Peilikuva puhuu mulle, kato kun oot syväl

Olen lopettanut oksentamisen, luopunut rituaaleistani jotka liittyivät nimenomaan oksentamiseen, ja kitkenyt syömisen jonka tähtäimenä oli oksentaminen. Yritän kompensoida ylensyöntiä tarkkailemalla syömistäni seuraavana päivänä, yritän olla paastoamatta, en tankkaa viittä litraa vettä ja elä kahdellakymmenellä tupakalla morkkispäivinä. Pyristelen siis melkoisen hienosti eroon syömishäiriöstäni.

Mutta milloin nämä ajatukset lähtevät? Lähtevätkö ne koskaan? Kun kaikki muu tuntuu olevan mennyttä, omasta kehosta tulee maailma. Edelleen peilikuvallani on valta-asema hyvinvoinnissani. Se, millaiseksi koen itseni, riippuu monesti siitä miltä näytän. Ja etenkin siitä, miltän näytän toisten silmissä. Yksikin puolihuolimaton kommentti, ja minä vietän seuraavan yön miettien miksi olen syntynyt tällaiseksi. Yksikin puolihuolimaton kehu, ja minä en saa nukutuksi kun mietin voisikohan se olla totta.

Nyt vatsa kurnii ja mietin kuumeisesti, söisinkö vai en. Tekisi mieli mennä kauppaan ja ostaa jotain oikeaa ruokaa. En ole syönyt tällä viikolla kertaakaan kunnollista lämmintä ruokaa. Pelkkiä tonnikalaleipiä. Mutta toisaalta vatsa pysyisi littanana jos en nyt söisi. Silti tekisi mieli sitä mansikkatäytesuklaata... Ruokaa ruokaa ruokaa. Täytyy olla tytön tyhjäpäinen kun sinne ei muuta meinaa mahtua.

Pahin myrskysää hellitti. Synkkää on silti, niin ulkona kuin mielessänikin. En tiedä mistä nyhtäisin iloa tähänkin päivään. Pelkään että tulen jysähtämään taas kuopan pohjalle, ellen pysäytä tätä hiljaista tuhoa jotenkin. Tunnen kuitenkin jonkinlaista edistymistä mielessäni, sillä en pelkää varsinaisesti kuolevani tähän. Tiedostan vain että nyt alkaa hiljalleen masentaa, ja mietin että tämä täytyy kestää. Ei kai tähän kuole. Yritän keksiä jonkin köyden, johon tarttua. Samalla ihan harmittaa huomata, miten eritavoin masentunut mieli näkee ja kokee kaiken.

Normaalina päivänä en itke, jos kompostipussi repeää kun laitan sitä paikalleen. Normaalina päivänä en ahdistu ja turhaudu, jos en tavoita ystäviäni puhelimella. Normaalina päivinä en menetä tunnesidettä läheisiini. Minusta alkaa nimittäin aina synkkinä hetkinä tuntua siltä, että olen juuri sillä sekunnilla menettänyt kaikki, että kukaan ei enää halua olla kanssani ja pahimmillaan minusta tuntuu etten minä halua enää olla kenenkään kanssa tekemisissä. Etten pidä kenestäkään.

Se ei nimittäin koskaan, ikinä pidä paikkaansa. Osaan nykyään rakastaa ystäviäni hyvin avoimesti, ja tiedostan ettei vuosien ihmissuhteet voi kadota yhdessä masentuneessa päivässä. Tästä on saatu monet mielenkiintoiset keskustelut terapeutin kanssa, ollaan pohdittu mistä johtuen minun on vaikea luoda pysyvää kuvaa ihmisistä ja tunteista. Ehkä siksi, että olen aina joutunut pelkäämään ihmissuhteiden katkeamista, olen katsellut kotona vuosia hidasta tunnekuolemaa. Pelkäsin lapsena ihan tolkuttomasti vanhempieni avioeroa. Eivät ole eronneet vieläkään, mutta olen päässyt mahdolliseen eroon liittyvästä paniikista vasta nyt. Ja kyllä, olen jo yli parikymppinen. Niin sitä voi "aikuinen" lapsikin pelätä vanhempien eroa.

Mutta tämä lapsi ei enää pelkää. Erotkoon jos tahtovat, minä en enää toimi parisuhdeterapeuttina.

Ikävä lokakuu

Väsyttää. Väsyttää. Väsyttää.

En tiedä miten tämän väsymyksen saisi nukuttua pois. En tiedä miten tämän nälän saisi syötyä pois. Miten tämän harmistuksen saisi surtua pois.

Kaikki tuntuu valuvan kauemmas, entiset ilonaiheet näyttävät naurettavilta.

Masentaa.

On satanut monta päivää. Se tuntuu väsyttävän entisestään. Pidän syksystä, mutta en tästä säästä.

A disease of the mind, it can control you

Yritän kai syödä itseni hengiltä. Onkohan tämä jo kolmas viikko kun kurkusta soljuu alas koko herkkujen loputon kirjo? En pysy enää laskuissa. Jostain syystä vaaka näyttää kuitenkin samaa lukua edelleen, toisinaan jopa väittää minun laihtuneen. Syönköhän todella siis "liikaa" vai liikaa vain oman käsitykseni mukaan? Joinakin päivinä toivon, että vaaka kertoisi minun lihoneen, jotta lopettaisin tämän mässytyksen. Mutta nyt kun lukemat pysyy samassa, minä vain jatkan. Huoh.

