Tapahtui Tiitiäisen maassa

Huuhuu

2009-06-18T21:15:00.002+03:00

Tiitiäinen heräsi talviuniltaan ja muutti. Uusi osoitteeni on: http://tiitiaisentuutulaulu.blogspot.com/

Viimeiseen tiimaan

2009-01-15T17:15:00.005+02:00

Moih. Kyllä minä olen hengissä. On tapahtunut paljon, jokainen asia ihan suunnitellusti, mutta tämä kaikki on vienyt yllättävän paljon voimia ja aikaa. Rakentaa uusi elämä. Uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa. Joinakin päivinä jo unohdin pitäväni blogia, sitten taas palasin tänne ja ihmettelin tyhjää ruutua. En tiennyt miten palata, en keksinyt mitään sanottavaa. Meinasin kai luistaa takavasemmalle, mutta sähköposti alkoi ilmoitella kyselijöistä... Joten nyt olen tässä.

Mutta enpä tiedä onko tällä blogilla enää montaakaan syytä jatkaa eloaan. Tämä paikka on täynnä sitä tuskaa, jonka kourissa olen viimeisen vuoden elämästäni kieriskellyt. En kestä lukea vanhempia kirjoituksiani. Tämä blogi sisältää myös syömishäiriöni kokonaisuudessaan...tuntuu että siitäkin on valovuosia. Niistä pahimmista ajoista.

Nyt on Tiitiäisen aika ponnistaa maailmalle. Tukenani on edelleen sama terapeutti, mutta lääkärit vaihtuvat. Ei se mitään, ei niillä niin väliäkään. Ystävät pitävät huolta ja mikä tärkeintä, minä ihan itse huolehdin itsestäni. Minä välitän itsestäni. Minä haluan elää, olla ja kokea. Joinkin päivinä kaikki tuntuu mahdottomalta, livahdan baarista kesken kaiken kotiin vain päästäkseni itkemään tyhjyyttä ulos sisältäni tai kävelen tunnin kaupungilla tuntematta tuulta kasvoillani ja näkemättä mitään. Mutta on myös niitä päiviä, joiden vuoksi jaksaa ne huonommatkin. Sitä vain huomaa pärjäävänsä kun on pakko. Ei ole perääntymismahdollisuutta, en jättänyt yhtäkään pakoreittiä auki.

Minä tuskin enää kirjoitan tänne, mutta haluan kiittää jokaikistä lukijaani ja kommentoijaani. Olette olleet loistava kannustusjoukko!

Rakkain terveisin Tiitiäinen <3

Little girl in me

2008-12-16T10:56:00.004+02:00

Kammottavaa huomata, kuinka helposti sisäinen pikkutyttöni hyppää puikkoihin mahdollisuuden tullen. Tyyni ja luottavainen minä on jo kaukana, kun tämä hätäräppy pikkugiltsi ohjaa konetta. Ei auta, vaikka kuinka hokisin itselleni että nämä tunteet kumpuavat menneisyydestä, etteivät ne ole nykyhetkeä. Minua ei mitä luultavimmin olla hylkäämässä, kukaan ei aio pettää tai satuttaa minua.

Mutta se pieni mimmi on tottunut tulemaan hylätyksi emotionaalisella tasolla. Se pelkää sen toistuvan kaikissa ihmissuhteissaan, vaikka se on tapahtunut vain kerran. Se kerta oli vain se kohtalokkain... Äiti ei koskaan varsinaisesti hylännyt minua, hän ei vain osannut/jaksanut rakastaa minua. Tai uskaltanut näyttää sitä.

Vihaan tuota piirrettä itsessäni. Hetkessä muutun ihan fiksusta tytöstä hermoheikoksi itkupilliksi. En jaksa yrittää liputtaa terapeutin tarjoamalla faktalla, että kaikki on ihan hyvin koska minä tunnistan itsessäni tuon hätää kärsivän pikkutytön. Että vasta sitten, jos en tunnistaisi ja erottaisi meitä kahta, sitten olisi syytä huolestua. Nyt on vain opeteltava elämään sisäisen hylkäämistä pelkäävän lapseni kanssa. Se on vain niin rankkaa...tuollaisen haluaisi kitkeä itsestään. Menneisyyden haamut nousevat vieläkin kolistelemaan kahleitaan, vaikka olen jo hienosti suoriutunut eteenpäin useimmista elämäni karikoista.

