Little girl in me

Kammottavaa huomata, kuinka helposti sisäinen pikkutyttöni hyppää puikkoihin mahdollisuuden tullen. Tyyni ja luottavainen minä on jo kaukana, kun tämä hätäräppy pikkugiltsi ohjaa konetta. Ei auta, vaikka kuinka hokisin itselleni että nämä tunteet kumpuavat menneisyydestä, etteivät ne ole nykyhetkeä. Minua ei mitä luultavimmin olla hylkäämässä, kukaan ei aio pettää tai satuttaa minua.

Mutta se pieni mimmi on tottunut tulemaan hylätyksi emotionaalisella tasolla. Se pelkää sen toistuvan kaikissa ihmissuhteissaan, vaikka se on tapahtunut vain kerran. Se kerta oli vain se kohtalokkain... Äiti ei koskaan varsinaisesti hylännyt minua, hän ei vain osannut/jaksanut rakastaa minua. Tai uskaltanut näyttää sitä.

Vihaan tuota piirrettä itsessäni. Hetkessä muutun ihan fiksusta tytöstä hermoheikoksi itkupilliksi. En jaksa yrittää liputtaa terapeutin tarjoamalla faktalla, että kaikki on ihan hyvin koska minä tunnistan itsessäni tuon hätää kärsivän pikkutytön. Että vasta sitten, jos en tunnistaisi ja erottaisi meitä kahta, sitten olisi syytä huolestua. Nyt on vain opeteltava elämään sisäisen hylkäämistä pelkäävän lapseni kanssa. Se on vain niin rankkaa...tuollaisen haluaisi kitkeä itsestään. Menneisyyden haamut nousevat vieläkin kolistelemaan kahleitaan, vaikka olen jo hienosti suoriutunut eteenpäin useimmista elämäni karikoista.

Mutta on tässä tilanteessa varmaankin se 10% totta, vaikka 90% tulisikin menneisyydestä. Jokin on pielessä, ja se jokin täytyy selvittää. Tänään. Selvitän sen heti tänään.

Huh huijaa. Tuntuu siltä kuin yrittäisin tunkea laastaria avohaavaan.

This one goes to the ladies

Seuraa hyvin hyvin lyhyt, ytimekäs ja naisellinen postaus.

Asia nro 1: e-pillerit veivät pms-oireeni kokonaan pois, mutta aiheuttavat yleistä alakuloisuutta. Taukoviikon alkaessa elämä hymyilee, en ole kuullutkaan turvotuksesta, masennuksesta, itkuisuudesta, ärtyneisyydestä. Järkyttävät kivut ovat tiessään ja menkat aivan naurettavan helpot. Mutta sitten...heti ensimmäisen pillerin jälkeen alkaa tolkuton väsymys ja synkistelen aivan syyttä suotta. Ero on selkeä.

En ole vielä osannut päättää, otanko mieluummin takaisin pms-oireiden aiheuttaman masennuksen ja vitutuksen, jota saattaa pahimmillaan kestää kaksi viikkoa kuukaudesta - vai syönkö pillereitä, olen niiden tähden kolmisen viikkoa väsyneempi kuin normaalisti ja kärsin mielialanlaskusta. Ainiin, ei pidä unohtaa sitä että menkkani ovat todella vaikeat ilman pillereitä... En vaan millään osaa päättää mitä tehdä, joten taidan vielä katsoa mihin tilanne kehittyy. En ole vielä edes käyttänyt pillereitä sitä maagista kolmea kuukautta, jonka aikana elimistön pitäisi kyseisiin troppeihin tottua.

Asia nro 2: hiivatulehdusta voi tosiaankin hoitaa itse tällä kuuluisalla "jugurttikonstilla". En ole kyseiseen jippoon tähän mennessä sortunut, mutta tulipahan kokeiltua ja olen oikein tyytyväinen. Helpottaa oireita heti! Eli jugurttia vaan sisäisesti ja ulkoisesti, naiset.

Pelkään onnellisuutta, sillä tunnen sen vastakohdan

Miksi on niin vaikeaa kirjoittaa että kuuluu hyvää? Päivittäin istun tässä uuden blogitekstin äärellä ja mietin miten sen sanoisin. Mahdollisimman varovaisesti. Mahdollisimman nöyrästi. Mahdollisimman niin että voin myöhemmin tarvittaessa syödä jokaisen sanani, perua jokaisen puheeni.