Olen ollut viime päivinä tosi ahdistunut. Kurkkua kuristava kylmä käsi on taas ilmestynyt tyhjyydestä ja pidellyt minua otteessaan. Meinasin jopa aloittaa uudelleen moxikauden, vaikka en saisi niitä enää käyttää. Niitä vain sattuu olemaan vielä purkin pohjalla houkuttelemassa... No en kuitenkaan ottanut yhtäkään nappia. Yritin keskittyä ahdistukseen ja antaa sen tulla ja mennä. Mutta sepä ei menekään niin helpolla ohi, kun sen kerran laskee sisuksiinsa. Saan fyysisiä oireita, koko keho jähmettyy ja puutuu. Samalla tunnen täriseväni, vaikka olenkin muumiona. Hirveä sisäinen vapina pistää värjöttelemään sohvan nurkassa.

Ja kuinka ollakaan, minulla ei ole aavistustakaan mikä nyt yhtäkkiä ahdistaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että ahdistuksen juju on juuri sen selittämättömyydessä, sillä tuskin minua ahdistaisi jos tietäisin ongelman lähteen. Silloin voisin tarttua ongelmaa kädestä ja kysyä siltä, mitä asiaa sillä on minulle. Nyt se vain leijuu ilmassa ilman muotoa tai ääriviivoja. Ahdistavaa.

Vietän pitkästä aikaa viikonloppua ihan omassa rauhassa. Jostain syystä en koe tätä hiljaisuutta ahdistavaksi, pikemminkin rentouttavaksi. Nukuin pitkään ja hyvin, heräsin keittelemään teetä, polttelin tupakan kuulaassa syysaamussa, istahdin aamutakissa koneen ääreen ja kuuntelin kaikessa rauhassa musiikkia. Sen jälkeen innostuin jopa suorittamaan pikaisen kämppätarkistuksen ja imuroin.

Jos jotain pahaakin, pikkuisen hyvää vastapainoksi.

Excuse me while I kill myself

Olen opetellut kavereiltani huonon tavan: pidän telkkaria auki jos olen kotona, vaikken edes katso sitä. Hirveän turhaa mielestäni, mutta yksinasuva saa siitä vähän eloa kotiinsa. Ennen avasin töllöttimen vain kun sieltä tuli tietty ohjelma, ja napsautin telkun ohjelman loputtua kiinni. Mutta eilen tästä uudesta paheesta oli konkreettista hyötyä. Satuin näkemään jotain, mikä tulee varmasti toimimaan shokkikuvana minulle.

Kyseessä oli nelosen ohjelma "Sairaala". Havahduin heti kun kuulin televisiosta, että ensiapuun ollaan vastaanottamassa itsemurhaa yrittänyttä potilasta. Rynnistin sohvalle ja lisäsin äkkiä ääntä masiinaan. En saanut silmiäni irti tärisevästä ja sekavasta potilaasta. Olin kauhusta kankeana ja mietin miksi lääkärit eivät tee heti jotain, miksi potilasta ei hoideta heti paikalla! En tiedä miksi oli tärkeintä selvittää ensin verikokein, mitä lääkkeitä potilas on ottanut. Siihen käytettiin pari tuntia. Sillä aikaa potilas (jonka kasvot oli kyllä sumennettu anonyymiyden säilyttämiseksi) vain tutisi ja tutisi. Hän oli kaiketi tajuissaan, mutta muuten kyllä ihan pois tästä maailmasta.

Minua kylmäsi. Olin järkyttynyt. Ja silti vain tuijotin. Mietin että tuossa voisin olla minä. Potilas oli kiidätetty paikalle "psykiatrisesta hoitolaitoksesta", mikä kaiketi vastaa osastoa. Hän oli niellyt pillerit siellä. Kun minä napsin yliannostuksen kotilomalla, minulle juotettiin heti paikalla tolkuttomasti lääkehiiltä ensiavussa. Kun huonetoverini tuotiin osastolle tehon kautta, hänelle oli tehty heti vatsahuuhtelu. Joten ymmärsinköhän vain väärin, vai miksi tuossa ohjelmassa vain mittailtiin lääkepitoisuuksia ja todettiin samalla, että tässä nyt ehtii mahdollinen maksavaurio edetä koko ajan? No niinhän siinä kävi. Lääkäri sanoi tylysti, että potilaan maksa on jo vaurioitunut pahasti ja saattaa jopa tuhoutua kokonaan. Äänensävy oli mielestäni todella julma ja turhautunut, mutta sillä varmasti pyrittiin luomaan juuri se kuva, mikä minunkin päähäni jäi: tuossa ei ole mitään järkeä.

No tottahan on, että itsemurhaa yrittävä ei ehkä ole ihan järjissään. Mutta minä, joka juuri nyt olen erittäin järjissäni, tulen varmasti miettimään tuhat kertaa ennen kuin vedän napaani koko lääkekaappini sisällön. En tiennyt, että lopputuloksena voi olla maksan menetys. Tiedän totta kai, että valtavilla lääkemäärillä elimistönsä saa melkoiseen kuntoon, ellei henki satukaan lähtemään. Tuo oli vain niin konkreettista, kun näki silmiensä edessä jonkun, joka on ollut yhtä epätoivoinen kuin minä joskus. Jonkun, joka vei asian pidemmälle. Jonkun, joka oli jo hoidossa, mutta väsyi silti elämään. Väsyinhän minä itsekin osastoaikana. Muistan sen kuin eilisen.

