Kateus sihisee

Olen syntisen kateellinen tyttö. Miksi se, mitä muilla on, on minulta pois? Oli kyse paidasta, laukusta, kissasta, kamerasta, kultakalasta, tohvelista, autosta, perheestä, luonteesta, kansalaisuudesta, ihan mistä vain - minä tulen kateelliseksi! Ja inhoan sitä piirrettä itsessäni. Minun pitäisi osata iloita toisten puolesta, mutta sen sijaan minä sihautan hampaiden välistä näennäisen kohteliaisuuden, painun myrkynvihreänä kotiin ja kirjoitan blogiin, kuinka kaikilla muilla on kaikki niin paljon paremmin! Lapsellista. Niin surullisen lapsellista. Olen melko säälittävä nirppanokka. Tajuan sen itsekin, kun mietin mitä kaikkea minulla jo on.

Niin, onhan minulla paljon kaikkea mitä rahalla vain voi ostaa. Materiasta ei tule puute, korkeintaan joskus ruokarahoista tai tupakka-askista. Mutta onnellisuutta, sitä minulla ei ole. Tai kykyä tajuta sitä. En näe asioita, joista voisin olla onnellinen tällä hetkellä: minulla on perhe, mies, varmasti maailman mahtavimmat kissat, oma soma asunto - kaikkea, mitä oikeastaan tarvitsen ollakseni onnellinen. Jostakin syystä haluan aina vain enemmän, mikään ei todellakaan riitä minulle. Kadehdin ihmisiä, koska haluaisin itse osan siitä hyvästä, jota heillä on. Nyt alan huomata, ettei mikään tavara lohduta tarpeeksi. Onnellisuus kumpuaa jostakin syvemmältä. Pakkohan sen on, kun sitä ei kerran voi maksaa Visa Electronilla.

Mutta tähän kuvioon täytyy liittyä jotain syvällisempääkin, kuin pelkkä onnen etsiminen ja sisäistäminen. Sehän olisi suorastaan liian helppoa. Luulenpa, että vastaus tähänkin pulmaan olisi se kuuluisa rakkauspakkaus. Jotenkin se sisäinen rauha ja näin ollen syvä kyky tuntea iloa ja onnea (näin se kuvio mielessäni menee) liittyy rakkauteen. En tiedä vielä tarkalleen miten, mutta ehkä jotenkin siihen, että tuntee itsensä rakastettavaksi ja rakastavaksi. Eikö niin voisikin olla tyytyväinen siihen mitä on ja saa?

Kun olisi sellainen tunne, että kaikki on pohjimmiltaan ihan hyvin. Vaikka ei nyt tullutkaan ostettua sitä vaaleanpunaista vohvelirautaa.

Viallinen tuote, palautetaan

Joskus kaikki tuntuu satuttavan. Joskus haluan kaiken sattuvan. Joskus kaikki satuttaa, vaikken halua.

Joskus tuntee jäävänsä yksin. Joskus haluan jäädä yksin. Joskus jään yksin, vaikka juuri sitä pelkään.

Joskus ei tiedä mitä haluaa. Joskus en halua tietää, mitä haluan. Joskus tiedän mitä haluan, ja se pelottaa eniten.

Kuka minä olen? Olisinko minä ilman ongelmiani? Minkälainen se minä olisi? Enhän se voisi olla minä, enhän? Minkälainen minä tahtoisin olla? Olisiko se minä sitten paras mahdollinen? Edes hyvä, tai tyydyttävä? Mistä tiedän mihin tähdätä, kun en tiedä paremmasta? Vai tiedänkö? Voiko minusta tulla mitään hyvää, kun lähtökohta on tämä? Voiko minua korjata? Onko tuhoutunut jo liikaa?

Mistä saa varaosia ihmiseen?

Voiko viallisen ihmisen syöttää pullonpalautuskoneeseen?

Mato

Olen ollut suorastaan saamaton. Lenkillä raahaan itseäni eteenpäin kuin kivirekeä tai rehusäkkiä, lihakset ovat niin voimattomat. Ja hervottomat. Uima-altaassa luulin hukkuvani, kun kädet eivät jaksaneet kauhoa vettä. En tiedä mistä tämä johtuu: onko ilmassa yleistä väsymystä (on), vaikuttaako viikon kestänyt migreeni tähän (pirun lumisateet!), vai fibrokivut selässä (pari Arcoxiaa päivässä migreenilääkkeen päälle, teköö kuule hyvvää), vai ihan vain matotauti?

Matotaudin saa matopöpöstä, joka viihtyy melankolisessa ja nuupahtaneessa ympäristössä. Taudinkuvaan kuuluu yleistä turtumusta, väsymystä, kiinnostuksen menettämistä, ahdistusta ja useimmiten näiden oireiden aiheuttamia itsesyytöksiä. Ikävä seuralainen, vaikeasti hoidettavista. Levinneisyys nykyään suuri, joka viides meistä sairastuu matotautiin joskus elämänsä aikana ja kamppailee sen kanssa vuosia. Se aiheuttaa runsaasti inhimillistä kärsimystä, vie toiminta- ja työkyvyn. Matotautiin liittyy korkea kuolleisuus.

Joko sinäkin olet saanut tartunnan?


edit. Pakko laihtua. Pakko.

Räyh, ärsk, ärsk

Menee hermot.

