen äkkipikainen herhiläinen, en varmastikaan saa aikaan mitään suuria ja mullistavia unelmia. Eivätkä ne silloin olisikaan minun unelmiani ;) Tämä tyttö toivoo:

- Että pystyisin menemään töihin ja ansaitsisin palkkani rehellisellä työllä, jotta minun ei tarvitsisi joka kuukausi kiikuttaa tuhatta lappusta kelaan ja sossuun ja jännittää pystynkö maksamaan seuraavan kuun vuokran.

- Toisaalta taas ettei minun tarvitsisi mennä "oikeisiin töihin", vaan voisin elättää itseni kirjoittamalla

- Että minusta voisi vielä leipoa yhteiskuntakelpoisen tytön, joka ei ole aina väsynyt, tuskainen ja ahdistunut, tai syö ja oksenna

- Että löytäisin joskus kumppanin, joka olisi minulle hyvä ja arvostaisi minua

- Että minulla olisi joskus riittävästi tilaa ottaa ainakin viisi kissaa

- Että saisin elää vanhana hyvän mummelin elämän ja hoidella niitä kissojani kotona sen sijaan, että makaisin velttona liejukasana arvauskeskuksen vuodeosastolla

Siinäpä kuusi ensimmäiseksi mieleen tullutta toivomusta. Aika tavallisia kuten arvelinkin, mutta ihan omannäköisiäni. Haastan kaikki, siis ihan kaikki. Eli ottakaa ken tahtoo :)

Kontrollifriikki

En ole kirjoitellut, koska tuntuu ettei ole mitään järkevää sanottavaa. Mitään sanomisen arvoista. Minulle käy usein näin silloin, kun asiat menevät hyvin ja olo on ok, sillä myös päivittäinen päiväkirjan tuhertaminen jää. Normaalisti aloitan aamun tilittämällä kaiken päiväkirjaan ja lisäilen tekstiä päivän mittaan. Nyt on suvantovaihe.

Terapeutti oli kiltti ja järjesti minulle lisää terapiakäyntejä tälle kuulle, vaikka oikeasti vuosittainen käyntimäärien raja paukkui jo. Lisäksi hän lupasi ottaa minut lomansa aikana vastaan harvakseltaan. Melko uhrautuvaista, olen kuullut että jotkut terapeutit pitävät sujuvasti kaksikin kuukautta lomaa. Tunnen syyllisyyttä, kun en ole parantunut terapiasta huolimatta sellaiseen kuntoon, että minut uskallettaisiin jättää yksin. Toivottavasti terppa ei sen takia uhraa lomaansa minuun, että kokee sen tehtäväkseen. Toivon että hän ihan oikeasti haluaa tehdä sen, että kyseessä ei ole väkipakko.

Voi silti olla, etten kehtaa mennä sotkemaan hänen lomaansa. Saas nähdä miten voin loppukesästä, sen mukaanhan sitä voi sitten katsoa onko tarvetta päästä juttelemaan. Koska vaikka nyt tuntuisi hyvältä, voi sitten kun viikottaiset kaksi keskustelua jää väliin tuntua kurjalta. Mutta riittääkö kurjalta tuntuminen syyksi häiritä toisen kesälomaa? Vai odotanko siihen asti kunnes virittelen jo hirsipuuta? Jos sopimus on se, että minä soitan kun tuntuu siltä etten kestä yksin, voi hyvinkin jäädä soittamatta. Mutta jos sopimus on se, että käyn vaikkapa kerran kahdessa viikossa terapiassa, voi homma toimiakin. Silloin ei tarvitse miettiä voinko nyt soittaa ja häiritä, kun homma on kerran sovittu.

Murehdin kaikkea etukäteen, vaikka se on ihan turhaa. Mietin kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi ja puin niitä yksin, vaikken voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Pääsisi paljon helpommalla, jos antaisi ajan näyttää. Jostain syystä tuntematon vain on niin pirun pelottavaa. Minä tykkäisin, jos voisin listata ja aikatauluttaa koko maailman. Ah, mikä kontrolli! Se on turvallisinta, tieto siitä että maailma pyörii huomennakin, koska olen suunnitellut kaiken etukäteen.

Minä vs. minä

Hetkittäin itkettää ja hetkittäin naurattaa. Tekisi mieli olla koko ajan lennossa johonkin suuntaan. Minulle pitäisi laittaa remmi kaulaan, jotta voisin kiskoa joka suuntaan pääsemättä kuitenkaan irti. Tai valjaat, ne tuntuisivat varmaan mukavammalta.