Toimiva shokkikuva siis. Samalla mietin yhtä miestä, joka jokunen vuosi sitten yritti heittäytyä rekan alle lähikaupungissa. Rekka ehti väistää, mutta perässä tuleva kuorma-auto ei kokonaan. Se ajoi itsemurhakandidaatin jalkojen yli. Mies siis kaiketi elää edelleen, mutta jalat ovat mennyttä. En tiedä käveleekö hän. En tiedä katuuko hän. Mutta tiedän, että minä katuisin tällä hetkellä ihan rajattomasti, jos olisin onnistunut vaurioittamaan tai vammauttamaan itseäni pahemmin. Nyt kärsin vain tolkuttomasta määrästä arpia, joita risteilee ihollani kuin verisuonia. Ne tuntuvat kovin pieneltä hinnalta. Olisi voinut käydä paljon pahemmin.

En halua enää nähdä itsemurhaa "vaihtoehtona", kuten tähän asti. En halua, että se tulee mieleeni pahan päivän sattuessa. Olen omin silmin todistanut osastolla, että melkoisen moni selviytyy yllätyksekseen hengissä. Tietysti on näitä yrittäjiä, jotka eivät oikeastaan tähtääkään lopulliseen kuolemaan. Jotka tietävät jo etukäteen, että tuskin kuolevat. Ja moni ryhtyy katumaan hieman liian myöhään, siinä vaiheessa kun unilääkkeet uuvuttavat jo. Nyt olisi hyvä aika Tiitiäisen pyristellä irti pienimmistäkin kuolemaan liittyvistä toiveista. Voihan olla, että kuolen jo tänään lenkillä, jos autoilija ei näe heijastintani, mutta se nyt vain on elämää. Kunhan en enää itse päättäisi riistää henkeäni. Juuri nyt tuntuu siltä, etten voisi tehdä sitä.

Mutta pysyäkseni realiteeteissa myönnän, etten luota itseeni vielä niin paljon että voisin vannoa käsi Raamatulla (pitääkö ateistinkin vannoa käsi Raamatulla? No, en keksinyt parempaa) etten koskaan tule tappamaan itseäni.

You never would believe those things that I have seen

Omien kokemusteni takia huolestun helposti toisista. Tuntosarveni väpättävät koko ajan joka suuntaan ja pyrkivät aistimaan pienimmätkin vihjeet ihmisten voinnista. Nyt tuntosarveni sojottavat suoraan kohti vanhaa tuttua. En ole hänen lähipiiristään, enkä ole enää tekemisissä hänen kanssaan, vaan kuulen hänestä oman tuttuni kautta. Olen tunnistavinani masennuksen merkit. Ja olen todella todella huolissani. En siksi että pelkäisin hänen heittäytyvän ikkunasta juuri tänään tai huomennakaan, vaan siksi ettei hänen tarvitsisi laskea itseään siihen pisteeseen. Paras neuvoni toisille on "älkää tehkö itselleni niin kuin minä tein". Älkää antako itsenne vajota niin alas.

Kuulostaa kenties liian helpolta ja simppeliltä neuvolta. Tarkoitan sillä ainaostaan sitä, että apua kannattaa hakea ajoissa, heti kun siltä tuntuu. Ongelmanahan tässä lienee yleisesti kynnys, jonka ihmiset asettavat avun hakemiselle. Ajatellaan että eihän nämä minun ongelmat ole mitään verrattuna muiden ongelmiin. Puhun tässä kokemuksen syvällä rintaäänellä. Toisaalta apua ei välttämättä heru vaikka kuinka hakisi. Silloin pitäisi jaksaa taistella omien oikeuksiensa puolesta, mutta harvoinpa ihminen joka on avun tarpeessa, on myöskään siinä kunnossa että jaksaisi taistella. Tässä kohtaa ystävien apu on korvaamatonta. Tässä kohtaa minä haluaisin auttaa. Mutta kuinka tunkea nokkansa puolitutun asioihin? Niinpä.

Puolituttu myöntää, että kaikki menee pieleen. Hän sanoo silmät tyhjinä, ettei mikään tunnu miltään. Hän saavutti unelmansa äskettäin, mutta vajoaa nyt masennukseen. Tiedän tunteen. Tiedän tunteen, kun odottaa jotain mullistavaa elämänmuutosta ja kuvittelee ulkoisten seikkojen voivan parantaa kaiken. Ja sitten huomaa, ettei elämästä tullutkaan täydellistä unelman toteutumisen ansiosta, törmää todelliseen tyhjyyteen. Haluaisin sanoa tälle henkilölle, että puhu minulle, voin kuunnella. Vaikken osaisi auttaa yhtään mitenkään, minä ymmärrän. Ymmärrän luultavasti jokaisen tunteesi, sillä olen kokenut lähes kaikki masennuksen variaatiot. Sinun ei tarvitse tuskailla yksin. Sinä et ole yksin.

Minulla on vahva hoivavietti, myönnän. Erityisesti tämän asian suhteen. Haluan pelastaa muut omalta kohtaloltani, olla super-Tiitiäinen.