Ja suurin niistä on rakkaus

Näin aamuyöllä uskomattoman kauniin ja suloisen unen. Tiesin heti herätessäni, että sen täytyi olla unelmaa, mutta sen sijaan että olisin harmitellut kuplan särkymistä, minä hymyilin. Hymyilin ja tunsin hellyyttä, unessa vallinnut hyvänolontunne säilyi mielessäni. Se ei ollut euforista hyvää oloa, ennemminkin "kukkien terälehtiä ja pieniä pulleita enkeleitä" olo. Tunne oli niin todellinen ja vahva vielä valveilla, että tunsin kuplivani, naurattikin. Katsoin ulos ja hihittelin lumimäärälle, ihan hullua! Ei suututtanut yhtään. Samalla tiesin jotenkin, että tänään minun ei tarvitse tehdään mitään, mitä en halua, voin viettää koti-illan ja pureskella hapankorppuja, juoda kaakaota huovan alla ja luritella päiväkirjaan. Kuulostaa ihan oudolta, ja siltä se tuntuikin. Mutta vietävän hyvältä.

Aamupäivällä pystyin palaamaan helposti unen tapahtumiin, tunteisiin ja keveyteen, mutta nyt on jo huomattavasti vaikeampaa. Onneksi kirjoitin kaiken pian heräämisen jälkeen muistiin. Kun nyt luen tekstin, hymyilen väkisinkin. Nyt illalla harmittaa jo vähän, kun heräsin kesken ihanimman unelman - olisinpa torkkunut vielä hetken! Toivon todella, ettei kukaan läheiseni tai tuttuni lue tätä, sillä haluan paljastaa osan unesta. Pakkohan minun on jakaa se tunne teidän kanssa, en halua pitää sitä vain itselläni!

Unessa olin rakastunut. Ihanaan mieheen, täytyy myöntää, mutta se ei ollut tärkeintä - rakkaus oli tärkeintä. Tuntui ihan taivaalliselta olla niin rakastunut, millään muulla ei ollut niin väliä, kaikki tuntui olevan hyvin ihan vain siksi, etten nähnyt mitään muuta kuin rakkauteni ja rakastetuksi tulemisen. Täytyy myöntää sekin, että mies veti minua puoleensa kuin suklaalevy. Mutta sekään ei ole niin tärkeää. Nyt kun olen leijunut koko päivän, olen tehnyt myös fiksuja johtopäätöksiä. a) kaipaan rakkautta ihan kamalan paljon, paljon enemmän kuin haluaisin myöntää b) naamioin rakkauden kaipuun tehokkaasti peloksi, epävarmuudeksi, ahdistukseksi, epätoivoksi - kaikeksi muuksi kuin siksi mitä oikeasti tunnen c) ympärilläni olisi rakkautta, mutten salli sitä itselleni. Ja koska en voi rakastaa itseäni, en oikein osaa rakastaa muitakaan.

En usko, että minun tarvitsee nyt hyökätä etsimään uutta miestä ja rakastumisen alkuhuumaa voidakseni saavuttaa unen esittelemän lämpimän tunnetilan. Tärkeämpää olisi varmasti keskittyä itseensä ja nykyisiin ihmissuhteisiin. Voihan ihminen rakastua monta kertaa (itse uskon näin) ja se voi tuntua joka kerta yhtä suloiselta, mutta parisuhde muuttuu vuosien saatossa. Näin seitsemän vuoden seurustelun jälkeen rakkaus on hyvinkin erilaista kuin joskus aikanaan, se on muuttanut muotoaan arkipäiväisemmäksi ja välittävämmäksi. Vielä kun keksisin itsestäni yhdenkin rakastettavan asian, voisin antaa itselleni luvan todella tulla rakastetuksi. Terapeutti on tainnut kuitenkin olla oikeassa, kun on yrittänyt esitellä tätä samaa tunnekuviota minulle alusta alkaen...hmph, joskus se nainen osuu oikeaan, mutten silti pidä hänestä. Edelleenkään, onneksi nyt on ollut taukoa lomien takia.

Nyt taidan lukea päiväkirjaan aamulla tallentamani tekstin vielä kerran ja halata tyynyä, tai kissaakin siinä samalla. Joskus minulla on näitä erittäin valaistuneita hetkiä.

btw. Vaikka kristinuskon opit eivät istu päähäni, eivät sitten mitenkään, on kristityillä silti kaunis käsitys rakkaudesta. Kannattaa tutustua.

Fix me

Lopetin osastolla "järjettömän syömisoireilun, joka ei sovi fiksulle tytölle". En ahminut, en oksentanut (paitsi kerran). Jonotin kuuliaisesti viisi kertaa päivässä päästäkseni kauhomaan lautaselle ihan ehtaa ruokaa, istuin pöydässä ja tungin niitä mössöjä kurkusta alas. Join tarvittavan määrän, mutta en liikaa. Ja kaikkihan näytti hyvältä, lääkäri kysyi "mites toi ruokapuoli?", minä vastasin "kuosissa ollaan". Mutta missä kuosissa, sitäpä en enää halunnut kertoa. En sen jälkeen, kun syömiseni listattiin porvariperheen elostelijakakaran typeräksi oireiluksi. Tuo on minun tuntosarvieni aistima viesti. Jos ahmiminen, oksentaminen ja paastoaminen ei sovi "fiksulle tytölle", niin mikä sitten sopii? Viiltely? Vasaralla lyöminen? Pureminen? Missä välissä listattiin itsetuhokeinot, jotka sopivat minulle?

