Koska sydän sanoi niin

Mieliala vaihtelee radikaalisti ihan tunnista toiseen. Elän mielenkiintoisia aikoja, ystävä hyvä. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tunnen itseni yksinäiseksi kaikista ystävistä ja läheisistä huolimatta. Olen vähän eksyksissä ja meinaan unohtaa, että jonain päivänä meri saattaakin taas olla peilityyni. Näinä hetkinä tuntuu, ettei ahdistus ja masennus lopu koskaan. Kokemuksesta tiedän, että loppuu. Mutta riittääkö tieto siitä, kantaako se kaiken yli?

Mitä jos vain en pystykään? Mitä jos minusta ei olekaan kaikkeen mihin pitäisi olla?

Entä jos en vain onnistukaan. Koskaan.

Sydän tahtoo rakastaa, mutta järki käskee juosta karkuun. Luin eräästä kirjasta mielenkiintoisen faktan liittyen parisuhteeseen: kun suhteessa ilmenee ongelmia (olivat ne sitten mitä tahansa) ja ihminen joutuu tolaltaan, ainoastaan 10% hätääntyneistä tunteista liittyy kuluvaan hetkeen ja loput 90% kumpuavat menneisyyden haavoista. Ihminen palaa alitajuntaisesti entisiin kokemuksiin ja tunnetiloihin.

Minä taidan kyllä elää 100%: sesti menneisyyden tunnekuohuissa, alituisessa hylkäämisen pelossa.

Ahdistus maximus

Ahdistus ravistelee minua rautaisessa otteessaan, ja olen taas joutunut turvautumaan moxeihin. Samaan aikaan yritän esittää ympärille normaalia, olla töissä, kävellä, puhua, ymmärtää ja elää, vaikka mielessäni kieppuu tuhannen ja yhden yön murheita. Vihaan moxeja. Ne vievät ahdistuksen ja tekevät olosta keveän, mutta samalla tunnen olevani ihan pihalla. Lienisi parempi vaihtoehto käyttää ahdistuksen lievitykseen mielialalääkettä, kun tarve tuntuu taas olevan jokapäiväinen. Moxit koukuttavat niin nopeasti, eivätkä edes pitkällä aikavälillä toimi enää kunnolla. Mutta uusia lääkekiemuroita varten pitäisi jaksaa tavoitella psykiatria... Ei jaksa. Vaan pakkohan se on.

Nytkin pää on kevyt kuin höyhen tuulessa, mutta väsymys on musertava. Painostaa niin ettei sanaa meinaa suustansa saada. Huomenna töihin. Ja luultavasti moxin turvin. Töissä on kivaa edelleen, tai siis olisi, jos pystyisin keskittymään johonkin muuhunkin kun loihtimiini salaliittoteorioihin lähimmäisistäni tai keksimiini tulevaisuuden kauhukuviin.

Voi tätä elämää.

Ruokakaan ei maistu, olen laihtunut nelisen kiloa lyhyessä ajassa. Sehän on vaan plussaa, mutta tiedän kerääväni nuo kilot takaisin heti kun sapuska alkaa taas maittaa, sillä niitä ei ole laihdutettu pois. Ne vain katosivat. Toisaalta laihdutuskuurillahan minä periaatteessa olen, että painonmuutoksen suunta on kuitenkin oikea. En tiedä.

Ahdistaa.

Murheisille sydämille, kärsiville, kaipaaville

Auts. Olen syyttänyt toista asiasta, johon syyllistyn kai itsekin. Minä olen paraskin puhkumaan ja puhisemaan toisen tunnevammaisuudesta (pahoittelen käyttämääni rumaa termiä, mutta se on kuvaavin) takanapäin, kun en itsekään tiedä miten suhtautua tunteisiin.