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

Vaikka voin tällä hetkellä suhteellisen hyvin, vanhat kauhut iskevät silloin tällöin. Mietin pääsenkö ongelmistani koskaan. Mietin uusiutuvatko masennusjaksot edelleen. Elänkö nyt hetken tasapainoisempaa eloa, ja tipahdan taas yllättäen. Jos ja kun elämässäni tapahtuu taas joskus käänteitä tai suurempia vastoinkäymisiä, käykö minulle taas huonosti. Vai olisikohan mitenkään mahdollista, että minä todella "eheytyisin" niin paljon, että tulen kestämään ongelmia ilman totaalista hajoamista ja murskautumista.

Ainakin tällä hetkellä olen kovin terapiamyönteinen ja koen saavani siitä paljon enemmän irti omalla positiivisella suhtautumisellani. Sen myötä myönteisyys vain lisääntyy koko ajan. Nykyään odotan terapiatuntia ihan eri tavalla kuin hetki sitten. Silloin terapiaan meno tarkoitti tunnin tuskallista tuhinaa, kun kerron tuhansin sanakääntein kuinka huonosti voin ja tuskastun samalla kun koen ettei terapeutti voi auttaa ja poistaa pahaa oloani. Nyt menen tunnille ja puran ahdistuksen sanoiksi ja tiedän, että terpan puheet pysäyttävät lumivyöryn. Ihan vain siksi, että minulle riittää yleensä se että joku antaa minulle vähän näkökulmaa ja näyttää asioiden mittakaavan. Sen voi tehdä yhtä hyvin ystäväni, mutta se ei ole hänen työnsä. Terapeutille siitä maksetaan maltaita. Ja hyvä niin, voin käydä kaksi kertaa viikossa purkamassa paineet ja elellä taas hetken rauhassa. Ja kerätä huolia taas seuraavaa terapiatuntia varten.

Mutta olen huolissani syömisestäni. Se on vähän riistäytynyt käsistä kiireen ja stressin takia. Syön nyt kaiketi jo toista viikkoa putkeen ihan mitä sattuu, ihan milloin sattuu. Tiedostan koko ajan, että tällä menolla tulen lihomaan ja liukumaan helposti oksennuskierteeseen, mutten osaa lopettaa. Pelkään kuollakseni, että muutun taas muodottomaksi möykyksi. Todellisuudessa syön kai nyt suht normaalisti, sen mitä terveen ihmisen tuleekin syödä. Silloin tällöin saa kai syödä suklaata tai makaronia, mutta syömishäiriöiset ajatukset eivät ole kadonneet päästäni. Suklaa on kiellettyjen listalla. Sen syöminen tarkoittaa epäonnistumista, repsahtamista, läskistymistä. Sen syöminen tarkoittaa sitä, että kaikki meni pieleen, järjestys ja kuri katosi. Se tarkoittaa ahdistusta ja luovuttamista. Jos kerran söin suklaata, voin kai yhtä hyvin syödä vuorellisen karkkia. Ja aloittaa seuraavan aamun litralla vettä ja kitkutella mahdollisimman pitkään yhdellä hapankorpulla. Näin tilanne on nollattu.

Tämä on jatkuvaa tasapainoilua. Milloinkohan tästäkin pääsee eroon?

Poor Little Rich Girl

Tytöllä on nyt liikaa tekemistä. Tyttö väsyy. Tyttö käyttää rahaa, vaikka tietää sen loppuvan. Ruoka on liian kallista. Ei riitä rahaa lääkäriin, ei kehtaa mennä pyytämään sossusta. Tyttö vihaa koko perusturvaa, jota on nöyryyttävää anoa kuukaudesta toiseen. Ihmiset arvostelevat jokaisen menoni ja ostamani pinaattilettupaketin - onko sillä muka varaa elää noin leveästi sosiaalietuudella? Ja auta armias, kun ne kuulevat että tyttö osti hiusvärin! Ei köyhä saa värjätä tukkaa, ei missään nimessä. Pitää näyttää rahvaalta, kun kerran toimeentulotuella elää. Niih. Eipäs ala tässä maassa sairaat isottelemaan. Töihin siitä hus hus.

Heille kaikille vastaukseksi: menisin heti, jos töitä annettaisiin. Jos joku huolisi edes säälistä minut töihin.

Tiedoksi kaikille: haen koko ajan töitä. Odotan joka päivä.

Yhteenveto: olen karmiva loinen, joka vain omasta tahdostaan laiskottelee ja polttelee tupakkaa täällä päivät pitkät, kun toiset raatavat niska limassa minulle elatusapua.

ps. Sitten kun menen töihin, pitäisikö minun alkaa kiljua maksamistani verorahoista, etten tahdo antaa niitä kenenkään surkimuksen käyttöön? Eikös se olisikin melko itsekäs teko? Roolit voivat vaihtua yllättäen, se voin seuraavaksi olla minä joka kustannan sinun - köyhienalistajan, valittajan - elämisesi. Kuka tahansa voi sairastua, milloin tahansa. Pieni nipsahdus ohimolla, ja koko loppuelämäsi voi olla kiinni muista.

Muistakaa se.

Am I scaring you tonight?

Uusi miehekkeeni on vähän hämmentynyt lääkitykseni suhteen. Hän ei meinaa ymmärtää, miksi nukun lääkkeillä ja miten ihminen voi olla täysin uneton ilman lääkkeitä. No minä olen, ota tai jätä. Olen sanonut, että minun kanssani ei kannata säikkyä, muuten sitä saa tehdä ihan töikseen. Olen yrittänyt lievittää tilannetta kertomalla etten nuku hänen kanssaan unilääkkeillä, mutta silti hän ihmettelee iltapillereitäni joiden jälkeen en muutu yhtään, simahdan vain tunnin kuluttua lääkkeiden ottamisesta. Viimeksi hän kysyi, mitä sanoa hätäkeskukseen jos yöllä sattuu jotain. Että se veti joitakin pillereitä ja litran Pepsiä päälle? Nauroin. Nauroin kippurassa. Juuri niin varmasti kannattaa sanoa.