Läskittää aika pahasti. En tiedä mistä läskitys johtuu, se on vain sellainen jäytävä tunne, että olen lihonut. Vaikken ole. Olen varmaankin turvonnut. Eräs ihminen sanoi muutama päivä sitten, että ennen olin melko pyöreä ja nyt sopivan pyöreä - virhe. Minulle ei kannata sanoa edes kohteliaasti pyöreydestäni, sillä hermosoluni alkavat samantien sähköttää kaikkialle aivoihini "läski läski läski". Samalla kun siinä hymyilen sanojalle, joka tarkoitti pelkkää hyvää, teen mielessäni pitkän kieltolistan siitä, mitä en enää syö ja kuinka paljon lisään liikuntaa. Olen laajentanut kieltolistaani monta monta kuukautta, ja nyt alkaa tuntua etten saa syödä enää mitään. Tai saisin, mutta koska olen laittanut kyseiset ruoat listaan, niiden täytyy olla pahasta. Olisi tosi ihanaa tyytyä tähän painoon ja iloita siitä, ettei se ole ainakaan noussut. Joinakin hetkinä jopa tyydyn tähän. Mutta silti sitten kun vaaka näyttää vain puolen kilon pudotusta, iskee paniikki. Haluaisin laihtua nopeammin, enemmin ja lisää. Jospa sitten olisin onnellinen.

Potaskaa sanon itsekin. En tiedä mikä minut tekisi onnelliseksi. Niin kauan kun pystyn haalimaan ympärilleni ihmisiä, jotka pitävät minut liikeessä, niin kauan kun tilillä on rahaa ostaa, niin kauan kun jotain ulkoista tapahtuu, minun on helppo olla. Mutta auta armias kun jään yksin. Olen todella tyhjä. Tuntuu ettei sisälläni ole yhtään mitään. Alan paniikissa keksiä mitä tahansa, missä minun ei tarvitsisi olla kahden itseni kanssa. En tykkää tyhjiöstä sisälläni, enkä varsinkaan halua yrittää täyttää sitä itselläni. Minä en ole mitään. Enkä tahdo tietää mitä voisin olla, koska en tunne sitä, ja silloin se on pelottavaa. Hurjaa pelätä itseään näin paljon. Ja vihata.

Joskus havahdun tunteeseen, että minä todellakin olen tässä. Esimerkiksi kahvilla ystäväni kanssa, yhtäkkiä tajuan että minä puhun hänelle, minä istun tässä, minä näytän joltakin, minulla on silmät päässä ja näen maailman. Silloin tajuan, etten yleensä koe tai tunne itseäni olemassa olevaksi. Minä vain olen ja kuljen ympäriinsä kuin tyhjä pähkinänkuori. Joku on napannut sieltä sisukset ja heittänyt kuoren menemään. Olemassa olon tunnetta terapeutti kai yrittää minuun istuttaa, kun hän puhuu läsnäolosta. Minä en ole koskaan läsnä, en tiedä miten ollaan läsnä. Minä vain haahuilen ja hapuilen. Koko elämäni on ollut yhtä rämpimistä katastrofista toiseen, en ole koskaan pysähtynyt miettimään kuka tai mikä olen. Enkä oikeastaan vieläkään halua pysähtyä, koska pelkään itseni kohtaamista.

Täytyy sanoa taas kerran että vaikeaa.

Oliko kaikki tämän arvoista?

Hmm, hiljenihän se vauhti viimein. Sadepäivät toivat mukanaan melankolian, johon upposin kuin pehmeään tummaan vanukkaaseen.

Kroppani rapistuu uhkaavasti, pientä ja suurta vaivaa alkaa ilmestyä joka puolelle. Kannatti oksentaa tyttö hyvä. Jos sain oksentamalla itseni tällaiseen kuntoon, se ei tainnut olla laihtumisen arvoista. Liian vähäinen ravinto ja jatkuva oksentelu laittoi hiusrajani kipittämään ohimoita myöten karkuun kuin vanhalla miehellä. Onneksi minulla oli tukkaa mistä lähteä, ja uuttakin näkyy jo kasvavan tilalle. Kynnet taisivat ärsyyntyä enemmän, ne eivät kasva vieläkään normaalisti tai jos kasvavatkin, ne repeilevät samantien onnettomiksi liuskoiksi. Ruokatorvi on ollut jo kauan riekaleina, jatkuva närästys ja rintakipu ei tainnut tulla mieleen kun peilasin kutistuvaa vatsaani. Vatsa ei toimi, se ei ole vielä ymmärtänyt ettei sinne menevää ruokaa yökätäkään ulos. Jokin pahahenki on myrkyttänyt hengitykseni, ei hajuakaan kuinka tästä hajusta pääsee eroon, vaikka konsteja on kokeiltu miljoona.