Olin taas kerran aika järkyttynyt, kun terapeutti lausahti totuuden päin naamaani. Niin käy joskus. Totuus hiljentää. Kuulemansa totuuden tunnistaa siitä, kun oma lause jää ensin puolitiehen ja lipuu sitten hiljalleen tajunnan sivuun, kunnes katoaa kokonaan. Samalla mieleen alkaa hiipiä kammottava tietoisuus siitä, että terapeutin sanat ovat totta. Herranjumala, asiahan taitaakin olla niin. Voi luoja. Se on niin!

Minä sanon, ettei toinen osaa käsitellä tunteitaan. Minä kerron ihan tosissani, että toinen välttelee tunteita koska pelkää niiden horjuttavan sisäistä kontrolliaan. Että toinen pelkää ihastumisen tunnetta sen aiheuttaman kaaoksen vuoksi. Ja sitten terapeutti sanoo, että niinhän minäkin taidan vältellä ja pelätä. Että taidan puhua ennemmin itsestäni, kuin toisesta. Että sieltä nämä ajatukset syntyvät, ihan omista tunteistani.

Niin. Tunteet ovat ikuinen mysteeri. Nuo käsittämättömät mielenliikkeet ohjaavat ihmisen toimintaa ja ovat pääpäsmäreinä kaikessa, mitä ihminen tekee. Miksi niiden kanssa sitten on niin vaikea tulla toimeen? Omat tunnevammani liittyvät juurikin niihin tunteisiin, joita pitäisi osata käsitellä ihmissuhteissa. Liekö taustalla taas kerran taaperon ja äidin vaikea kiintymyssuhde? En tiedä.

Mutta tänään olen tehnyt hienoja havaintoja näiden suurien psykologisten pohdintojen jälkeen.

a) käännän suurimman osan tunnistamattomista tunteistani murheeksi
b) koen mukavatkin tunteet mielelläni kärsimyksenä, sillä negatiiviset tunteet ovat minulle turvallisempia tuttuutensa vuoksi
c) en osaa ikävöidä normaalisti, enkä tiedä mitä terve ja positiivinen kaipaus on, sillä yritän tehokkaasti tappaa sellaisen minusta (lainaten terapeuttiani "etäännytän itseni ikävästä")

Tiitiäinen kuittaa.

Pssst

Paljastan salaisuuden: laihdutan taas. Ja pidän siitä. Pidän kevenevästä tunteesta enemmän kuin juuri mistään. Lenkkeilen taas, tänäänkin hujahti tunti pikkuisessa pakkasessa lumen ääretön hiljaisuus ympärillä. Pysähdyin autiolle tielle, katsoin pimeyteen ja muistelin viime talvea. Sitä aikaa kun viimeksi tosissani laihdutin. En aloita sitä rumbaa enää uudestaan, ja haaste onkin nyt keventää fiksusti. Tai niin fiksusti kuin ex-oksentaja osaa sen tehdä.

Vaikka kuinka väittäisin toista, en viihdy tässä painossa. Pidän itseäni ylipainoisena. Näytän mielestäni lihavalta, turvonneelta, liian isolta. Vien tilaa. Yök. Hyi. Puistattavaa.

Onneksi sain edes talven lohtua tuomaan. Love this weather.

Jotain todella kaunista

"Esiin pimennoista
nouse kokonaan.
Sinä olet totta.
Sinut tunnetaan.

Kaikki valoon anna.
Valo lämmittää.
Älä enää kanna
tummaa häpeää.

Sinä olet vahva,
vapaa lentämään
yli kaiken menneen,
jähmettyneen jään.

Sinä olet kaunis.
Tuntea saat sen.
Väistyy valheen valta
tieltä totuuden."

Anna-Mari Kaskinen

I know this room, I´ve walked this floor

Sunnuntait voisi pyyhkiä kalenterista. Näinä synkkinä ja ahdistavina mukapyhäpäivinä mikään ei ole pyhää. Näinä iltoina olen viettänyt tuhansia tuskaisia minuutteja, pelännyt alkavaa viikkoa enemmän kuin mennyttä, toivonut vapautusta ahdistuksesta ja masennuksesta. Tänä sunnuntaina olo on samanlainen. Jokainen soluni vastustaa tätä päivää. Sunnuntai vain on jotain niin etovaa ja inhottavaa.