Heti osastolta palattuani (josta ei muuten ole kuin puolitoista viikkoa) jatkoin "typerää oireiluani". Mihin se olisi kadonnut kahdessa viikossa? Miten vuosikausien itseinho parannettaisiin sairaalassa? Toki siellä voidaan laittaa piskuiset potilaat syömään ja marssittaa hankalimmat ravitsemusterapeutille, mutta eihän niitä ajatuksia niin poisteta. Koska mikään ei ole voimakkaampi tunne, kuin nälkä. Nälkä isolla N:llä. Ainakaan minulla. Mikään taas ei ole mahtavampi tunne, kuin keveys aamulla, tyhjä vatsa, vastustettu himo. Joka kerta kun istun ruoka edessäni, haluaisin syödä ja vieläpä paljon. Miksi ihmeessä jättää syömättä, kun kuitenkin tuntuu yhtä pahalta? Voin siis aivan hyvin syödä. Mutta jos teen sen, haarukoin kaikki kalorit suuhuni, paniikkiaallot alkavat hyökyä. Ruoasta on pakko päästä eroon, se on tyhjennettävä pois. Oksentamista seuraa häpeä ja syytökset: miksi pitää aina valita väärin! Mutta entäpä jos kaikki ei tullutkaan ulos? Tuliko ruoat oikeassa järjestyksessä, oliko punajuuri varmasti viimeinen? Mitä jos se tulikin jostakin syystä ennen aikojaan, jos mahaan jäikin vielä jotain? Koskaan ei voi olla täysin varma. On pakko yökkiä, kunnes hapot syövyttävät kurkkua. Ilman oksentamista taas pystyn vain ja ainoastaan vihaamaan itseäni enemmän, tunnen kuinka rasva juuttuu tyytyväisenä reisiini, vatsa kasvaa, posket turpoaa...joudun kävelemään entistä lujempaa, entistä kauemmin.

Nämä ajatukset eivät sovi fiksulle tytölle. Asiasta viisastuneena pidän ne ominani, en halua saada lisämoitteita ajatuksista, joita vihaan itsekin. Salaa toivon, että joku silti huomaisi hoikentuvan vyötäröni. Sitähän minä haluan, olla parempi niin että muutkin sen huomaavat. Olen oppinut vähättelemään pudonneita kiloja; vastailemaan vähän sinnepäin, mutta kuitenkin riittävän kauas totuudesta. Lihavuus on tässä puolellani (sehän on edelleen totuus, eikä pelkästään minun silmissäni, vaan ihan oikeasti) - muiden on vaikeaa arvioida painoani.

Laihduttamisessa on jotain, mihin keskittyä ja panostaa, kun kaikki tuntuu menevän pieleen. On jatkuvasti jotain tärkeää mietittävää ja suunniteltavaa, on ainakin yksi selkeä suunta: alaspäin.

Pessimistiminäni

Välillä päähäni pilkahtaa kunnianhimoisia suunnitelmia, mutta heti toisena hetkenä haluan lipua takaisin kurjuuteen. On se näköjään pelottava tuo tulevaisuus. Ihan kuin katselisin sitä aidan takaa, kurkkisin pienestä reiästä ja miettisin "vau, siinä se olisi ihan ulottuvilla". Mutta koska maailma on huomattavasti mustempaa aidan tällä puolen, on vaikea nähdä selkeästi. Mitä siellä on? Varmasti mahdollisuuksia, mutta takuulla rutkasti vastoinkäymisiä, ihan varmasti. Enkä varmaankaan uskaltaisi kokeilla mitään uutta, joten nekin tilaisuudet menisivät vain hukkaan. Ja ihmisetkin olisivat varmasti paljon parempia kuin minä, älykkäämpiä laihempia täydellisempiä. Epäonnistuisin kuitenkin, olisin vain eksyksissä hienossa maailmassa, johon en kuulu. Parempi siis olla urkkimatta aidan läpi.

Olen yrittänyt litistää kaikki salaiset unelmani. En halua ottaa riskiä, että saattaisin epäonnistua. Olen kamala itselleni, armoton piru omalla olkapäälläni.

Flunssakin yrittää moikata, lassosin sen särkylääkkeellä ja nukuin sikeästi monta monituista tuntia keskellä päivää. Ihanan syntistä!

Ken itselleen kuoppaa kaivaa

Itse olen kuoppani kaivanut, mutta tulen silti surulliseksi joka kerta, kun tajuan uudelleen kuinka ulkona olen ex-ihmisteni geimeistä. Ex-ihmisiini kuuluu niin vanhat puolitutut, kaverit kuin ystävätkin, ja ihme kyllä niitä tuntuu olevan aika paljon. Kaikkia noita ihmisiä, jotka kuuluivat entiseen elämääni, joita suurinta osaa pelkäsin jo silloinkin, mutta joiden kanssa sentään olin tekemisissä. Silloin kun vielä olin sosiaalinen otus. Niin, siis aivan itse olen heittänyt kaikki ulos elämästäni, tehnyt selväksi etten ole kiinnostunut juhlimisesta tai muusta hauskanpidosta. Sanonut en tule, en pääse ja en halua niin monta kertaa, että ne viimeinkin tajusivat lopettaa. Tätä kiemuraista ajatuskuviota on vaikea selittää, mutta kyllä minä oikeasti haluaisin mukaan. En vain uskalla. Ja nyt on liian myöhäistä.

Nyt kun näin taas lähimmät ex-ihmiseni kokoontuneena yhteen, muistin mikä minä olen. Olen pihalla, kuutamolla ja...no ulkona. Ihan totaalisesti. Ja kun olen tänne jäänyt, en tiedä osaisinko enää takaisin palatakaan. Miten pääsee sosiaalisten tilanteiden pelosta? Pitäisikö hypätä suinpäin joukkoon ja ujuttautua keskusteluun? Ää, öö, miten tätä elämää eletään? Execuse me, sorry and forgive me.

Elämme rankkoja aikoja, ystävä hyvä.

Valitus valitus valitus

Mmh, väsyttää. Väsytti eilen, väsyttää tänään.