Tilanteeni on tällä hetkellä hieman outo. Tai ainahan se on, mutta nyt on taas uudenlainen vaihe meneillään. Normaalisti ollessani näin stressaantunut ja kuormitettu kuin nyt olen, olisin jo masentunut ja makaisin sohvan nurkassa naama kurtussa ja itku silmässä. Miettisin kuolemaa ja olisin ihan tyhjä. Masennus ei vain tullutkaan. Tuli stressi, tuli kaaos ja unettomuus. Mutta se pahin monttu ei auennutkaan jalkojeni alle. Onko tämä sitä normaalia ihmiselämää? Näinkö normaalit ihmiset reagoivat kiireeseen?

Yritän kovasti pysyä mukana uudessa, omatoimisesti rakentamassa elämässäni, mutta törmäilen rajoituksiini kuin seiniin. Aina uusi seinä siellä minne käännyn. Ei meinaa jaksaa. Ei meinaa pysyä ajatukset kasassa. Ei meinaa riittää keskittymistä. Ei pysy langat käsissä. Lopputuloksena on yleensä puhdas nolla, en saa tehtyä mitään niistä kaikista tehtävistä, joita koko ajan mielessäni pyöritän. Joka päivä mietin taukoamatta mitä minun pitäisi tehdä ja varaan aikaa sille tekemiselle. Illalla huomaan, että taas meni yksi päivä ilman tuloksia. Taustalla on monesti se, että joko teen tehtäväni (oli se sitten mikä tahansa) täydellisesti, tai en tee sitä ollenkaan. Ei näin tyttö hyvä. Ei todellakaan näin.

En ole enää yhtään niin varma, oliko viisasta yrittää hypätä normaaliin elämään tällaisella loikalla. Joudun vain pettymään itseeni, kun odotukset ovat taas niin korkealla. Perfektionismista luopuminen on koko ajan työn alla. Sitä vapautusta odotellessa.

Iloinen uutinen on se, että tuhtia lääkitystäni saatetaan ryhtyä purkamaan. Se tarkoittaa sitä, että minun katsotaan olevan suht hyvässä kunnossa ja toipumisprosessin pitkällä. Viimeinen vuosi on ollut tätä toipumisaikaa, mutta se ei todellakaan lakkaa tähän. Ehei, annetaan sen jatkua. Hiljalleen, sopivaa tahtia. Ja mikäli lääkitystä ei pureta kokonaan, sitä ainakin yksinkertaistetaan, ja ilman osastoa. Tässä kohtaa voisin hieman hihkua ja pomppia!

Isoin ongelma juuri nyt on ystäväni ruoka. Yllätys yllätys. Viimeisen viikon olen ahminut itseeni kolme kiloa ylimääräistä ihraa. Kun on tunteet, kun on ikävä, kun on stressiä, kiirettä, aikatauluja, unettomuutta - minä syön. Syön itseni onnelliseksi. Se onni on hetken euforiaa, joka särkyy seuraavana aamuna vaa´alla. En pysty katsomaan itseäni peiliin, sillä pelkään kuvaani. Se lihava tyttö en voi olla minä. Minä en halua enää olla syömishäiriöpotilas, haluan merkinnän pois papereistani samalla tavalla kuin rauhoittavat lääkkeet poistettiin lääkelistastani. Haluan mennä eteenpäin.

Diagnoosini on jotain sinnepäin kuin määrittelemätön ahmimishäiriö. Täytän myös bulimian kriteerit. Mutta onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä, miksi ongelmasyömistäni kutsutaan, jos en osaa hoitaa sitä mitenkään? En tiedä millaista hoitoa siihen tarvitsisin. Riittääkö terapia? Pystynkö vain jossain vaiheessa syömään normaalisti ja unohtamaan tuhoisat ruokarituaalit? Miten tästä parannutaan? Kuinka vinoutunut kehonkuva korjataan?

Ja ennen kaikkea: kuinka voisin joskus oppia hyväksymään itseni tällaisena ja rakastamaan tätä minää, joksi olen tullut? Luulen että silloin suurin osa ongelmistani olisi ratkennut ja jonkinlainen tasapaino saavutettu. En vain tiedä milloin sen aika on. Haluaisin että juuri nyt tällä sekunnilla. Haluaisin ottaa viimeisen pillerin ja "parantua". Parantua ihan kaikesta, unohtaa menneisyyden ja aloittaa alusta.

Sitä minä tahtoisin. Ihan todellisen uuden alun ja elämän.

Addikti

Ei kai koskaa pitäisi liikaa hihkua tai missään nimessä ainakaan sanoa sitä ääneen, tai muuten käy takuulla huonosti. No ei nyt ihan huonosti, mutta tänään on ollut vähän mökötysolo. Kaipa se on ihan normaalia. Sellainen selittämätön tyhjä fiilis tuolla mielessä. Mikään ei oikein huvittaisi, ei nappaisi, ei kiinnostaisi, ei innostaisi. Hirveästi tekemistä, muttei yhtään jaksamista. Ei tee myöskään mieli lojua vain sängyn pohjalla ja odottaa maailmanloppua. En osaa keskittyä lukemaankaan, kaikki kirjat tuntuvat poikkeuksellisen tylsistä ja juonettomilta. Televisiosta ei tunnu tulevan yhtäkään katsomisen arvoista ohjelmaa. Kerta kaikkiaan tylsää ja inhottavaa.