Kaikesta ympärilläni olevasta hyvästä huolimatta tunnen itseni melkoisen melankoliseksi. Ympärilläni oleva hyvä ei yllä sisälleni asti, eikä täytä tyhjyyttäni. Olen saanut maistaa pieniä ilonhetkiä viimepäivinä, mutta tämä musta-aukko imee ne kaikki sisäänsä ja vie niiltä merkityksen. Masentuneeseen oloon pystyn samaistumaan milloin tahansa, mutta hyvään oloon en. Ne hetket ovat edelleen harvinaista ja hämmentävää herkkua. Olen viettänyt n. 90% elämästäni masentuneena tai vielä masentuneempana, joten se on kotoinen olotila minulle. Meni kauan ennen kuin ymmärsin, että näin ei kuulu olla. Tulee menemään vielä hyvin kauan, ennen kuin näin ei ole. Jos siis koskaan pääsen sellaiseen pisteeseen.

Parisuhteeni, joka ei ole parisuhde tai virallinen suhde ylipäätään, on mielenkiintoinen. Hyvin hyvin mielenkiintoinen. Tunnen olevani tutkimusmatkalla toisenlaisen seurustelun saloissa. Olen seurustellut aiemmin vuosikausia, mutta tämä suhde ja mies on jotain aivan toisenlaista, ja olen enimmäkseen ymmälläni. Ehkä se kuuluu asiaan. Olen vain niin pihalla ja kadoksissa tunteideni kanssa, etten tiedä pitääkö asialle tehdä jotain vai ei. Pelkään käyttäväni toista vain ajanvietteeksi ja läheisyydenkaipuuseeni, koska en saa kosketusta oikeisiin tunteisiini. Ne ovat tuolla jossain, mutta eristän itseni niistä. Varaudun kai refleksinomaisesti kipuun ja tuskaan.

Voi lapsiparkaa suuressa maailmassa.

It’s the end of the world as we know it

Uusimmassa KG-lehdessä (joo-o, kaikkea minäkin luen) on hyvä artikkeli ruokariippuvuudesta. Tunteet ja syöminen-kirjan kirjoittaja, terapeutti Irene Kristeri puhuu siinä tunnesyömisestä niin, että ainakin tämä tunnesyöjä sai vähän otetta itseensä. Kristerin neuvon mukaan kysyn itseltäni jokaisella kerralla, kun askeleeni johtavat kohti jääkaapin ovea, että onko sinulla todella nälkä pieni läskipossuseni. No ei hän neuvonut kutsumaan itseään possuksi, mutta kehotti tarkistamaan onko ruoka menossa ihan oikeaan nälkään vai vain tunnenälkään. Tällä konstilla olen välttänyt laskujeni mukaan jo noin 15 paahdettua ruisleipäviipaletta. Loistokasta.

Tiedossa levoton viikonloppu. Ahdistaa vähäsen. Nyt olen pärjännyt taas jotenkuten järjissäni, vaikka ahdistuslevelit heittelehtivätkin.

Ainiin, toivottavasti joku muukin sattui katsomaan eilisen Inhimmillisen tekijän. Aiheena oli "Mielen tila. Millaisten elämänmittaisten kysymysten äärellä ollaan, kun nuoren mieli järkkyy?" - ja hyvä aihe olikin. Kristian Meurman kertoi omista kokemuksistaan ajalta ennen ja jälkeen bipodiagnoosin, toinen nuori nainen elämästään skitsofrenian kanssa ja asiantuntijaosastoa edusti muuan miespsykiatri.

Tietysti omasta taudistani johtuen etenkin Kristianin jutut kiinnostivat. Tuntui hurjalta kun hän muisteli miettineensä jo melko nuorena, että miksi häntä sattuu niin paljon, kun muita ei satu. On normaalia kärsiä ja kitua murrosikäisenä, mutta "sairas" nuori kokee kaiken astetta rankemmin. Samastuin myös heti Kristianin heittoon siitä, kuinka pienet asiat voidaan kokea maailmanloppuna! Khyllä, minä teen helposta asiasta vaikean ja vaikeasta mahdottoman. Olen osannut tämän jalon taidon vauvasta asti.