Minä jos kuka tiedän, mikä on onnen vastakohta. Sen tietää moni, mutta moni tuskin kokee sitä, ja se on vain hyvä. Mutta ellen olisi ottanut niin syvää pohjakosketusta, kuin edellinen pitkä ja vakava masennusjakso vaati, en osaisi nyt välttämättä pitää tilannettani hyvänä. Omasta ja niiden, jotka tietävät sairaskertomukseni, mielestä tilanteeni on aivan loistava: olenhan hengissä ja voin joinakin päivinä jopa hyvin, olen ottamassa suuria askeleita elämässäni eteenpäin (niistä kerron jokin toinen päivä) enkä taida haluta enää kuolla omasta toimestani.

Mutta kuinka moni terve ihminen näkee vointini hyvänä, kun diagnoosilista vaatii kaksi A4:sta ja dosetti täyttyy punaisista, keltaisista ja valkoisista pillereistä päivittäin? Kela-korttini koodi kertoo karua totuutta, 112 - Vaikeat psykoosit ja muut vaikeat mielenterveyden häiriöt. Vain reilu parikymppinen kroppani rapistuu uhkaavaa tahtia somaattisen sairauden runtelemana, ja bulimia jätti sisuksiini rosoiset arvet ja haavat, joita lääkitsen ehkä loppuelämäni.

Niin. Kuulostaahan se vähän pahalta, mutta ei ole ollenkaan niin pahaa. Tähän tottuu, tämä on minun kohtaloni. En tiedä kuinka osaisin elää aivan tuiki tavallista terveen tytön elämää. Mitä esimerkiksi tekisin sunnuntaiaamuisin, ellen saisi napsutella dosettiin viikon pillerikasaa? Se nyt vain on minun rutiinini, aivan kuin jollakin toisella sunnuntaiset aamukahvit lehden äärellä. Kaikkeen tottuu. Aivan kaikkeen. Varsinkin pakon edessä.

Tänään olen kuitenkin aika onnellinen. Tykkäys on valtaisa tunne, niin kokonaisvaltainen ja ravisteleva. Kun herää aamulla ja näkee vieressään sen henkilön, jonka läsnäolo saa olon tyyntymään ja sydämen liekehtimään, mikään ei peittoa sitä hetkeä. Samalla mielessä risteilee tuhannen ja yhden yön pelkoja ja murheita. Omia tunteitaan on vaikea kohdata ja käsitellä. Sitä miettii mitä ihmettä on tapahtunut, kun tuntuu tältä. En ole tottunut seurustelija, sillä kokemusta on ainoastaan yhdestä täysin epäonnistuneesta ja kieroutuneesta, liian pitkästä ja vaativasta suhteesta, joka olisi pitänyt kuopata jo vuosia sitten alkumetreillään.

Siksi olen vähän pihalla, kun olen kohdannut vertaiseni henkilön, jonka kanssa tutustua ja ihastua kaikessa rauhassa. Tämä tykkääminen ei ole samanlaista riippuvuutta kuin aiemmin kokemani. Tämä on sellaista uteliasta ja herkkää tykkäämistä. Sellaista, että on pakko saada kokea, nähdä ja tuntea toista enemmän. Tässä tykkäämisessä joutuu myös tunnustamaan itselleen sen että minusta taidetaan oikeasti pitää. Ja opettelemaan sen hyväksymistä, että minäkin olen jotain jollekin.

I want you to fly with me

Ajoin tänään autoa pimeällä metsätiellä ja palasin taas muistoissani kauas yli vuoden taa. Miten minä olen voinut olla varma, että kaikki hyvä on ulottumattomissani? Ettei mikään ole niin hyvää, että minäkin sen tuntisin. Että se musta on todellisuus ja muu harhaa, että se kipu ei lähde koskaan, että minun kuuluu kuolla. Etten halua nähdä enempää.

Sieltä pimeydestä oli pitkä matka takaisin ylös. Kävin hyvin hyvin kaukana, moni ei tiedä sellaista paikkaa olevankaan. Parempi jos kenenkään ei tarvitsisi kokea sellaista tuskaa. Ei elämä ole senkään jälkeen välttämättä kovin usein näyttänyt valoisia puoliaan, mutta nyt tiedän niiden olemassa olosta. Nyt todella tiedän ja luotan, että jossakin on valo, ja että se valo on myös minun ulottuvillani. En välttämättä koskaan pääse sinne asti pysyvästi, mutta ne pienet välähdykset joita olen nähnyt siitä saavat jaksamaan vaikeina hetkinä. Pienien hyvien hetkien voimalla yritän sädehtiä pimeydessäkin. Huom. yritän.