Mutta on tässä tilanteessa varmaankin se 10% totta, vaikka 90% tulisikin menneisyydestä. Jokin on pielessä, ja se jokin täytyy selvittää. Tänään. Selvitän sen heti tänään.

Huh huijaa. Tuntuu siltä kuin yrittäisin tunkea laastaria avohaavaan.

This one goes to the ladies

2008-12-14T22:45:00.003+02:00

Seuraa hyvin hyvin lyhyt, ytimekäs ja naisellinen postaus.

Asia nro 1: e-pillerit veivät pms-oireeni kokonaan pois, mutta aiheuttavat yleistä alakuloisuutta. Taukoviikon alkaessa elämä hymyilee, en ole kuullutkaan turvotuksesta, masennuksesta, itkuisuudesta, ärtyneisyydestä. Järkyttävät kivut ovat tiessään ja menkat aivan naurettavan helpot. Mutta sitten...heti ensimmäisen pillerin jälkeen alkaa tolkuton väsymys ja synkistelen aivan syyttä suotta. Ero on selkeä.

En ole vielä osannut päättää, otanko mieluummin takaisin pms-oireiden aiheuttaman masennuksen ja vitutuksen, jota saattaa pahimmillaan kestää kaksi viikkoa kuukaudesta - vai syönkö pillereitä, olen niiden tähden kolmisen viikkoa väsyneempi kuin normaalisti ja kärsin mielialanlaskusta. Ainiin, ei pidä unohtaa sitä että menkkani ovat todella vaikeat ilman pillereitä... En vaan millään osaa päättää mitä tehdä, joten taidan vielä katsoa mihin tilanne kehittyy. En ole vielä edes käyttänyt pillereitä sitä maagista kolmea kuukautta, jonka aikana elimistön pitäisi kyseisiin troppeihin tottua.

Asia nro 2: hiivatulehdusta voi tosiaankin hoitaa itse tällä kuuluisalla "jugurttikonstilla". En ole kyseiseen jippoon tähän mennessä sortunut, mutta tulipahan kokeiltua ja olen oikein tyytyväinen. Helpottaa oireita heti! Eli jugurttia vaan sisäisesti ja ulkoisesti, naiset.

Pelkään onnellisuutta, sillä tunnen sen vastakohdan

2008-12-13T16:29:00.004+02:00

Miksi on niin vaikeaa kirjoittaa että kuuluu hyvää? Päivittäin istun tässä uuden blogitekstin äärellä ja mietin miten sen sanoisin. Mahdollisimman varovaisesti. Mahdollisimman nöyrästi. Mahdollisimman niin että voin myöhemmin tarvittaessa syödä jokaisen sanani, perua jokaisen puheeni.

Minä jos kuka tiedän, mikä on onnen vastakohta. Sen tietää moni, mutta moni tuskin kokee sitä, ja se on vain hyvä. Mutta ellen olisi ottanut niin syvää pohjakosketusta, kuin edellinen pitkä ja vakava masennusjakso vaati, en osaisi nyt välttämättä pitää tilannettani hyvänä. Omasta ja niiden, jotka tietävät sairaskertomukseni, mielestä tilanteeni on aivan loistava: olenhan hengissä ja voin joinakin päivinä jopa hyvin, olen ottamassa suuria askeleita elämässäni eteenpäin (niistä kerron jokin toinen päivä) enkä taida haluta enää kuolla omasta toimestani.

Mutta kuinka moni terve ihminen näkee vointini hyvänä, kun diagnoosilista vaatii kaksi A4:sta ja dosetti täyttyy punaisista, keltaisista ja valkoisista pillereistä päivittäin? Kela-korttini koodi kertoo karua totuutta, 112 - Vaikeat psykoosit ja muut vaikeat mielenterveyden häiriöt. Vain reilu parikymppinen kroppani rapistuu uhkaavaa tahtia somaattisen sairauden runtelemana, ja bulimia jätti sisuksiini rosoiset arvet ja haavat, joita lääkitsen ehkä loppuelämäni.