Ja silti edelleen tekee mieli ahmia ja oksentaa. Koska se on niin lohduttavaa. Niin helppoa. Simppeliä. Sisään ulos, alas ylös. Kohti laihuutta, ihanaa itsetuhoa, hidasta näännytystä. Yhtenä hetkenä vatsa niin pinkeänä että saattaa melkein kuulla kuinka vatsanpeitteet ripsahtelivat ratkeamaisillaan - toisena hetkenä tyhjyys, ontto reikä ruoan tilalla, kurkku tulessa, suupielet syöpyneinä, rosoiset hampaanjäljet rystysissä, mutta ah niin tyytyväinen hymy kasvoilla. Tein sen taas, minä peittosin ruoan, voitin sen! Minä osaan tämän, minä hallitsen tämän. Minä hallitsen yhden asian kaoottisessa elämässäni.

Mutta kehoni ei ymmärrä mitä haluan. Se haluaa hiilihydraatteja ja kiljuu niitä kunnes keitän makaronia ja upotan sen voihin ja syön kaiken. Se tarvitsee proteiinia, se käskee "keitä kananmunia! Nyt haluan ruokaa, anna ruokaa, syötä minua." Lopulta keho anoo "tapa minut". Tapa minut, jos et pysty huolehtimaan minusta. Tapa minut, jos et halua minua. Minä en voi huolehtia sinusta, ellet sinä ala huolehtia minusta.

Sinä päätät.

Touhupossu

No huh huh. Tyttö Tiitiäinen on töhöttänyt koko viikonlopun niin ettei ole ehtinyt edes blogeilemaan! Minusta alkaa hyvää vauhtia kuoriutua seurapiirinainen, ja se on oikeastaan aika helppoa. Kaikki kauhukuvani ihmisistä ja ex-kavereista joutaa nyt kyllä kompostiin, sillä näköjään minut hyväksytään taas porukkaan, ihan kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Paljon riippuu myös minusta, sillä olen vain tylysti ottanut oman paikkani takaisin. Totta kai viimeisen vuoden tapahtumat ovat vielä hyshys-kamaa, mutta yritän unohtaa ne ja ajatella ettei minun tarvitse kertoa kaikkea kaikille. Joitakin asioita on väkisin tullut esiin, kuten esimerkiksi lääkitykseni. Se kun vaikuttaa viinapäähäni (joka on aina ollut kehno) paljon. Sitä en kerro, että kiskon tällä hetkellä päivässä seitsemän pilleriä naamaani (yhteensä kyllä vain viittä eri lääkettä kun muutama menee tuplana), mutta sen kerroin että kyllähän minulla tuhti pillerismi on päällä. Ei kukaan nyt ilmaan pompannut säikähdyksestä, mutta pienen vaivaantuneen hetken tuo fakta aiheutti.

Exän kanssa menee edelleen hermot. En haluaisi ajatella koko asiaa, koska se turhauttaa ihan kamalasti. On helpompaa vain keskittyä kaikkeen muuhun. Vaikka kuinka tunnen itseni vapautuneeksi ja oloni paremmaksi, en saa kuitenkaan haudattua kaikkia tunteita, kaikkea sitä ristiriitaisuutta ja ärtymystä jota exä aiheuttaa. Jos näen häntä, ohimoillani voisi käristää pekonia. Haluan vain etäisyyttä, kiitos. Joskus, joskus jos tilanne neutralisoituu, voin harkita kaveruutta. Nyt siitä ei yksinkertaisesti tule mitään.

Ja tietty on tämä mister Mies, joka aiheuttaa kuumia aaltoja ja tutinaa. Haudon parhaillaan sotasuunnitelmaa, jonka avulla aion ujuttautua Miehen lähipiiriin ihan muina naisina. Sitten voi haistella ilmaa ja pohtia kannattaako seuraavaa siirtoa tehdä. Tällä hetkellä toivon, että niin kävisi. Toisena hetkenä en toivo, unohdan koko tyypin. Onhan noita muitakin, nyt vasta oikeastaan huomaan kaikki miehet, niitähän on joka puolella ihan liikaa! Ja koska huhu kiirii, kaikki tuntuvat tietävän, etten ole enää entisen miehekkeen kanssa. Mikä ei ole ollenkaan huono asia, hyvä vaan että pääsen exästä eroon myös ihmisten silmissä.