Elämä on mustaa ja valkoista, vaikka tiedän että harmaan sävyjä on olemassa. Minä etsiskelen niitä edelleen.

Huolihetki

Viimeiset kaksi terapiatuntia on päättynyt siihen, että minä nousen jo 15 minuuttia ennen tunnin loppua ylös ja tuhahdan etten jaksa enää vatvoa yhtään enempää. Siis minä, joka rakastan vatvomista. Tai en rakasta, olen vain luotu vatvomaan ja vehtaamaan. Pinna ei kestä terapeutin lässytystä, turhaudun kun tunnen oloni vain ärtyneemmäksi ja ärtyneemmäksi tunnin kuluessa. Kun olo on muutenkin levoton ja kiihtynyt, en siedä lisä-ärsykkeitä tippaakaan.

En haluaisi tiuskia terapeutille, enkä aiheuttaa hänelle pahaa mieltä, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa! Tänään töissä oli jo sen verran hankalaa, että päätin kokeilla naurettavalta kuulostavaa ahdistuksenhallintakeinoa: laadin huolilistan. Terppa on monta kertaa suositellut minulle huolihetkeä ja huolilistaa, mutta olen aina ja iänkaikkisesti sulkenut korvani neuvoilta, jotka kuulostavat mielestäni typeriltä. Lasken systemaattisesti tuonkaltaiset neuvot suoraan toisesta korvasta ulos. En tiedä miksi. Ehkä siksi etten usko saavani niistä apua.

No tänäänpä minä todella istahdin alas, otin aanelosen ja kynän ja aloin kirjoittaa listaa päässäni mylvivistä huolista. Paperi täyttyi suht nopeasti, yksi murhe johti toiseen, jokainen kysymys aiheutti lisäkysymyksen. Kymmenen minuutin huolihetki oli ohi nopeasti, ja aloin silmäillä paperia. Naurahdin itsekin kun tajusin, että murehdin oikeasti asioita ensi syksyyn asti, asioita joille en voi tällä hetkellä mitään, asioita jotka eivät todennäköisesti koskaan edes tule tapahtumaan, asioita joille minun ei todellakaan kannattaisi antaa huolenarvoa mielessäni. En yrittänytkään keksiä ratkaisuja huoliini, sillä sitä yrittäessänihän minä aina juuri ahdistun. Taittelin paperin, marssin takaisin muiden luo ja jatkoin töitä. En selitellyt kenellekään mitä olin puuhannut, sillä kymmenen minuuttia pois työajasta huolia varten auttoi minua keskittymään koko loppupäivän ajan vain ja ainoastaan töihin.

En tiedä johtuuko tyynempi oloni oikeasti tuosta jiposta, mutta olen selvinnyt jo monta tuntia kihisemättä. Kotiin tultuani en ensimmäiseksi tarttunut puhelimeen ja soittanut paniikkipuhelua ystävälleni. Sen sijaan paahdoin ruisleipää ja katsoin telkkaria. Hämmentävää. Huolilista on edelleen taiteltuna laukussa, mutten taida enää edes vilkaista sitä. Siellähän muhivat. Muistan kyllä varmasti tarvittaessa jokaisen murheen muutenkin. Yllätän ystävän myöhemmin aivan järisyttävän normaalilla puhelulla, jossa en kaadakaan tuhatta murhetta hänen niskaansa, vaan keskityn kuuntelemaan häntä heti alusta alkaen :)

