Mieliala vaihtelee radikaalisti ihan tunnista toiseen. Elän mielenkiintoisia aikoja, ystävä hyvä. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tunnen itseni yksinäiseksi kaikista ystävistä ja läheisistä huolimatta. Olen vähän eksyksissä ja meinaan unohtaa, että jonain päivänä meri saattaakin taas olla peilityyni. Näinä hetkinä tuntuu, ettei ahdistus ja masennus lopu koskaan. Kokemuksesta tiedän, että loppuu. Mutta riittääkö tieto siitä, kantaako se kaiken yli?
Mitä jos vain en pystykään? Mitä jos minusta ei olekaan kaikkeen mihin pitäisi olla?
Entä jos en vain onnistukaan. Koskaan.
Sydän tahtoo rakastaa, mutta järki käskee juosta karkuun. Luin eräästä kirjasta mielenkiintoisen faktan liittyen parisuhteeseen: kun suhteessa ilmenee ongelmia (olivat ne sitten mitä tahansa) ja ihminen joutuu tolaltaan, ainoastaan 10% hätääntyneistä tunteista liittyy kuluvaan hetkeen ja loput 90% kumpuavat menneisyyden haavoista. Ihminen palaa alitajuntaisesti entisiin kokemuksiin ja tunnetiloihin.
Minä taidan kyllä elää 100%: sesti menneisyyden tunnekuohuissa, alituisessa hylkäämisen pelossa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Okei, mä en sairasta biboa, masennusta tai muutakaan, mutta silti kun mä luen sun tarinaa, tuntuu, kuin katsoisi peiliin. Ahdistus on välillä suunnaton, mieli hajoaa moneen eri suuntaan.
Miksi elämän täytyy olla meille niin vaikeaa? Haleja ja jaksamista siulle =)!
pörröpää: kiitos, jaksamista täällä tarvitaankin :)
En ottanut loukkauksena kun laske itseäni normaaliksi :)
Lähetä kommentti