Juomisella on muuten erittäin paha vaikutus ruokahaluun: tekee mieli kaikkea suolaista. Ja rasvaista. Olen tainnut löyhätä piuhoja liikaa, sillä sallin itselleni ruokia joihin en ikimaailmassa saisi koskea. Kun vähän repsahtaa, toisen kerran on jo helpompaa repsahtaa ja selittää itselleen, että tämä jää tähän, huomenna menen varmasti lenkille ja jumppaan kaksi tuntia. Ja pyh. No kunhan en ainakaan lihoa, ehkä nyt riittää että paino pysyy edes näissä lukemissa. Kunhan saan aikaiseksi, laihdutan vielä jonkin verran.

Tänään voisi käydä ajoissa sänkyyn ja lukea pitkästä aikaa ennen nukahtamista. Nyt on mennyt yöt lentäessä ja unet jääneet ihan liian vähälle. En jostain syystä saa kuitenkaan päikkäreitäkään nukutuksi, vaikka olisin kuoleman väsynyt. Höh.

Papuna

Yksi hyvä puoli työttömyydessä, tai siis sairaslomassa on: voi ottaa aurinkoa mielin määrin ja olla jo tässä vaiheessa kesää ihan papuna! Saapahan pientä iloa siitäkin, kun raskaan työn raatajat kulkevat kalkittuina. No ei, oikeasti yritän keksiä jotain mistä saisin syyn olla tyytyväinen tähän toimettomaan kesään. No tietysti voin myös lähteä ulos juhlimaan milloin vain ilman että joudun miettimään monelta huominen työvuoro alkaa, mutta tässä tapauksessa kun kaikki tutut ovat töissä, se ei paljon lohduta. Mitäs minä yksin siellä terassilla teen, pyh. Hitto jos olisi pokkaa mennä yksin ulos, lähtisin vaikka heti. On taas shampanjapullon korkki -olo: nousee nousee ja sitten pamahtaa kattoon.

Ihan oikeasti tarvitsisin jotain päivittäistä järjellistä tekemistä. Lukeminen, kirjoittaminen, kissan kanssa reuhaaminen, rikkaruohojen myrkytys, pihakasvien istutus, ampiaisten ja muiden turilaisten etukäteismyrkytys, ikkuinoiden pesu ja varaston siivoaminen on tehty jo. Luen ja kirjoitan joka päivä, peuhaan kissan kanssa ja hoitelen pieniä kotihommia (vaikka tiskata en ole kyllä jaksanut päiviin, inhaa puuhaa), mutta aikaa jää silti vähän liikaa. Voisi tietysti lähteä johonkin kimppaharrastukseen, mutta minkäänlaiset asiat mihin liittyy iso joukko vieraita ihmisiä ei houkuttele.

Njääh, otan siis huomenna aurinkoa.

My sweet 38

En tiedä voiko tämä olla totta, vaikka se kovasti todelta vaikuttaakin. En tiedä uskaltaako sitä sanoa edes ääneen, ettei se vain muutukaan epätodeksi, jos se siis totta on. Höm höm (kurkun kakistelua): ostin topin kokoa 38. Siis 38!! Halleluja, eikös se ole normaali koko? Onhan? Jooko jooko ole ole pliis! Meinasi happi loppua kun hoksasin, että minä hukun vanhaan vaatekokooni, joka on ollut pitkään 44 tai minimaalisissa vaatteissa jopa 46.

No, minä siis sovittelin mustaa olkaimetonta toppia. Hain aina vain pienemmän koon ja samalla päässä alkoi tuntua kevyeltä, melkein huimaavalta. Kun lopulta löytyi juuri prikulleen täydellinen koko, käänsin kokolappua hitaasti ja raotin vähän toista suljetuista silmistäni: siinä ne kököttivät, kolmonen ja kahdeksikko. Sen jälkeen taisin vain leijailla, melkein hämmästyin kassalla kun myyjätyttönen ei yhtään hihkunut minun kolmekasistani! Muistin, että eihän tyttö voi tietää mitä uusi koko merkitsee minulle. Eihän kukaan vieras voi tietää miltä näytin ennen! Eikä kukaan painotaistelulta välttynyt voi tietää, miten tyrmäävältä tuntuu ostaa niinkin pieni vaate kuin 38. Huh huh. Ja koska kyse oli H&M:n vaatteesta (joka oli muuten naurettavan edullinenkin, 4,90), voin luottaa että 38 todella on 38, sillä ennen lähes kaikki ko. liikkeen vaatteet olivat ihan liian niukkoja. Hehe, olinkin jo aika kyllästynyt näihin BiB tai XLnt vaatteisiin!