Sen sijaan tekisi kyllä kovasti mieli syödä! Syödä ihan mitä vain. Leipää, jugurttia, juustoa, hapankorppuja, tonnikalaa, säilykepersikoita, makaronia (ikuinen himoni), mikroruokia (ikuisia suosikkejani), pizzaa, patonkia, suklaakeksejä, jäätelöä (mitä en yleensä syö edes), minttukrokanttisuklaata, lakuja.... Loputon lista. Minussa herää silloin tällöin näitä ihmeellisiä mielihaluja ties mitä murkinaa kohtaan, tuossakin on ihan kummallisia yksittäisiä juttuja joita en normaalisti tulisi ajatelleeksi. Voi olla että hormonihyrrä pyörii taas omiaan ja pistää mielen matalaksi ja nälän valtavaksi.

Olen vasta äskettäin tajunnut, että Pepsi max tuntuu olevan monen syömishäiriöisen vakkarihimolistalla. Miksi ihmeessä? Itse koukutuin siihen samoihin aikoihin kun sairastuin. Onko kyseinen limppari vain yksi parhaista sokerittomista, vai onkohan taustalla jotain muuta? Itse olen jo täysi holisti, vedän kepeästi 1,5 litran pullon päivässä ellen rajoita juomistani. Marssin aina loppuviikosta kauppaan kahden säkin kanssa, ja ihan hävettää palauttaa niin monta Pepsi max-pulloa jos joku näkee. Nolompaahan pitäisi olla palauttaa monta säkillistä kaljapulloja, mutta jostain syystä se ei nolota yhtään. No kaljaa en kyllä juo, mutta siideri- ja lonkeropulloja tuli varsinkin kesällä roudattua vähän väliä palautusautomaattiin. Koen kai itsekin tuon limun kittaamisen hieman ylilyönniksi, kun nolostelen sitä.

En vain voisi kuvitella parempaa aloitusta aamulle kuin se, että seison aamutakissa ja -tohveleissa rappusella, toisessa kädessä aamun ensimmäinen savuke ja toisessa aamun ensimmäinen lasillinen Pepsi maxia - ah autuutta <3

There are days, believe I can heal wounds on me

"There are times

I could come to you and hurt you

I could easily bring you tears

I could send you to hell

I know you"

Huomenta. Minun tämän päivän huomenta. Heräilin aamulla ihmisten aikaan, mutta päätin jäädä sänkyyn. En masennustani, en väsymystäni, vaan ihan siitä ilosta että voin tehdä sen. Tajusin että milloin tahansa tämä pieni onni saattaa olla ohitse, jonakin päivänä minusta tulee mallikelpoinen rivikansalainen joka herää aamulla, juo teensä, lukee Hesarinsa ja kipittää töihin. Tai paremmassa tapauksessa kouluun. Ensimmäistä kertaa aikoihin minusta tuntuu, että saatan ihan oikeasti palata ihmisarvoiseen elämään. Tehdä normaaleita asioita, elää normaalin aikataulun mukaisesti.

Olen hetkessä luonut ympärilleni turvaverkon, suunnitelmia, töitä, mahdollisen opiskelupaikan, harrastuksia, alkavan suhteen. Tämä kaikki on kuin onkin siis mahdollista myös tällaiselle epäonnistujalle. Samalla huomaan, kuinka masennuspäivät käyvät harvinaisiksi, kuinka en hajoa pienen esteen edessä, kuinka syön ajattelemattani normaalisti. Kuinka moxipurkki pysyy kiinni. Silti tiedän ja tajuan, että kaikki on särkyvää. Mikä vain voi tappaa ilon. Mutta en aio käydä odottelemaan tai pelkäämään sitä, en ainakaan tänään.

Tämän kirjoituksen alussa on lainaus. Herätessäni eilen aamulla tuo kappale (Sunrise avenue - Forever yours, myös otsikko on lainaus kappaleesta), ja tuo kohta oli ensimmäisenä mielessäni. Heräsin unesta, joka oli surullinen ja inhottava takauma lapsuuteen ja nuoruuteen. Unessa minä ja veljeni rauhoittelimme äitiä, kuten olemme tehneet aina. Näin takaumia todellisista tilanteista, joissa olemme joutuneet hyssyttelemään ja luopumaan itsestämme, omista haaveistamme jotta äidin olisi parempi olla.

Pahinta unessa teki se, kun katsoin vierestä kuinka veljeni kasvoille valui se puutunut ja lyöty ilme, mikä seurasi aina oman unelman menetystä. Tai kun olimme unessa jo hiukan vanhempia, ja veli oli muuttamassa pois kotoa. Seisoimme kaikki eteisessä, enkä varmaan koskaan unohda veljen hätää siitä, pärjääkö äiti. Hän yritti keksiä äidille kaikkea muuta ajateltavaa, kaikkea mitä hän voisi tehdä esimerkiksi meidän isän kanssa. Unessa tiesin, että veli yrittää pedata minulle helpompaa elämää, ettei äiti jäisi kokonaan vastuulleni. Nyt mietin, kuinka paljon ihan oikeassa elämässä veljeäni on mahtanut pelottaa tuolloin puolestani. Olimme silloin vihoissa, tai tarkemmin sanottuna minä olin vihoissani veljelle. Mukamas muista asioista, mutta todellisuudessa olen sisimmässäni saattanut olla veljelle lapsellisen vihainen. Miten hän voi jättää minut tänne yksin vanhempieni kanssa? Äidin kanssa.

