Auts. Olen syyttänyt toista asiasta, johon syyllistyn kai itsekin. Minä olen paraskin puhkumaan ja puhisemaan toisen tunnevammaisuudesta (pahoittelen käyttämääni rumaa termiä, mutta se on kuvaavin) takanapäin, kun en itsekään tiedä miten suhtautua tunteisiin.
Olin taas kerran aika järkyttynyt, kun terapeutti lausahti totuuden päin naamaani. Niin käy joskus. Totuus hiljentää. Kuulemansa totuuden tunnistaa siitä, kun oma lause jää ensin puolitiehen ja lipuu sitten hiljalleen tajunnan sivuun, kunnes katoaa kokonaan. Samalla mieleen alkaa hiipiä kammottava tietoisuus siitä, että terapeutin sanat ovat totta. Herranjumala, asiahan taitaakin olla niin. Voi luoja. Se on niin!
Minä sanon, ettei toinen osaa käsitellä tunteitaan. Minä kerron ihan tosissani, että toinen välttelee tunteita koska pelkää niiden horjuttavan sisäistä kontrolliaan. Että toinen pelkää ihastumisen tunnetta sen aiheuttaman kaaoksen vuoksi. Ja sitten terapeutti sanoo, että niinhän minäkin taidan vältellä ja pelätä. Että taidan puhua ennemmin itsestäni, kuin toisesta. Että sieltä nämä ajatukset syntyvät, ihan omista tunteistani.
Niin. Tunteet ovat ikuinen mysteeri. Nuo käsittämättömät mielenliikkeet ohjaavat ihmisen toimintaa ja ovat pääpäsmäreinä kaikessa, mitä ihminen tekee. Miksi niiden kanssa sitten on niin vaikea tulla toimeen? Omat tunnevammani liittyvät juurikin niihin tunteisiin, joita pitäisi osata käsitellä ihmissuhteissa. Liekö taustalla taas kerran taaperon ja äidin vaikea kiintymyssuhde? En tiedä.
Mutta tänään olen tehnyt hienoja havaintoja näiden suurien psykologisten pohdintojen jälkeen.
a) käännän suurimman osan tunnistamattomista tunteistani murheeksi
b) koen mukavatkin tunteet mielelläni kärsimyksenä, sillä negatiiviset tunteet ovat minulle turvallisempia tuttuutensa vuoksi
c) en osaa ikävöidä normaalisti, enkä tiedä mitä terve ja positiivinen kaipaus on, sillä yritän tehokkaasti tappaa sellaisen minusta (lainaten terapeuttiani "etäännytän itseni ikävästä")
Tiitiäinen kuittaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Taitaa se terppa olla oikeessa? Minä muuten teen ihan tuota samaa kuin sinä. On turvallisempaa kärsiä kuin olla onnellinen. Koska minä ainakin tiedän joka kerta putoavani onnesta alas. Ei kärsi niin paljoa kun ei ole koskaan sitten onnellinen!
Ja kyllä, kyllä nämä kaikki valitettavasti palautuvat siihen vauva-taapero -aikaan. Selailin kirjaa Vauvan ja äidin varhainen vuorovaikutussuhde, jossa oli karuja juttuja... Tajusin kuitenkin mistä monessa asiassa on kyse.
marina: Tämä lienee perusongelma elämässään monesti pettyneelle...ei ole kivaa olla aina pessimisti, mutta onhan se takuuvarma vaihtoehto.
Missä sinä nykyään lymyät? :)
Lähetä kommentti