Nyt pähkäilen lähinnä sitä, soittaisinko huomenna psykiatrilleni ja kysyisin josko ahdistustani voisi kuitenkin lievittää lääkityksellä. Bentsoihin en enää mielellään koskisi, sillä ne huumaavaat ja onnistun aina kehittämään niihin tajuttoman toleranssin. Mielialan tasaajani selvästikin siis lievitti ahdistustani, koska ongelmat räjähtivät käsiin sen lopetuksen jälkeen. Masentunut en mielestäni ole. Mutta ruokahalu on kyllä kasvanut kovasti. Tai sitten käytän ruokaa ahdistuslääkkeenä. Täytyyhän minun oppia hallitsemaan ahdistustani ilman lääkkeitä, mutta sitä ennen tarvitsisin vähän apua. Samaa tasaajaa en aloita uudestaan, mutta jokin toinen mielialalääke voisi olla paikallaan. Edelleen syön iltaisin Seroa, mutta se auttaa lähinnä sammuttamaan aivot ja nukkumaan.

Tämä lääkeasia on ollut ainakin listan mukaan yksi isoista huolistani, ja tänään tajusin että olen todellakin yrittänyt itse ratkoa sitä mielessäni, miettinyt kuumeisesti eri lääkitysvaihtoehtoja ja hoitomahdollisuuksia. Listan laatimisen jälkeen tajuntaani iskeytyi eräs tärkeä seikka: miksi ihmeessä minä tätä yksin väännän ja käännän, kun asia ei ole minun alaani! Että tuskin minulla tarvitsee olla selkeää ja järkevää ratkaisua päässäni, jota ehdottaa lääkärille. Jätän asian psykiatrin ratkaistavaksi, esitän vain omat toiveeni.

Eli ehkä joskus kannattaa kokeilla niitä tyhmiltäkin kuulostavia neuvoja. Minä taisin tänään hyötyä tästä uhrauksesta. Nyt taidan paahtaa vielä yhden leivän ja lähteä sitten tarkistamaan, josko sade sallisi lenkkeilyn. Toivottavasti ahdistuslevelit pysyvät matalana edes aamuun asti.

If you open your eyes, you'll see that something is wrong

Oi voi voi. Kaikki on hyvin, mutta olen haljeta huolesta. En ymmärrä miten näin pieneen ihmiseen voi mahtuakaan näin paljon huolia! Ja murheita. Niitä on kaikkialla. Näen aiheita niihin kaikkialla minne katsonkin. Huokausten huokausten huokaus.

Meinaan taas hätiköidä ohi päivien. Välillä, kun oikein yritän, pystyn keskittymään kuluvaan hetkeen ja olemaan läsnä, mutta suurimman osan ajasta kiirehdin huomiseen. Minun täytyy pakottaa itseni pysymään tässä ajassa. Tiedän ettei ole olemassa mitään suurta ja mahtavaa huomista, joka koittaa ja jolloin oloni on tyyni ja olen kuin pieni lauhkea lammas vailla ongelmia. Silti vähän odotan ja jännitän sitä. Jos se vaikka koittaisikin. Ehkä. Mahdollisesti.

Ihania ja unohtumattomia kokemuksia valuu hukkaan, kun en osaa nauttia niistä tai säilyttää niitä mielessäni. Nytkin täydellisen ja ihastuttavan viikonlopun jälkeen voisin vain leijailla hyvässä olossa, mutta sen sijaan murehdin jo miten saan äkkiä kulutettua tulevan viikon. En tiedä mihin olen kiirehtimässä. Alan vahvasti epäillä, ettei minulla taida vieläkään olla elämää. Jos olisi, voisin kai elää sitä. Nyt vain tapan aikaa. Töissä on kivaa, mutta vietän ne tunnit vilkuillen kelloa ja laskien milloin pääsen kotiin. Jaa miksikö? Kun tietäisinkin. Kotona ei odota mikään. Kotona venttaan, että voisin jo nukahtaa ja herätä sitten kuluttamaan seuraavan päivän.

Olo ei ole paha, kovin ahdistunut vain. Tai ei ahdistunut sillä tavoin kuin joskus, vaan huolestunut. Niin, ehdottoman huolestunut. Kaikesta. En tiedä onko tasaavan mielialalääkkeen lopetuksella suoraa vaikutusta huolestuneisuuteni. Minullahan on diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, ehkä nämä piirteet tulevat nyt vahvemmin esiin.

