Olen miettinyt miksi kehitin itselleni syömishäiriön. Koen todellakin itse kehittäneeni sen, en että minä vain sairastuin siihen. Sairaus ei tullut ulkopuolelta, minä itse päätin oksentaa ruokani ja jäin koukkuun. Puhun nyt tästä vuoden kestäneestä kuolemanpyörästä. Olen jo ihan nuoresta pitäen pelannut ruoan kanssa ja harjoitellut tasapainoilua oksentamisen ja ahmimisen välillä, mutten koskaan aiemmin tällaisella volyymilla tai mittakaavalla.
Vajaa vuosi sitten eräänä tiistai-iltana sain päähäni ryhtyä karistamaan vuosien aikana masennuksen seurauksena hotkimiani kiloja. Kun olin syönyt viikon niukemmin, kävi niinkuin minulle on käynyt joka kerta viimeisten vuosien aikana aloittaessani laihdutuskuurin nro. 1657 - alan vain ahmia entistä enemmän. Siitä huolimatta vaikka olin jo oppinut etten aloita painonhallintaa liian suurin harppauksin. Se oli totaalinen repsahdus. Söin marketillisen ruokaa, ja ahdistus joka siitä seurasi, oli sietämätöntä. Minä oksensin. Vanhalla tutulla kaavalla. Ensin tuntui vähän hankalalta, mutta kyllä keho muistaa kuinka vatsa tyhjennetään. Ryöps vaan.
Siitä päivästä lähtien luulin nauttivani elämästä: saatoin syödä mitä vain lihoamatta! Rahaa paloi ruokaan enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta mitä siitä kun kerran nautin koko rahan edestä. Mitä siitä että kaikki ajatukset kiersivät kehää syömisen ja oksentamisen ympärillä, mitä siitä että päivät alkoivat täyttyä ruoalla, mitä siitä että laihduin järkyttävää vauhtia, mitä siitä että hiuksia putoili päästä, mitä siitä että vetäydyin entistä enemmän syrjään kaikesta - minähän elin omassa pienessä kuplassani, jossa ruoka oli jumala ja minä sen nöyrä ihailija. Tätä jatkui kenenkään tietämättä viisi viikkoa, kunnes jouduin sairaalaan. Siellä syömishäiriöni ei ollut etusijalla ongelmalistassani, söin kiltisti ohjeiden mukaan viisi viikkoa, vakuutin ettei ahdista liikaa ja pääsin kotiin. Jatkoin oksentamista. Entistä suuremmalla innolla.
Vieraannuin terapeutistani, koska en pystynyt kertomaan hänelle. Vieraannuin kaikista, koska samalla kun kaveri kertoi työpäivästään, minä mietin ostaisinko suklaa- vai sitruunamuffinsseja. Nämä ajat muistan hyvin hyvin tuhoisina. Olin ahdistuneempi kuin käsitin. Olin masentuneempi kuin tajusin. Olin ihan hajalla. Rikki. Avohaavoilla. Mutta muut näkivät vain kutistuvan minäni, ja kehuivat uutta muotoani maasta taivaaseen. Joten söin ja oksensin lisää. Lisää lisää lisää. Mitä enemmän sitä parempi. Suhteellisuudentaju ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Lopulta kun sydän ei enää pysynyt rytmissä, ohimolla tykyttävä pieni sininen suoni alkoi anoa armoa. Aloin vähitellen kuunnella sitä. Huomasin pelkääväni henkeni puolesta, kun eräänä iltana nojasin keittiön pöytään ja yritin pysyä tajuissani kolmen tunnin syömis- ja oksennusurakan jälkeen.
Verikokeita, sydänfilmiä, hammashoitoa - vyyhti lähti purkautumaan. Monta horjahdusta, kymmeniä terapiatunteja, psykiatrin aikoja. Nyt olen tässä. Olen juuri pupeltanu pari levyä suklaata, sipsejä, patonkia valkosipulivoilla sekä imenyt sisuksiini litran limpparia. Mutta en oksenna. En voi. En halua, koska sitten liu´un helposti takaisin siihen kierteeseen. Tuntuu koomiselta istua tässä näiden ahmimisesta kertovien todistusaineistojen äärellä ja pohtia miksi edes koskaan ajauduin tähän. Olen lukenut lähes jokaisen mahdollisen syömishäiriöistä kirjoitetun opuksen, jonka olen käsiini saanut, mutta mietin edelleen miksi juuri minä ja miksi juuri bulimia. Olen malliesimerkki syömishäiriöön "sairastuvasta", mutta tunnen aloittaneeni touhun itse.
Miksi valitsin tämän tien? Tyhmä tyhmä tyttö.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Totta kai jokainen aloittaa touhun itse. Jokainen tekee ihan itse päätöksen rajusta laihiksesta tai oksentamisesta. Ei se ole bakteeri joka tulee ulkoa ja jolle ei mitään voi, kuten flunssassa. Mutta miksi jotkut valitsevat itsetuhon tien, siihen voi sitten olla monia syitä. Huono itsetunto, lapsuus, kotiolot jne.