Huokaus. Äiti on edelleen iso kipeä piste rinnassani. Piste, joka joskus laajeenee ja laajeenee, repeää avohaavaksi ja vuotaa. Kunnes taas saan kursittua sitä umpeen. Isä on viime aikoina tullut avuksi haavan ompelussa. Psykologian kirjojen mukaan nimenomaan isän tehtävä on tulla äidin ja tyttären väliin, mielellään tietysti jo aiemmassa vaiheessa, jolloin äidin ja tyttären on helpompi eriytyä toisistaan. Meillä tämä vaihe on käynnistynyt vasta hiljattain, mutta vielä ei ole liian myöhäistä. Pikemminkin nyt voi olla ihan hyvä vaihe.

Välini isän kanssa ovat muuttuneet aiemmasta täysrikosta avoimeen välittämiseen. Isän kanssa on hyvä ja helppo puhua, hän ei pompi tai saa hermoromahdusta vaikka kertoisin mitä. Hän kuuntelee ja sanoo suoraan, ettei ole koskaan tajunnut tuollaista tai ettei ymmärrä jos ei ymmärrä. Ei tarvitse jäädä kyräilemään. Viihdyn isän kanssa. Ja tämäkös nyppii äitiä ja pahasti, vaikka se ei ole tarkoituksemme. Ei tietenkään ole, mutta äitini osaa kääntää asian niin.

Niin. Tuo pätkä tuosta kappaleesta tuli mieleeni varmasti siitä, mitä olen viime aikoina miettinyt. Haluaisin selvittää asiat äidin kanssa. Äiti sanoo minulle silmät kyynelissä, että onneksi meillä ei ollut sellaista helvetillistä lapsuutta kuin hänellä. Minun tekisi mieli mennä ja sanoa, että kuule äiti, meillä oli välillä aika kurjaa. Äiti, etkö näe mitä minulta puuttuu. Minulta puuttuu äiti. Mutta koska olen tottunut kantamaan vastuuni äidistä, en tee sitä. En riko äitiä. Olen hiljaa ja nielen itkuni. En halua satuttaa äitiä, olen valmis suojelemaan häntä.

Äitini ei näe eikä kestä totuutta. Minun täytyy kestää se.

Yritän kovasti koko ajan.

Yö kestää vuorokauden eikä lopu sittenkään

Joskus pääsee unohtumaan, kuinka väsynyt olen ajoittain elämässäni ollut. Ihan oikeasti väsynyt, en niinkään masentunut. Olen kertonutkin joskus, että jo hyvin nuorena suurin toiveeni oli saada nukkua. Koska minua väsytti aina. En nukkunut öisin, joko en saanut unta tai heräilin tunnin välein. Lukioaikana olin suorastaan kuoleman väsynyt, etenkin täysi-ikäistymisen jälkeen kun viikonloput olisi pitänyt jaksaa remmastaa viihteellä.

Minä en koskaan palautunut viikonlopun jäljiltä maanantaiksi kuten muut. Minua väsytti aina vain enemmän, tuntui kuin olisin valvonut koko edeltävän viikon. Odotin vain seuraavaa viikonloppua, jolloin saisin ehkä nukkua. Ellen taas sitten suostunut mukaan bileisiin. Tunsin itseni huonommaksi kuin kaverini, kun tunnuin tarvitsevan kolminkertaisen määrän unta heihin nähden. Koin, että kyllä nuoren ihmisen pitää jaksaa, haudassa ehtii maata sitten! Puhumattakaan töistä, voi hyvä luoja. Sanon vain, että olen tehnyt elämässäni paljon töitä, ja ollut niistä hyvin hyvin väsynyt.

Minua kai väsyttää ihan kroonisesti jatkuvan unihäiriön takia. Se vaihtaa muotoaan viikosta tai jopa päivästä toiseen. Toisinaan nukun, toisinaan en. Nyt eletään en nuku -vaihetta. Tai kenties elettiin, sillä nyt tuntuu siltä kuin päätäni painaisi betonilohkare. Olen kuitti puhki poikki. Koko tämä ajatusketju nimittäin lähti liikkeelle siitä, kun tämä viikonloppu on mennyt varsin kiireisissä merkeissä. En ole juonut mitään, tavannut vain paljon tuttuja, kavereita ja yhtä erityisen mukavaa ihmistä. Nukkunut vähän, ja huonosti senkin ajan. Mutta a vot: seuralaiseni valitteli myös väsymystä, ja harmitteli kun ei koulun takia ehdi nukkumaan ensi viikollakaan kunnolla. Minä taas aloin ihmetellä miksi en koe sitä kuristavaa ahdistusta ja paniikkia siitä, että univelka alkaa tuntua. Ennen meinasin tukehtua siihen pelkoon, että suurin piirtein kuolen väsymykseeni. Nykyään nähtävästi en.