Pääsiäinen, inhottava suklaajuhla. Hyi. Ihan liian aikaisinkin tänä vuonna. Tosin tämän pääsiäisen jeesuslehtisten saldo on tähän mennessä jäänyt vain yhteen ainokaiseen, mikä on tietysti erittäin hienoa. Ei tullut tänä vuonna uhkauslappua, jonka mukaan hukun ellen usko. Vedenpaisumusta odotellessa.

Kissat tuhosivat kauniit tulppaanini. Repivät ja rellestivät myös tipujen ja höytyväoksien (sellaisten kivojen karvapallo-oksien) kanssa ja kiertävät ohraistutukseni kaukaa. Ihan heitä varten siemenet kylvin ja yritin tarjota laillista vihreää purtavaa, mutta eihän se silloin ole kiinnostavaa. Kielletty on paljon maistuvampaa.

Aion käydä ajoissa sänkyyn, yrittää lukea Potteria. Olen vasta puolessa välissä, ei oikein lukeminenkaan suju. Uni ei tule edelleenkään ilman lääkettä, vaikka väsymyksen puolesta voisin nukkua viikon.

Pääsiäinen lienee tosiaankin kärsimysjuhla. Suklaata ja kiukkua.

My worst enemy

Alkaa tuntua, että turvaverkkoni on purkautumassa. Lopulta minä taidan itse olla se, joka rikkoi sen: revin siihen reikiä, ratkon jokaisen vuorollaan pois - syillä jotka vain minä voin ymmärtää. Keksin yhä uusia ja uusia syitä, miksi en voi luottaa ihmisiin. Haluan muka suojella läheisiäni, luulen etteivät ne ole huolissaan, jos en kerro mitään itsestäni, jos sanon kaiken olevan aina hyvin. Vain minä voin olla niin tyhmä, että kuvittelen sen menevän läpi.

Mutta entä jos selitys uppoaakin? Mitä jos kaikki oikeasti luulevat kaiken olevan hyvin? Kuvittelevatko ne, että tosiaan koin ihmeparantumisen sairaalassa? Haluan pitää ihmiset kaukana, en voi olla niin heikko että paljastaisin haavani. Mutta entä jos kaikki lopulta kaikkoavat, tällä kertaa lopullisesti? Kuinka kauan ne jaksavat minua. Olen aina niin kylmä ja muka-huoleton. Minä, minä joka siellä osastolla reissaan, minä joka tarvitsen hoitoa. Minähän olen oikein kova mimmi! Älkää minusta huolehtiko, minä pärjään. Samaan aikaan toivon, ettei kukaan uskoisi. Huomatkaa minut. Huomatkaa kuinka pahoin voin.

Ja minä vain ajan heitä kauemmas. Miksi ihminen toimii näin? Silloinkin, kun haluaisin itkeä ja kaipaisin halausta, nielen kyyneleet ja vaihdan sen iloisen teatterinaamion kasvoille. En osaa ilmaista negatiivisia tunteita, en normaalilla tavalla. Sen sijaan heittäydyn aggressiiviseksi, hyvin hyvin aggressiiviseksi. Tämä tyttö on viskellyt tavaraa pitkin seiniä yhden marketillisen verran. Olisi monesti niin helpottavaa vaan itkeä kun itkettää, ei tarvitsisi pantata siihen asti kunnes olen yksin. Ja siltikään en usein yksinkään osaa itkeä. Ne tunteet eivät vain tule ulos. Välttelen tilanteita, jotka mahdollisesti saattaisivat avata kyynelkanavat; en puhu auttajilleni asioista, jotka ehkä itkettäisivät; vaikka valehtelen lääkärille, kunhan vältyn heikkoudelta toisen silmien edessä. Ihan sairasta. Sanon minäkin.

Minulla on hirveä huoli siitä, että jään ihan yksin. Yritän sitkeästi pyrkiä siihen tilanteeseen, mutta samaan aikaan pakokauhu kasvaa, tuntuu kuin olisin hukkumassa jäiden keskelle. Vaikka kuinka huutaisin, kukaan ei kuule eikä edes voisi kuulla. Nyt kun tunnen terapeutin vastenmieliseksi höpöttäjäksi vastapäisessä tuolissa, olen entistä ahdistuneempi. Miksi en vain voi pitää hänestä ja puhua hänelle? En todellakaan tiedä, jokin este on halkaissut railon välillemme. Ja jos en luota läheisiini, en terapeuttiini, enkä avohoitolääkäriini, niin keneen turvaan? Onko vika minussa? Pakkohan sen on olla. Minä itse ajan itseni yksinäisyyteen ja avuttomuuden tunteeseen, sillä haluaisivathan he auttaa minua - en vain salli sitä.

Täällä avannossa on paha olla, mutta ilmeisesti olen päättänyt pysyä täällä. Ja miksi edes yrittää, kun tuhoan kuitenkin kaiken.

Make me better

Make me beautiful

A perfect soul

A perfect mind

A perfect face

A perfect lie

The engine room - A perfect lie

(toim. huom. lyhennetty versio)

Pieniä aikuisia ja isoja lapsia

Televisiosta tulee parhaillaan 4D: Tanssii tenavien kanssa, jossa ylikriittiset ja übervaativat vanhemmat - näköjään etenkin äidit - laittavat lapsensa suorittamaan omaa unelmaansa: valssaamaan henkensä edestä tanssikilpailuissa. Tuo oli minun näkemykseni, en usko kersoja vaikka he kuinka hokisivat, että haluavat myös itse tanssiuraa. Kun on kyse alle 12-vuotiasta nappuloista, joiden täytyy vaihtaa "normaali" lapsuus kurinalaiseen ja aikuismaiseen kilpailumaailmaan, ei mielestäni jäljelle jää muuta vaihtoehtoa kuin vanhempien painostus. Kyllähän moni lapsi tanssii vaikka käsillään seisoen, jos saa sillä keinolla rakkautta ja hyväksyntää. Yksikin äiti kehui ja retosteli kuinka kammottavan paljon hän käyttää rahaa, jotta hänen tyttärensä ja poikansa pääsevät huipulle! Joka viikko niin ja niin paljon tanssitunteihin, tytölle joka kilpailuun uusi puku ja manikyyri päälle. Ihan oikeasti, en liioittele. En siis oikeasti.

