Kammottavaa huomata, kuinka helposti sisäinen pikkutyttöni hyppää puikkoihin mahdollisuuden tullen. Tyyni ja luottavainen minä on jo kaukana, kun tämä hätäräppy pikkugiltsi ohjaa konetta. Ei auta, vaikka kuinka hokisin itselleni että nämä tunteet kumpuavat menneisyydestä, etteivät ne ole nykyhetkeä. Minua ei mitä luultavimmin olla hylkäämässä, kukaan ei aio pettää tai satuttaa minua.
Mutta se pieni mimmi on tottunut tulemaan hylätyksi emotionaalisella tasolla. Se pelkää sen toistuvan kaikissa ihmissuhteissaan, vaikka se on tapahtunut vain kerran. Se kerta oli vain se kohtalokkain... Äiti ei koskaan varsinaisesti hylännyt minua, hän ei vain osannut/jaksanut rakastaa minua. Tai uskaltanut näyttää sitä.
Vihaan tuota piirrettä itsessäni. Hetkessä muutun ihan fiksusta tytöstä hermoheikoksi itkupilliksi. En jaksa yrittää liputtaa terapeutin tarjoamalla faktalla, että kaikki on ihan hyvin koska minä tunnistan itsessäni tuon hätää kärsivän pikkutytön. Että vasta sitten, jos en tunnistaisi ja erottaisi meitä kahta, sitten olisi syytä huolestua. Nyt on vain opeteltava elämään sisäisen hylkäämistä pelkäävän lapseni kanssa. Se on vain niin rankkaa...tuollaisen haluaisi kitkeä itsestään. Menneisyyden haamut nousevat vieläkin kolistelemaan kahleitaan, vaikka olen jo hienosti suoriutunut eteenpäin useimmista elämäni karikoista.
Mutta on tässä tilanteessa varmaankin se 10% totta, vaikka 90% tulisikin menneisyydestä. Jokin on pielessä, ja se jokin täytyy selvittää. Tänään. Selvitän sen heti tänään.
Huh huijaa. Tuntuu siltä kuin yrittäisin tunkea laastaria avohaavaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Voimia !! *halaus*
Noi sisäiset lapset ilmoittelee olemassaolostaan mitä yllättävimmissä tilanteissa. Itselläni ainakin nää tilanteet on lähteneet jo kauas alkuperäisestä, niin että usein on todella vaikea ymmärtää mistä on kysymys.
Ihana vertaus: "laastaria avohaavaan"
Hyvää joulua!!
Voi miten tuttua. Olen itse aika pitkälle sitä mieltä että se "sisäisen lapsen" ymmärtäminen ei ole vielä lähelläkään parantumista. Kun sitä joutuu siihen moodiin, on sen tunnemylläkän keskellä, ei ole välineitä siitä nousta.
Terapeuttini sanoin "muista että se kestää aina vaan tietyn ajan ja menee ohitse"...kuvastaa aika hyvin sitä ettei siitä ihan helpolla väkisin nousta.
Parempina hetkinä, aikoina sitä tietenkin pystyy analysoimaan ja pohtimaan asiaa, mutten tiedä miten suuri apu siitä loppujen lopuksi on?
Tämä on minusta tosi iso juttu, hylkäämisen vakava tunne lapsuudessa vaikuttaa elämässä niin moneen asiaan...oikeastaan kaikkeen mitä ympärillä tapahtuu.
Halauksia!
Oletko sinä vielä hengissä?
Minäkin kaipaan... Missä olet, Tiitiäinen?
Lähetä kommentti