Vau. Siis vau. Tuli hetkeksi parempi olo, sillä minun on täytynyt todella kutistua normaalikokoon. Vai onko 38 normaalikoko, pakko sen on olla. Pakko. Mutta vastaako se M:ää vai L:ää? Kertokaa jos tiedätte. Näyttää vaan pahasti siltä, että yläosa kapenee ja vyötärö kutistuu, mutta takapuoli on ja pysyy. Alan näyttää päärynältä omenan sijaan. Mies, siis tämä suuri ja mystinen Mies, ei varmaankaan pidä ihan näin pyöreästä persiistä. Hitto vie, pelkäänpä että pyöreäksi se jääkin vaikka jumppaisin itseni hengiltä, eihän tuon mallista voi muokata kuin lihakirveellä. Pirskatti. Aina löytyy jotain valittamisen aihetta.

Vitsit että on voittajafiilis, vaikka vieläkin pitäisi taulukon mukaan sellaiset 14kg rasvaa sulattaa. Toivottavasti se taulukko on väärässä, haluaisin olla tyytyväinen kroppaani jo nyt. Tuo kilomäärä kuulostaa aika paljolta kuitenkin, kun tietää millä vaivalla ja nälkiinnyttämisellä olen edelliset 18kg sulattanut. No nähtäväksi jää mihin painoon pääsen. Kunhan nyt saan hetken nauttia kolmekasistani ;)

License to enjoy

Normaali syöminen kostautuu: kun syö heti aamulla hapankorpun, alkaa vatsa kurnia jo parin tunnin päästä uudestaan. Kun taas ei syö aamulla mitään, selviää pitkälle iltapäivään ilman nälkää. Tulee väkisinkin mieleen onko tässä mitään järkeä. Syödä. Hyi. Peilikuva näyttää hetkittäin kelvolliselta, hetkittäin pakenen sitä. En vahingossakaan vilkaise peilaavaa pintaa, jopa puhtaiden autojen konepellit ja kyljet täytyy väistää. Kun näen kuvajaiseni yllättäen esimerkiksi kaupan ikkunasta, yllätyn joka kerta: tuoltako minä näytän? Vaikka juuri kotona ennen lähtöä olisin peilannut. Ja minähän peilaan silloin kun pystyn, peilaan joka kulmasta ja vinkkelistä, hypistelen vaatteita ja nyin hiuksia. Ne menevät aina väärin, yksikin suortuva vika suuntaan ja tukka on pilalla. Minulla on liian usein bad hair day. Tänään muun muassa.

Onneksi silmiini osui eilen tärkeä fakta: ihminen ei voi lihoa yön aikana. Ei edes päivän aikana. Ihmiskehossa muutokset tapahtuu hitaasti. Miksi sitten paino on perjantaina vähemmän kuin sunnuntaina, vaikken ole syönyt juuri mitään? Haa, nestetasapaino! Se on päivän sana. Terapeuttikin valaisi minua fiksulla esimerkillä: mietipä kuinka paljon painaa pari pulloa vichyä. Aika paljon ainakin kauppakassissa. Eli kun kittaan jatkuvasti nestettä, se näkyy myös vaa´alla, loogista. Mutta kuinka sitten saisin tuon faktan aivonystyröihini niin, etten ahdistuisi kun paino on heittänyt 300g ylöspäin - siinäpä vasta pulma. Koska joka tapauksessa juuri vaa´an antama lukema ohjaa onnellisuuttani ja vaikka nyt tietäisinkin, että nestettähän nuo grammat ovat, tuntuu silti painavammalta.