Bulimia on helpompi minusta kuin anoreksia. Anoreksia vaatii mieletöntä itsekuria kun ei saa syödä juuri mitään. Bulimiassa saa sentään mässäillä! =)
Missä kunnossa sun tukka, hampaat ym. nyt on? Onko kaikki palautunut ennalleen?
Todella surullista luettavaa. Voin ymmärtää varsin hyvin tuota kierrettä, vaikka minulla ei ole bulimiaa ollut. Sen sijaan muita syömishäiriöitä kylläkin ja kaikki sai alkunsa anoreksiasta.
On kai aika tyypillistä, että sitä ajattelee itse valinneensa sen tien. Niinhän se toki onkin, mutta ihmiset reagoivat eri tavalla eri tunteisiin ja tilanteisiin. Ruoka on eräs keino saada hallinnan tunne. Mutta en nyt tässä ala jauhaa näistä sen enempää, sinä tiedät varmaan tästä paljon itsekin.
Jotenkin minusta tuntui vaan pahalta tuo edellisen kommentoijan mielipide siitä, että hänestä bulimia on helpompi, koska saa mässäillä. Periaatteessa ymmärrän logiikan, mutta minusta on sinänsä aika typerää vertailla näitä kahta tai ainakaan ”iloita” siitä että toinen olisi jotenkin helpompi, koska nämähän ovat toistensa ääripäät ja silloin myös ajatuksenjuoksu on erilainen. Ahdistus lienee kuitenkin ns. vakio näissä molemmissa.
Toivon niin, että löytäisit sinulle sopivaa apua. Ja eräs askel sinulta on jo se, ettet oksenna.
Tiitiäinen, vahva puolesi on, että osaat hyvin kuvailla ja jäsentää ongelmaasi. Olen varmaan joskus kauan sitten sanonut sulle, että itseäni aikoinaan auttoi, kun menin naimisiin ja tulin raskaaksi. Erityisesti kai tuo raskaus jotenkin vaikutti ruumiinkuvaan positiivisesti. En silti vieläkään ole aivan vapaa, mutta juuri kuvaamallasi keinolla olen niskan päällä syömishäiriöstäni. Jos tulee joskus ahmittua, niin kiellän itseäni oksentamasta. Se on "rangaistus" ahmimisesta. Eipä sitten tule ahmittua niin usein, kun seurauksen näkyvät kehossa.
Niinkin olen päässyt kyllä voitolle, ettei ruoka enää hallitse elämää ja ajattelua. Jossain vaiheessa tärkeimmäksi painon/syömisenhallintakeinoksi kannattaa ottaa säännöllinen syöminen. Ahmintahan tulee usein silloin, kun verensokeri on matalalla ja joutuu hilamaan sen nopeasti ylös että saa pahan olon pois.
Voimia sulle taisteluusi. Paljon olet kuitenkin jo päässyt eteenpäin.
Niin, minä kai vaihdoin vain itsetuhoisuuden laatuani viiltelystä oksentamiseen.
Ja kyllä, tavallaan minäkin koen bulimian "helpommaksi" kuin anoreksian. Ihan jo siitäkin syystä, että tästä on varmasti helpompi tie ylöspäin kuin anoreksiasta. Tämän väitteen perustan kokemuksiini anorektikoista sairaala-ajoiltani. Se on yksi todellinen helvetti verrattuna omaan helvettiini.
marina: tukka on onneksi yhtä mielipuolinen kuin kantajansakin, ja kasvaa sekä paksuuntuu liiankin innokkaasti kun ravinto-aineet vain ovat kohdallaan - luojan kiitos! Eniten olisi harmittanut juuri hiukset, jos niihin olisi jäänyt selkeitä jälkiä..
Kiilteet eivät ehtineet mennä juuri miksikään, kynnetkin voimistuivat, mutta ruokatorvi se on lopullisesti vahingoitettu :/ tätä vaivaa tulen kantamaan varmasti hamaan hautaan asti. Pohjalla on myös synnynnäistä ja perinnöllistä vikaa, mutta jatkuva hapotus söi ruokatorven pahasti.
Mutta olen kai rangaistukseni ansainnut.
Elegia, minulle bulimia oli helpompi vaihtoehto kuin anoreksia. En olisi ikinä jaksanut sitä kaikenkieltävää rääkkiä, siksi rupesin oksentamaan. Sai edes välillä nauttia herkuista!
Mulla lähtee tukkaa ihan TÖRKEÄSTI. Johtunee hormoneista. =/ Ruuan kanssa mulla ei oo vuosiin ollut ongelmaa joten vitamiininpuutos ei voi olla kyseessä. Ja närästää... Eli se mullakin jäi elinikäiseksi vaivaksi!
*kadehtii Tiitiäisen hiuksia* ;-)
Lähetä kommentti