Tyttöpä vain tiivisti kaiken yhteen lauseeseen: "Kaikki varmasti luulevat minun olevan hemmoteltu, kun saan kaiken mitä haluan, mutta oikeasti on kyse siitä mitä äiti haluaa". Niinpä. Arvasin. Samainen äiti itkeä tuherti, kun lapset (hänen lapsensa ovat siis tanssipari) eivät olleet ykkösiä, hän sanoi maksaneensa nyt itsensä kipeäksi siitä, että näkee lastensa tanssivan huonosti. Lisäksi hän uhitteli " me voisimme matkustaa muutaman viikon välein lomalle tanssiin käytetyillä rahoilla, pitäisiköhän meidän alkaa matkustella enemmän?! Ja lapset hokevat kuin opetetut papukaijat "jatkan mieluummin tanssimista jatkan mieluummin tanssimista". Voi apua. Onneksi yksi pieni poika uskalsi sanoa, että haluaa kesäisin pelata jalkapalloa ja käydä uimassa kavereiden kanssa - ei käyttää kaikkea aikaa tanssiharjoituksissa.

No, ketä kiinnostaa. Minulla vain sähähtää karvat pystyyn, kun näen tuollaista - lasten tehtävä on olla lapsia, ei pikkuaikuisia kuten minä tuon ikäisenä. Menetin ihan liikaa, alan tajuta sen vasta nyt.

Kelju olo. Haluan edelleen takaisin turvalasin taakse, iltatupakalle siihen pieneen nikotiinin värjäämään koppiin. Pillerijonoon ja omaan punkkaan. Aamulla uudestaan jonoon ja sitten Muumit - loistavaa terapiaa muuten. Sinne yritän pyrkiäkin heti kun tapaan oman lääkärini, toivottavasti onni suo vielä kolmannenkin mahdollisuuden.

Apuva apuva

Miksi lähdin vapaaehtoisesti osastolta? Koska luulin kaiken olevan jo paremmin, kuvittelin oloni olevan jo turvallisempi ja parempi, ihmettelin itsekin miten olen pystynyt syömään ja oksentamaan niin paljon! Hyi, se tuntui kuvottavalta jo mielikuvissakin. Nyt tiedän paremmin - minä todellakin vain luulin.

Turvalasin tällä puolen kaikki on vaikeampaa. Sama ahdistus, sama itseinho, sama laihdutusbuumi, sama yksinäisyys, sama paha olo, samat painajaiset, sama helvetti. Se kaikki muhi täällä ja oli valmis ottamaan minut syliinsä heti kun palasin. Enkä minä tiedä toista syliä, tämä kaikki tuska on niin paljon tutumpaa kuin mikään muu. Nyt tiedän, miten voisin elää jos uskaltaisin heittäytyä ja elää. House kertoi sen minulle, maalasi eteeni loistavan tulevaisuuden. En tiennyt millaisen elämän ansaitsisin, koska kukaan ei ollut kertonut. En tiennyt millaisen lapsuuden olisin ansainnut, ennen kuin terapeutti sen minulle kertoi (eli kyllä se nainen jotain oikeaakin on osannut sanoa).

Mutta mitä minä sillä tiedolla teen, ennen kuin osaan itse auttaa itseäni? Ei kukaan voi tehdä hokkuspokkuksia ja muuttaa kaikkea pahaa hyväksi. Minulla tuntuu olevan käänteinen Midaan kosketus: kaikki mihin puutun muuttuu kullan sijasta p**kaksi. Ja nyt tunnen oloni tosi turvattomaksi, kun terapiasta ei paljon tukea heru. Tunne siitä, ettei yhteistyömme todellakaan suju, vahvistuu aina vain. Tänään tunti alkoi niin hyvin, että melkein jo kuvittelin kaikki kielteiset tunteeni tyhmiksi ja ihan hassuiksi, mutta sieltähän se musertava turtumus taas tuli: terapeutti ei usko edelleenkään mihinkään diagnooseihin. Hänen mielestään "oireet lähtevät ihmisen sisältä, eivät mistään sairaudesta joka tulee ulkopuolelta". Tämä on vain niin kovin ristiriitaista, kun tiedän ja tunnistan itseni jo 100%:sen varmaksi biboksi. Mutta ehei, terpalle ei riitä edes kahden psykiatrin (molemmat, varsinkin tämä House, ihan huippuunsa koulutettuja ja kokeneita) lausunnot. Sillä hän on oikeassa, hänen menetelmänsä on paras ja kiistaton. Ihan sama vaikka diagnoosini olisi "hupsu", mutta olisi ihan kiva voida puhua sairaudesta. Kun tämä tauti kiistatta on kovin hankala ja tekee elämästä melko tuskaista touhua, olisi oikein mukavaa saada vähän tukea ja ymmärrystä.