Masennus on hirvittävä tunne, mutta aika kamala on tämäkin.

Yö on kaunis, mua ei koske

Töissä oli tänään kivaa. On hämmentävää huomata ja muistaa kuinka paljon minä pidänkään asiakaspalvelusta. Kuinka miellyttävää puuhaa se onkaan, kun on suht hyvässä kunnossa eikä sijoita samalla mielessään hirttosilmukkaa kattoparruun. Yleensä asiakaspalvelusta purnataan ja aasiakkaita haukutaan selän takana, mutta tämä tyttöpä nauttiikin siitä kun voi höpötellä ihmisten kanssa ja tuntea olevansa pidetty, kun saa suoraa kiitosta. Tunnen itseni tärkeäksi, kun onnistun palvelemaan hyvin. Ja kun työni on vielä hyvin hyvin mieluista, sellaista alaa josta tiedän suht paljon ihan jo omasta takaa.

Myönnän, että työpäivät (vaikkakin lyhennetyt sellaiset) tuntuvat joskus ikuisilta, monena iltana olen ollut todella väsynyt, ärtynyt, vittuuntunut ja liian nälkäinen palatessani kotiin, enkä tule toimeen yhden työkaverin kanssa. Mutta nämä ovat pikkuvikoja siihen verrattuna, että nyt elän normaalin päivärytmin mukaan kuten normaalit ihmiset. Saan päivittäin tunteen siitä, että minä osaan. Minä pystyn. Tuntuu hurjan hyvältä havaita se näiden aikojen jälkeen, jolloin olen madellut syvimmissä pohjamudissa. Minusta taitaa sittenkin olla johonkin.

Kaiken huipuksi maa oli tänään valkoinen, kun astuin rappusille aamutupakalle - mikä riemu! Täydellinen sää. Rakastan näitä välipäiviä, kun ei ole vielä talvi mutta syksyn sateet väistyvät jo. Koko kehoni voi paremmin korkeapaineella, sillä lihakset eivät ole kipeät eivätkä jähmeät.

Vielä eilen maailmani oli mustaakin mustempi mitättömästä asiasta. Joten yritän irrottaa kaiken ilon siitä mistä voin. Vaikka sitten asiakaspalvelusta :D

Rohkea pillerin syö

Hmph. Lääkitystäni ollaan parhaillaan juusteeramassa kohdilleen. En ole tainnut tunnistamisen pelossa mainita sitä täällä, mutta nytpä sen viimeistään paljastan. Olin itse halukas tähän projektiin, suorastaan vaadin sitä. Koin oloni jo niin hyväksi, että ajattelin olevani valmis luopumaan masennuslääkkeestäni. Tai siis mielialaa tasaavasta lääkkeestäni. En ollut koskaan kokenut saavani siitä suurta hyötyä, joten sanoin reippaasti lääkärille että viskataan vain jorpakkoon koko pilleri. Pois minun dosetistani mokoma turhake.

No turhake on viskattu jorpakkoon, mutta palan halusta hakea sen takaisin. Olotilat seilaavat hurjaa siksakkia kuristavasta ahdistuksesta kiihtymykseen ja levottomuuteen, maanisesta höpöttelystä masennuksen syövereihin. Ainahan minä olen tuollainen viiripää ollut lääkityksestä huolimatta, mutta nyt taidan jo rikkoa ennätyksiä. Kaveri sanoi ihan tosissaan puhelimessa, että kuulostan joinakin päivinä aika sekopäiseltä. No varmasti, kun saatan aamulla soittaa hädissäni että kaurahiutaleissani on pieniä mustia ötököitä ja se ahdistaa minua niin etten saa henkeä, mutta illalla puhelimessa olen yli-ihminen ja suunnittelen maailmanlaajuista vallankaappausta vailla huolen häivää. Fyysinen olemuksenikin muuttuu mielen mukaan, välillä olen kirjaimellisesti kokovartalopuudutuksessa, toisinaan jalka vipsuttaa kun en tiedä mihin suuntaan hajoaisin levottomuuteni kanssa. Aika mieletöntä menoa.