Se johtuu ihan vain siitä että olen saanut viimeisen vuoden todellakin levätä ja nukkua. Ja tiedän että voin nukkua vaikkapa huomenna pitempään. Tai tiistaina. Tai keskiviikkona. Sairasloma sekä lyhyt eläke ovat tehneet tehtävänsä, tyttö ei ole enää niin stressaantunut vaikka olisikin väsynyt, suurin unelmani näyttää toteutuneen! Ja ehkä tästä on hyvä ponnistaa takaisin työ- ja opiskeluelämään uusin voimin. Väsymystä tulen kokemaan silloinkin, mutta ehkä osaan suhtautua siihen rauhallisemmin, ehkä minun ei tarvitse enää pelätä että katkean keskeltä kun en enää jaksa. Olen melkein jopa hieman iloinen tästä ahaa-elämyksestä.

Muuten pyyhkii ihan hyvin. Kunhan nyt vielä saisin itseäni vähän aloitteellisemmaksi, että jaksaisin keskittyä hoittamaan omia "kouluhommiani", soittelemaan Kelaan ja ahdistelemaan niitä työkokeiluhakemuksen edistymisestä, maksamaan laskut ja vuokran, laatimaan vähän budjettia (en ole uskaltanut edes kurkata tilille...apua) yms. yms. Siinäpä riittävästi hommaa minulle. Tuon kaiken jos saisin ensi viikon kuluessa hoidettua, se olisi minulle sopiva aikataulu. Harmi vain, että tämä yhteiskunta vaatii hiukkasen tiukempaa aikataulua. Meiltä kaikilta, niiltäkin jotka eivät sen tahdissa kykene etenemään. Meiltä, jotka osittain senkin takia uupuvat ja kiilautuvat ulos yhteiskunnan rattaista. Meiltä, jotka joutuvat tuntemaan itsensä huonommaksi, kun eivät pysty kykene riitä. Pah. Pyh.

Rakkautta ja puhtautta

Voiko ystävää rakastaa liikaa? Tätä olen miettinyt. Rakkaus ei voi koskaan olla paha asia, mutta siihen liittyy hylkäämisen pelko. Se tekee asiasta vaikean. Minulle rakkaus merkitsee aina mahdollisuutta menetyksestä. Olisi helpompaa olla pitämättä kenestäkään, en voisi koskaan pettyä toiseen. Mutta eikö olisi todella väärin kieltää itseäni pitämästä, välittämästä, tykkäämästä tai rakastamasta siksi, että saatan tulla hylätyksi?

Rakkaus antaa ihmiselle niin paljon. Niin paljon ihania, suloisia tunteita. Etenkin se, kun tietää että toinenkin rakastaa minua. Tässä tapauksessa paras ystäväni. Joskus luulen pakahtuvani, kun suhteemme on niin läheinen ja lämmin. Onneksi olen jo oppinut luottamaan, että hänenkin tunteensa ovat aitoja. En enää mieti, onko kaikki lumetta. Ystävän rakkautta ei voi mielestäni ansaita, se on puhdasta ja aitoa, ja syntyy jos on syntyäkseen. Onneksi minulla on se tyttö.

Emmekä kuitenkaan ole millään tavalla riippuvaisia toisistamme, sekin tekee ystävyyssuhteesta hyvän. Kumpikin pärjää omillaan, vaikka ikävä onkin joskus suuri kun tapaamisen välissä menee viikkoja. Silti kohdatessamme tuntuu kuin emme olisi koskaan erossa ollutkaan. Suhteeseemme mahtuu jopa vuosi, jolloin emme olleet juurikaan yhteyksissä, mutta sekään ei muuttanut loppujen lopuksi mitään. Sen jälkeen meistä tuli pikemminkin vain parempia ystäviä.

No, se ystävähehkutuksesta taas tällä kertaa. Tänään on kurja ilma, kuulas syyssää on vain haave. Vettä tulee kuin maailmanlopun aikaan, pian tuonne pihalle voisi hukuttautua lätäkköön. Siispä siivouspäivä pystyyn. Listalla olisi lattioiden imurointia ja pesua, mattojen tamppausta, tiskausta, saunan huuhtelua (se on iljettävän täynnä joidenkin piennisäkkäiden karvaa, joka saunoessa takertuu ihanasti ihoon ja ajautuu silmiin ja suuhun ja nenään niin, ettei saunomisesta voi enää nauttia) sekä vaatehuoneen järjestelyä. En tiedä kuinka yhdellä naisella voi olla niin paljon tavaraa ja vaatetta, että ihan normaalin kokoinen vaatehuone on lattiasta kattoon asti täynnä. Ylähylly on pakattu niin tiukaan, että päällimäinen fleecehuopa mahtuu juuri ja juuri litistettynä katon ja rojun väliin. Jotain voisi joskus kai hävittääkin...

Olen syönyt ja en syönyt, ja sen vuoksi paino seilaa pari kiloa ylös ja alas. Ei pitäisi punnita itseään päivittäin, vaan ainoastaan sen suositellun kerran viikossa. Minä vain lipsun herkästi tuosta, jos annan itselleni mahdollisuuden siihen. Olen myös lisännyt huomaamattani tupakointia ihan järkyttävän paljon, nyt onnistun imemään askillisen syöpäkääryleitä alle päivässä! Sen siitä saa, kun vaihtaa savukemerkin halvempaan. Auts. Nyt siis tupakoinnin vähennys projekti käyntiin. Lopetus saattaisi olla vielä liian suuri pala haukkatavaksi.

Nyt imurin kimppuun. Yöks.