Samalla kun terapeutti lasketteli suustaan omia totuuksiaan, aloin epäillä ihan tosissani terapiasuhteen jatkumista. En varmasti ole kykeneväinen itse arvioimaan, millaista apua tai terapiaa tarvitsisin, mutta olen paras arvioimaan millaista terapeuttia en jaksa enää kuunnella. Terapeutin vaihtaminen ei liene ihan helppoa, joten seuraava pelkoni onkin se, että pilaan koko hoidon olemalla hankala. Mitäs jos en löydä uutta terapeuttia? Mikä terapiamuoto auttaisi minua eniten? Tämän nykyisen psykoanalyytikon mielestä juuri tämä muoto on paras, mutta entäs kun House suositteli käyttäytymisterapiaa? Sillä ei vain taideta korjata tällaisia vaurioita? No entäpä jos jatkaisin analyysia, mutta eri ihmisen kanssa? Voisinkohan saada miesterapeutin? Entäs kun nykyinen terapeutti on paikkakuntani ainoa, kuinka pitkän matkan päässä uusi olisi? Entä jos jossakin vaiheessa aloitan työkokeilun, kuinkas sitten pääsen lähtemään ajoissa jotta ehdin ajaa kaupunkiin? Entäs entäs mutkun mutkun jos ja jos.

Apua. Tahtoo takaisin suljetulle turvaan pahaa maailmaa. Ja ruokaa. Jos tätä tahtia jatkan, olen haudassa vuoden kuluttua. Mikä ei välttämättä olisi ollenkaan huono ratkaisu...

"Kun maailma kääntää selkänsä sulle - sä käännät selkäsi maailmalle!"

- Bumba from jellonaking-

Surkki

Mitä arki merkitsee tällaiselle sairaslomailijalle, jonka ei tarvitse kiiruhtaa aamulla töihin ja yltää huippusuoritukseen päivittäin? Kyllä se minulle ainakin merkitsee "tavallista" päivää. Päivää jolloin yritän selviytyä kotiaskareista, käydä lenkillä, ehkä kaupassa ja kirjastossa. Kyllä minustakin alkaa tuntua perjantaina viikonlopulta, lauantai ja sunnuntai ovat erilaisia päiviä, lepopäiviä. Vaikka olenkin tällainen töihin kykenemätön surkimus. Niin, että huomenna minullakin alkaa arki, uskokaa tai älkää. Se tuntuu vaikealta, ihan kuin edessä olisi uusi este taas kerran. Tänä iltana nukun ensimmäisen yön yli kolmeen viikkoon kotona, yksin.

Juuri yksin iltaisin ja öisin itken ahdistustani, tai kuten nykyään, tuskailen unettomana ja yksinäisenä turvattomana ruttuna peiton alla. Kun käyn illan viimeisellä savukkeella ja suljen ulko-oven, alan hokea mielessäni "ovi on kiinni ovi on kiinni" - ja silti joudun kokeilemaan sen kymmeniä kertoja, varmistamaan etteivät murhaajat pääse sisälle tappamaan minua. Mielessäni alkaa pyöriä ajatus "jos se ei kuitenkaan ole kiinni, jos en kokeillut kunnolla, ehkä se tosiaan on auki", ja pian se on ainoa ajatus, joka mahtuu päähäni. Jotta saisin ajatuksen aiheuttaman ahdistuksen pois, minun on palattava vääntämään kahvaa uudestaan, uudestaan, uudestaan. Joku kysyi minulta, mitä tapahtuisi jos en voisi varmistaa lukitusta. Varmaankin kuolisin. Ihan vain siihen ahdistukseen, tukehtuisin ja tulisin hulluksi. Ihan lopullisesti hulluksi.

Ja voin kertoa: vihaan tuota kierrettä, vihaan yli kaiken ja olen loputtoman kyllästynyt koko rumbaan. Jo koska tiedostan ongelman naurettavuuden (vaikka ei se kyllä paljon nauratakaan), tajuan järjellä, että teen sen kaiken ihan turhaan. Mikään voima maailmassa ei saisi minua tuntemaan oloani turvalliseksi, ei ennen kuin pystyn tavoittamaan kauan kadoksissa olleen perusturvallisuuden tunteen. Jeah, niin helppoa se olisi, mutta niin vaikeaa käytännössä. Goddammit, I hate this shit.

Mutta noin yleisarviona tämä päivä oli ihan ok, sellainen perussunnuntai uusin Potteri nenän edessä. Tuo kyseinen kirja vain jostain syystä tökkii ja pahasti, saattaapi johtua olotilasta joka on vielä alavireinen tai sitten heikosta keskittymiskyvystä. Tai sitten viimeinen osanen ei vain ole niin hyvä kuin aiemmat minun asteikollani. Taisin pitää eniten Azkabanin vangista ja sen jälkeen Puoliverisestä prinssistä. Suosittelen muuten myös Potterien suomentajan Jaana Kapari-Jatan kirjoittamaa opusta Pollomuhku ja Posityyhtynen. Vekkuli kirja Potterien suomentamisesta ja yleensäkin suomentamistyöstä. En voi kuin ihailla naista, joka on keksinyt ihan mahtavia uusia sanoja suomenkieleen ja loihtinut myös suomenkielisen latinan loitsuja varten. Itse en olisi pystynyt moiseen. Olen aika surkki.

Back to the reality

Kotiuduin eilen. Oli tosi haikeaa erota uusista kamuista ja etenkin ihanasta huonetoverista. Lisäksi ikävöin jo rakasta ilkikurista lääkäriäni. Koin kyllä todellisia herätyshetkiä hänen kanssaan; toisaalta ne pakottivat ajattelemaan ja sain oikeita kirkkaan ajattelun kokemuksia, mutta toisaalta väsyin ja uuvahdin kun aloin miettiä tulevaisuutta ja kaikkia niitä kerroksia ja muureja joiden läpi minun pitäisi alkaa kaivella omaa polkuani. Nyt on vaikeaa tottua olemaan taas kotona, on ihanaa kun kissat ovat ihan tuossa käden ulottuvilla (ne eivät uskalla laskea minua kaeummas, etten vain katoa taas) ja mies vierellä, mutta tämä normaali elämä sairaalan ulkopuolella on yllättävän haastavaa. Kukaan ei todellakaan laita hapankorppuja pöydälle tarjolle, ei keittele päivittäin kahta eri kiisseliä, valmista monipuolisia salaatteja, siivoa lattioita, tyhjennä roskiksia...kaikki pitää tehdä ihan itse. Ja minusta tuntuu, etten taida vielä jaksaa tehdä tätä kaikkea.