No, siellä pimeällä tiellä aloin jutella itsekseni ääneen. Kerroin mm. itselleni kuinka hämmentävä voima on rakkaus, kuinka paljon voimaa siitä saan. Tässä maailmassa on yksi tyttö, joka on jotain niin rakasta ettei siinä tunnu välillä olevan järkeä. Ystävä, joka on ystäväni vaikka olisi tai tulisi mikä. On ollut aina, minä en vain synkimmilläni jaksanut uskoa ihmissuhteisiin, en kokenut ansaitsevani kenenkään rakkautta ja tein rakastamisestani mahdollisimman vaikeaa. Hän jäi silti. Kiitos siitä.

Annoin myös itselleni luvan tykätä tapailemastani miehestä niin että sydän rutisee. Minkäs sille mahtaa kun rinnassa läikähtelee ja olo on toisen seurassa niin käsittämättömän hyvä.. Minkäs sille vaan mahtaa, vaikka olosuhteet eivät olekaan otolliset minkäänlaiselle suhteelle. Minkäs sille tekee, että tykkäys voi sortaa monta estettä. Minkäs vaan tyttö tekee, muuta kun on onnellinen.

Elämä voi tarjota ihmeitä aivan yllättäen. Onneksi jäin katselemaan mitä kaikkea tällä maailmalla on hihassaan minua varten. Enkä vielä tiedä puoliakaan, en kai kolmatta osaakaan.

Ei elämä helppoa ole, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista.

Tahdon levätä, tahdon silmät ummistaa

Väsymys voi saada lähes yliluonnolliset mittasuhteet. Tämä väsymys ei tunnu lähtevän nukkumalla, ei teellä, ei ulkoilulla, ei sitten millään. Kaikkien piristysyritysten jälkeen huomaan vain haukottelevani entistä makeammin. Haukotus sentään.

Niin poikki ja pinossa en ole, ettenkö töissä pystyisi käymään. Tuntimääräni on onneksi edelleen niin naurettava, että sen pystyy hoitelemaan pää pikkuisessa pöpperössäkin. Varsinkin nyt, kun ahdistus ei ole niin megalomaanista. Olen vain puhtaasti väsynyt. Ärsyttää kuitenkin olla työkavereiden silmätikkuna, jokainen liikkeeni ja sanani rekisteröidään sinne aivolohkoon, jossa käsitellään "jaksaako tuo mielenterveyskuntoutuja tehdä töitä" -asiat. Huomaan, että migreenini painetaan mieleen ja haukotukseni lasketaan.

Toisaalta aivan loistavaa, että tällä kertaa minua oikeasti tuetaan ja työhönpaluutani "valvotaan". Olen edelleen kovin huono sanomaan, etten jaksa, vaikka harjoittelen sitä koko ajan. Kerran kokeilin lausua sen maagisen sanan, joka aiheuttaa minulle tuskaa ja työtä. Työkaverin tiedustellessa kuka mahtaisi ottaa ylimääräisen homman ja samalla jo törkkiessä paperipinoa minua kohti, minä napautin suustani ein. Hämmennys oli molemmin puolinen, voin kertoa! Kieltäydyin kohteliaasti, sillä ylimääräiset hommat eivät kuulu minulle. Eivät siitäkään huolimatta, vaikka minun tekisi mieli pelastaa koko maailma. Ehkä universumikin siinä sivussa.

Ja silti voisin nukkua sata vuotta. Ulkona on pimeää kuin maailmanlopun porteilla ja vettä sataa niin että talvikenkäni vain litskuvat. Tämä kirottu sää tuntuu unettavan lisää. Lumen ja valkeudun aikaan olin paljon virkeämpi. Väsymyksen myötä nälkäni on myös kasvanut karmiviin sfääreihin, voisin syödä tunnista toiseen enkä silti täyty. Olen onnistunut lihomaan jo alle viikossa ihan kiitettävästi. Siinä niille jotka väittävät ettei muutamassa päivässä kipatut ruoat mukamas yhtäkkisesti lihota - kyllä ne sen vaan tekevät. Turvonnut olo ei yhtään kohenna mieltä.

Nyt taas unille. Adios.