Huoh. Sain terapeutilta toisenkin helpottavan tiedon: masentunut saa olla myös joskus iloinen. Olen tässä hehkuttanut, kuinka tuntuu paremmalta ja vapautuneelta, kuinka olen ihastunut ja hykertelen itsekseni. Läheiset ovat olleet iloisia kun voin paremmin. Mutta sitten niinä hetkinä kun masentaa, on vaikea näyttää sitä kellekään. Kun kaikki olettavat minun olevan jo "parantunut". Ja silloin tuntuu siltä kuin minun pitäisi nyt vain olla onnellinen. Ja silloin mietin, olenko enää masentunut, onko minulla oikeus olla masentunut, pitäisikö minun nyt vain unohtaa koko masennus? Mutta kun ei sitä voi unohtaa, kun se kerran on olemassa tuolla taustalla. Mutta terapeutti antoi "luvan" olla masentunut kun masentaa, se on ihan normaalia. Että on vain tosi hyvä, kun parempia päiviä kertyy viikossa useampia kuin synkkiä. Kummistakaan ei tarvitse tuntea syyllisyyttä ja miettiä kumpaa tämä päivä nyt on - tärkeintä on vain olla ja nimen omaan sen mukaan miltä tuntuu.

Tänään olen siis melko iloinen ja ihan luvan kanssa. Tuntuu aikasta hyvälle (pakko silti koputtaa puuta). Ja voin paljastaa, että olen ihan liian ihastunut. Aivan liian ihastunut mahdollisuuksiin nähden. Mutta ei tätäkään tunnetta voi kieltää tulemasta, se vain tulee ja tuntuu suloiselta :)

Sekalaista seurakuntaa

Selvisin pahimmasta ulkonäkökriisistä taas hetkellisesti. Siihen auttoi ystävän lohduttavat sanat ja loputon tuki ja turva. Olen niin kiitollinen, että minulla on se yksi elämäni nainen. Teidän pitäisi todella tavata hänet, sillä hänen kaltaisiaan ei löydy joka kulman takaa. Uskaltauduin jopa lähtemään vähän ulos ja pukeutumaan hirveän ahdistuksen ja mittailun jälkeen nättiin toppiin. Toppi on mielestäni kaunis ja selkeä "minun vaate", mutta kun pelkäsin niin kamalasti että näytän siinä tyhmältä ja lihavalta. En tiedä näytinkö, mutten ainakaan ajatellut sitä ihan koko ajan. Aika paljon kyllä tuli nyittyä ja suittua hiuksia ja vaatteita illan aikana, mutta lopputuloksena oli silti onnistunut ja hauska ilta. Tadaa! Näin sitä tyttö alkaa hiljalleen kuntoutua.

Kaikesta huolimatta nimittäin olen huomannut masennuspäivien iskevän yhä harvemmin. Hetkittäin olen tosi ahdistunut ja itkuinen, enimmäkseen silloin kun syömiset menee pieleen, toisinaan tunnen itseni tosi yksinäiseksi ja vaivun epätoivoon, suren eroa ja en kuitenkaan sure eroa ja nuo ristiriitaiset tunteet tuntuvat pahalta. En tiedä miten suhtautuisin koko asiaan. Koen syyllisyyttä siitä, etten ehkä ole tarpeeksi harmissani. Vaikka miksi minun pitäisi ehdoin tahdoin olla harmissani, jos ei siltä tunnu? Kai se on vaikeaa myöntää, että ehkä ero tuli ihan sopivaan paikkaan kun kerra tunnen itseni jotenkin vapautuneemmaksi. Yhdet kahleet ja huolet jäivät taakse.

Olen vain niin kiltti, että yritän edelleen auttaa exää (hassua sanoa noin...) vaikka minun ei kaikkien hänen tekostensa jälkeen todellakaan tarvisi. Joku toinen olisi ollut paljon tylympi. Mutta enhän minä hiirulainen sellaista osaa. Olla edes vihainen minuun kohdistuneista vääryyksistä. En uskalla. Jotain pahaahan voisi tapahtua jos minä rupeaisin ryttyilemään. Vielä kun pääsisi jotenkin irti exästä, niin että sekin tajuaisi kaiken olevan nyt lopullisesti finaalissa. Ärsyttää kun se roikkuu edelleen kintereillä ja soittelee vähän väliä. Välillä tuntuu että se kyttää minua, utelee ja urkkii asioitani.

Ja onhan minulla oma lehmä ojassa, kun himoitsen sitä suurta M:ää. No se on vain piristävää, tulee hyvä mieli kun on haaveita. Kunhan nyt vain laihtuisin. Nyt syöminen on jäänyt tosi vähälle, koska koen jotenkin helpommaksi olla kokonaan syömättä kuin yrittää miettiä mitä voisi syödä, milloin syödä ja kuinka paljon syödä. Tänään söin väkisin tonnikalaa ja täytyy myöntää että se maistui ihanalta. Ehkä voisin sallia itselleni silloin tällöin vähän vesitonnikalaa.