Koneen sain avattua vasta tänään. En halunnut ottaa stressiä avaamattomista sähköposteista, lukemattomista blogeista, maksamattomista laskuista, mutta mihinkäs ahdistunut suorittaja stressiään pakenisi? Pakkohan tämä toosa oli avata. Siksi postailen vain lyhyesti ja sekavasti. Ei ole aivot vielä virittyneet ihan oikealle taajudelle: hukkailen tavaroita (jopa rahapussin kauppaan..), unohtelen menoja ja sopimuksia, puhun mitä sattuu. Luen myös mitä sattuu, kieli menee ihan sykkyrälle ja tuntuu liian suurelta suuhuni. Ehkä tämä on osaston jälkeinen stressi- ja uupumusreaktio.

Tottahan toki minua muuten testailtiin taas kerran ahkerasti, vaikka kerroin että minua on tutkittu ja hutkittu vähän joka tavalla. No, uusi lääkäri ja uudet tavat. Kohdallani mainittiin jopa skitsoaffektiivinen häiriö, johtuen oireideni sekalaisesta kirjosta ja harhaluuloista, joita olen kehitellyt lapsuudesta asti. Onneksi nuo skitsofreeniset oireet eivät täyttyneet täysin diagnoosikriteerien kohdalta. Skitsofrenian muotohan tästä vielä olisikin puuttunut...lääkäri tosin sanoi, ettei kohdallani voi oikein vielä tarkkaan sanoa, mistä häiriöistä loppujen lopuksi on kyse. Hänkin diagnosoi bibo 2:sen, mutta tuo skitsoilu voisi kuulema olla sen seuralainen. Itse en halua uskoa siihen.

Lisäksi tämä tohtori kiinnitti huomiota yleiseen ahdistukseeni ja tuskaisuuteeni: yksinkertaisesti yleinen ahdistuneisuushäiriö. Lisänä hyönteis-lintufobia, joka kyllä käsittää kaiken karvamadoista perhosiin ja korppikotkiin. Tämä on ollut tiedossa ihan pienestä pitäen, ainoastaan pelättävien lajien määrä on kasvanut. Pisteenä iin päälle lievää pakko-oireista häiriötä, elikkäs näitä pakkoajatuksia ja -toimintoja. Kaikki hoidettavia tyynni. Ihemeteltiin vain, miksi hitossa terapeuttini ei ole huomioinut ahdistustani mitenkään? Miksi emme ole työskennelleet sen hoitamiseksi? Nyt kun sain maistaa tuollaista ratkaisukeskeistä hoitomuotoa tämä Housen kanssa, oma psykoanalyyttinen terapiamuotoni alkoi tuntua liian väärältä ja arvottomalta. Edistyin sairaalassa kahdessa viikossa enemmän kuin terapiassa 10 kuukaudessa.
Että sellaista. En jaksa perustaa nyt tuosta diagnoosilistasta. Onhan se kiva saada nimi oireilleen, mutta mitä se toisaalta auttaa? Ne oireet johtuvat jostakin ongelmasta, joka täytyy työstää. Luultavasti minun ahdistus kumpuaa jo lapsena opituista tavoista, odotuksista ja kireästä maailmankatsomuksesta. Pitäisi löytää sopiva terapiamuoto. Olisin kiinnostunut behavioristisestä sekä kognitiivisestä terapiasta...sekä psykodraamasta. Toivottavasti joskus voin kokeilla muutakin kun näitä Freudin oppeja.

Lisäksi on mahdollista, että kuukauden kuluttua aloitamme uuden lääkekokeilun avohoitolääkärini kanssa, ja menen silloin takaisin osastolle muutamaksi viikoksi. En ollut suostuvainen, mutta lupasin pyrkiä sinne heti jos mopedi karkaa käsistä. Toivon todella, että tämä vanha lääkärini uskaltaa lähteä juttuun mukaan. Osaston lääkäri kun ei halunnut hyppiä hänen varpailleen aloittamalla uuden lääkkeen samantien, eikä tämä House tietysti tunnekaan minua kuin näiden kahden viikon pohjalta, vanha lääkäri tietää ehkä paremmin josko uusi lääke sopisi minulle. Odotan hartaasti.

Huoh. Suu vaahtoaa taas. Puhun aina niin kamalasti, liian nopeasti ja liian paljon. Olen ihan uupunut ja läkähtänyt tämän tekstin jälkeen, mutta oli palava halu kertoa kaikki heti!

Hyvää viikonloppua kuitenkin :)

My Dr. House

Kiitos tukijoukoilleni :)

Tulin viikonlopuksi kotiin, sunnuntaina taas takaisin hihhuleiden pariin iltakaakaolle. Alustavasti minun piti päästä (tai joutua) tänään jo lopullisesti kotiin, mutta osaston lääkärini ei halunnut jättää "hoitoa" kesken. Lainausmerkit siksi että oikeastaan minua ei hoideta hoideta, vaan pikemminkin olen stressilomalla. Kriisihoidoksi tuota kai virallisesti sanotaan. Olen alkanut voida paremmin, laihuusilluusio on alkanut antaa tilaa muillekin ajatuksille. Eli periaatteessa minut olisi voitu hyvinkin heittää kotiin - minä vain onnekseni kohtasin ihmemiehen.