Jossain aivojen pohjalla on kuitenkin vielä tallessa järjenpoikanen, joka sanoo että katsotaanpa vielä muutama päivä. Itse olen kuoppaani syventänyt, koska eliminoin lääkkeen tuosta noin vain, enkä kuunnellut ohjeita. En tunne kovinkaan hyvin termiä "pitkäjänteisyys", saati sitten sanaa "kärsivällisyys". Tiputtaisinko annostusta muka muutaman kuukauden ajan muutama milligramma kerrallaan? Ehen, en missään nimessä. Halusin nähdä heti mitä tapahtuu. Ja nythän tässä sitten sekoilen. Joka toisena sekuntina haluan aloittaa lääkkeen uudelleen, joka toisena yritän järkeillä että kannattaa kokeilla vielä hetki, jos vain kestän nämä olot. Voihan olla, että mieli tasoittuu kunhan kemiat tottuvat uuteen tilanteeseen. Nimittäin lääkkeellä oli ikäviä ja rajoittavia sivuvaikutuksia, joista pääsin eroon heti sen lopettamisen jälkeen. Plussaakin siis on. Täytyy vain katsoa tuleeko tästä touhusta, jota elämäkseni kutsun, yhtään mitään ilman tasoittavaa pilleriä.

Haluaisin niin kovin olla normaali ja elää ilman lääkkeitä. Sen hyväksyn, etten voi nukkua ilman lääkkeitä. Mielestäni unen laatua parantavaa lääkettä voi käyttää joku, joka ei ole ihan pipi. Siispä minäkin sallin sellaisen tropin itselleni. Mutta mielialalääkettä syö pipi. Olen pahasti sellainen, en kiellä sitä ollenkaan, mutta tuntisin saaneeni ylivoimaisen voiton jos pärjäisin ilman tuhtia lääkitystä. Vaikka oirehtisin kuinka kaksisuuntaisesti, saattaisin pärjätä silti ilman lääkkeitä. Toiset pärjäävät. En vielä tiedä kuulunko siihen luokkaan.

Suurin osa ongelmistani ei ole kuitenkaan hoidettavissa lääkkeillä, sen on todennut jo moni psykiatri. Minua ei saada rauhoittumaan eikä pysymään nahoissani millään muulla kuin lekaharkolla. Terapia on kai tärkein hoitomuoto kohdallani, ja tällä hetkellä saankin siitä paljon irti. Olen silti ylettömän kiinnostunut käyttäytymisterapiasta oman analyyttisen terapiani sijaan... Semmoinen toimii kuulema joskus hyvin niin bulimian kuin epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa. Sehän olisi siis kuin minulle tehty hoitomuoto! Jos olisi rahaa, hakeutuisin heti paikalla kokeilemaan sitä.

ps. Pakko tunnustaa, että laadin tänään töissä (niin, aloitin muuten työt tällä viikolla!) kieron suunnitelman: aioin syödä ja oksentaa kunhan pääsisi kotiin. Mutta en tehnyt sitä. Ainakaan vielä. Yritän vastustaa himoa tämän illan. Päivä ja ilta kerrallaan. Ilmeisesti pohjalla on taas ahdistusta, kun oksentaminen tulee mieleen.

No one saw through my games

Olen miettinyt miksi kehitin itselleni syömishäiriön. Koen todellakin itse kehittäneeni sen, en että minä vain sairastuin siihen. Sairaus ei tullut ulkopuolelta, minä itse päätin oksentaa ruokani ja jäin koukkuun. Puhun nyt tästä vuoden kestäneestä kuolemanpyörästä. Olen jo ihan nuoresta pitäen pelannut ruoan kanssa ja harjoitellut tasapainoilua oksentamisen ja ahmimisen välillä, mutten koskaan aiemmin tällaisella volyymilla tai mittakaavalla.