En tiedä mistä kivenkolosta löytyy sellainen lääkäri. Ihan kuin Dr. House kiltimpänä versoina. Hänen kaltaistaan en ole koskaan tavannut ja tuskin tulen tapaamaan. Lääkäri joka ei ensimmäiseksi turvaudu lääkkeisiin, aloita massiivisia muutoksia pillereissä - joka sen sijaan sanoo, että heitä ne riksut ja raksut vaikka roskiin, jos eivät tunnu auttavan. Joka sanoo että rämmi vaan siellä p*skakaivossa, mutta minä en sinne hyppää, ihan turha toivoa, minä odottelen tässä ja kun olet valmis muutokseen, voit kivuta sieltä tänne minun viereeni. Joka kysyy minulta miksen voisi olla onnentyttö, olenko koskaan ajatellut, että valitsen niin tai näin, siitä voisikin seurata jotain hyvää?

En ole tosiaan tullut koskaan ajatelleeksi. Hän saa sen kaiken kuulostamaan niin helpolta. Alan itsekin miettiä, olisiko se onni nurkan takana. Hän neuvoi kurkistamaan. Hän antaa minulle mahdollisuuksien avaimet käteen ja pyytää yrittämään. Että minun ei välttämättä tarvitsisikaan roikkua pitempään jo 9 vuotta kestäneessä hoitokierteessä, en minä kuulemma niin "häiriintynyt" ole. Minä olen vain luovuttamassa. Suostun elämään tätä masentavaa muka-elämää ja kenties pitäydynkin tutussa turvallisessa kurjuudessa, koska en uskalla aloittaa muutosta. Se on pelottavaa, totta hitossa on. Mutta kuulemma hänkin tarvitsee rahaa auto-lainan maksamiseen, joten jos haluan pysyä avo- ja osastohoitopotilaana, niin tervetuloa. Mutta ei minun tarvitse. Tämä on hämmentävä ajatus. En voi uskoa sitä. Tätähän minun elämäni on ollut niin kauan kuin muistan, miksi se mihinkään muuttuisi?

Nyt on melko buddhalainen olo, ihan kuin valaistuminen olisi alkanut tuolla mielen perukoilla. Se mies, siis tämä lääkäri, on tehnyt minusta muutaman tapaamisen jälkeen ihan eri ihmisen. En voi ymmärtää, mikseivät silmäni ole avautuneet aiemmin. Imen kuin imupaperi miekkosen juttuja, en ole kai koskaan ollut näin vastaan ottavainen kenenkään puheille. Sattui kai vain niin hyvä tuuri, että oikea ihminen sanoi oikeat sanat oikeaan aikaan. Mutta mikä liikuttavinta: hän todella välittää. Vaikka hän laukoo suustaan aivan kamalia juttuja, heittää ilmaan mitä hulluimpia ajatuksia, sohaisee ensin tikulla tulisia hiiliä ja valelee sen jälkeen bensaa päälle. Silti meinaan liikuttua kyyneliin, kun juttelen hänen kanssaan. Tunnen itseni ihan oikeasti tärkeäksi ja arvokkaaksi. Hän muistaa aika ajoin mainita että olen fiksu ja kaunis nuori nainen ja sanoo, että nyt sinut hoidetaan kuntoon. Pieni tyttö sisälläni haluaisi heittäytyä hänen syliin ja jäädä siihen paijattavaksi. Rakastakaa minua!

Ei, en ole rakastunut. Olen vain valaistunut. Olen tahkonnut terapiassa nyt melkein vuoden ja ollut jo hyvän tovin kyrsiintynyt siihen. Ja sitten yksi psykiatri/terapeutti herättelee minut parissa juttelutuokiossa. Saatan hyvinkin kuulostaa ihan kiihkolahkolaiselta kun saarnaan ilosanomaa (enkä ehtinyt sanoa vielä puoliakaan, varokaa!), mutta olen ihan innoissani. Toivon niin, että kaikki eksyneet voisivat tavata hänet. Siltä mieheltä tulee suoraa puhetta ilkikurisella huumorilla höystettynä (tänään nauroimme lähes koko ajan), ja ainakin minulle se sopii paremmin kuin ikuinen hyssyttely ja pään silittäminen. Hys hys tyttö, ei mitään hätää. No nyt on perkele! Hirveä hätä! Mitä sitä kainostelemaan.

Huoh. Ei valu vaahtoa enää suusta, voin lopettaa. Tekee mieli jakaa nämä viisaudet kaikille kansoille, herättää ihmiset huomaamaa että muutos lähtee ihmisestä itsestään. En minäkään siihen suin päin aio rynnistää, mutta olen pikku hiljaa tajunnut että se voisi kenties olla mahdollista. Kun oppisi tietämään mitä haluaa ja miten uskaltaa pyrkiä siihen. Se voi olla kovin vaikeaa tällaiselle toisten auttajalle ja ymmärtäjälle.

No niin lukija, olen kiitollinen jos päädyit tähän asti :) Koita saada jotain selvää noista sekavista sanoistani, ja pysähdy miettimään, voisiko muutos olla mahdollista sinunkin elämässäsi. Se nimittäin voi. Mutta se vaatii aikaa. Ja uskallusta. Ja kaikkea mitä ikinä pelkäätkään, sillä pelko on useimmiten esteenä muutoksen toteutuksessa. Muutoksella tarkoitan mitä tahansa, joka veisi elämääsi eteenpäin ja kenties korjaisi vinoutuneen ratakiskon.

Terveisin tosi pimahtanut tyttönen, joka yrittää toimia sanansaattajana