Vajaa vuosi sitten eräänä tiistai-iltana sain päähäni ryhtyä karistamaan vuosien aikana masennuksen seurauksena hotkimiani kiloja. Kun olin syönyt viikon niukemmin, kävi niinkuin minulle on käynyt joka kerta viimeisten vuosien aikana aloittaessani laihdutuskuurin nro. 1657 - alan vain ahmia entistä enemmän. Siitä huolimatta vaikka olin jo oppinut etten aloita painonhallintaa liian suurin harppauksin. Se oli totaalinen repsahdus. Söin marketillisen ruokaa, ja ahdistus joka siitä seurasi, oli sietämätöntä. Minä oksensin. Vanhalla tutulla kaavalla. Ensin tuntui vähän hankalalta, mutta kyllä keho muistaa kuinka vatsa tyhjennetään. Ryöps vaan.

Siitä päivästä lähtien luulin nauttivani elämästä: saatoin syödä mitä vain lihoamatta! Rahaa paloi ruokaan enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta mitä siitä kun kerran nautin koko rahan edestä. Mitä siitä että kaikki ajatukset kiersivät kehää syömisen ja oksentamisen ympärillä, mitä siitä että päivät alkoivat täyttyä ruoalla, mitä siitä että laihduin järkyttävää vauhtia, mitä siitä että hiuksia putoili päästä, mitä siitä että vetäydyin entistä enemmän syrjään kaikesta - minähän elin omassa pienessä kuplassani, jossa ruoka oli jumala ja minä sen nöyrä ihailija. Tätä jatkui kenenkään tietämättä viisi viikkoa, kunnes jouduin sairaalaan. Siellä syömishäiriöni ei ollut etusijalla ongelmalistassani, söin kiltisti ohjeiden mukaan viisi viikkoa, vakuutin ettei ahdista liikaa ja pääsin kotiin. Jatkoin oksentamista. Entistä suuremmalla innolla.

Vieraannuin terapeutistani, koska en pystynyt kertomaan hänelle. Vieraannuin kaikista, koska samalla kun kaveri kertoi työpäivästään, minä mietin ostaisinko suklaa- vai sitruunamuffinsseja. Nämä ajat muistan hyvin hyvin tuhoisina. Olin ahdistuneempi kuin käsitin. Olin masentuneempi kuin tajusin. Olin ihan hajalla. Rikki. Avohaavoilla. Mutta muut näkivät vain kutistuvan minäni, ja kehuivat uutta muotoani maasta taivaaseen. Joten söin ja oksensin lisää. Lisää lisää lisää. Mitä enemmän sitä parempi. Suhteellisuudentaju ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Lopulta kun sydän ei enää pysynyt rytmissä, ohimolla tykyttävä pieni sininen suoni alkoi anoa armoa. Aloin vähitellen kuunnella sitä. Huomasin pelkääväni henkeni puolesta, kun eräänä iltana nojasin keittiön pöytään ja yritin pysyä tajuissani kolmen tunnin syömis- ja oksennusurakan jälkeen.

Verikokeita, sydänfilmiä, hammashoitoa - vyyhti lähti purkautumaan. Monta horjahdusta, kymmeniä terapiatunteja, psykiatrin aikoja. Nyt olen tässä. Olen juuri pupeltanu pari levyä suklaata, sipsejä, patonkia valkosipulivoilla sekä imenyt sisuksiini litran limpparia. Mutta en oksenna. En voi. En halua, koska sitten liu´un helposti takaisin siihen kierteeseen. Tuntuu koomiselta istua tässä näiden ahmimisesta kertovien todistusaineistojen äärellä ja pohtia miksi edes koskaan ajauduin tähän. Olen lukenut lähes jokaisen mahdollisen syömishäiriöistä kirjoitetun opuksen, jonka olen käsiini saanut, mutta mietin edelleen miksi juuri minä ja miksi juuri bulimia. Olen malliesimerkki syömishäiriöön "sairastuvasta", mutta tunnen aloittaneeni touhun itse.

Miksi valitsin tämän tien? Tyhmä tyhmä tyttö.