Niin. Kuulostaahan se vähän pahalta, mutta ei ole ollenkaan niin pahaa. Tähän tottuu, tämä on minun kohtaloni. En tiedä kuinka osaisin elää aivan tuiki tavallista terveen tytön elämää. Mitä esimerkiksi tekisin sunnuntaiaamuisin, ellen saisi napsutella dosettiin viikon pillerikasaa? Se nyt vain on minun rutiinini, aivan kuin jollakin toisella sunnuntaiset aamukahvit lehden äärellä. Kaikkeen tottuu. Aivan kaikkeen. Varsinkin pakon edessä.

Tänään olen kuitenkin aika onnellinen. Tykkäys on valtaisa tunne, niin kokonaisvaltainen ja ravisteleva. Kun herää aamulla ja näkee vieressään sen henkilön, jonka läsnäolo saa olon tyyntymään ja sydämen liekehtimään, mikään ei peittoa sitä hetkeä. Samalla mielessä risteilee tuhannen ja yhden yön pelkoja ja murheita. Omia tunteitaan on vaikea kohdata ja käsitellä. Sitä miettii mitä ihmettä on tapahtunut, kun tuntuu tältä. En ole tottunut seurustelija, sillä kokemusta on ainoastaan yhdestä täysin epäonnistuneesta ja kieroutuneesta, liian pitkästä ja vaativasta suhteesta, joka olisi pitänyt kuopata jo vuosia sitten alkumetreillään.

Siksi olen vähän pihalla, kun olen kohdannut vertaiseni henkilön, jonka kanssa tutustua ja ihastua kaikessa rauhassa. Tämä tykkääminen ei ole samanlaista riippuvuutta kuin aiemmin kokemani. Tämä on sellaista uteliasta ja herkkää tykkäämistä. Sellaista, että on pakko saada kokea, nähdä ja tuntea toista enemmän. Tässä tykkäämisessä joutuu myös tunnustamaan itselleen sen että minusta taidetaan oikeasti pitää. Ja opettelemaan sen hyväksymistä, että minäkin olen jotain jollekin.

I want you to fly with me

2008-12-07T18:15:00.002+02:00

Ajoin tänään autoa pimeällä metsätiellä ja palasin taas muistoissani kauas yli vuoden taa. Miten minä olen voinut olla varma, että kaikki hyvä on ulottumattomissani? Ettei mikään ole niin hyvää, että minäkin sen tuntisin. Että se musta on todellisuus ja muu harhaa, että se kipu ei lähde koskaan, että minun kuuluu kuolla. Etten halua nähdä enempää.

Sieltä pimeydestä oli pitkä matka takaisin ylös. Kävin hyvin hyvin kaukana, moni ei tiedä sellaista paikkaa olevankaan. Parempi jos kenenkään ei tarvitsisi kokea sellaista tuskaa. Ei elämä ole senkään jälkeen välttämättä kovin usein näyttänyt valoisia puoliaan, mutta nyt tiedän niiden olemassa olosta. Nyt todella tiedän ja luotan, että jossakin on valo, ja että se valo on myös minun ulottuvillani. En välttämättä koskaan pääse sinne asti pysyvästi, mutta ne pienet välähdykset joita olen nähnyt siitä saavat jaksamaan vaikeina hetkinä. Pienien hyvien hetkien voimalla yritän sädehtiä pimeydessäkin. Huom. yritän.

No, siellä pimeällä tiellä aloin jutella itsekseni ääneen. Kerroin mm. itselleni kuinka hämmentävä voima on rakkaus, kuinka paljon voimaa siitä saan. Tässä maailmassa on yksi tyttö, joka on jotain niin rakasta ettei siinä tunnu välillä olevan järkeä. Ystävä, joka on ystäväni vaikka olisi tai tulisi mikä. On ollut aina, minä en vain synkimmilläni jaksanut uskoa ihmissuhteisiin, en kokenut ansaitsevani kenenkään rakkautta ja tein rakastamisestani mahdollisimman vaikeaa. Hän jäi silti. Kiitos siitä.

Annoin myös itselleni luvan tykätä tapailemastani miehestä niin että sydän rutisee. Minkäs sille mahtaa kun rinnassa läikähtelee ja olo on toisen seurassa niin käsittämättömän hyvä.. Minkäs sille vaan mahtaa, vaikka olosuhteet eivät olekaan otolliset minkäänlaiselle suhteelle. Minkäs sille tekee, että tykkäys voi sortaa monta estettä. Minkäs vaan tyttö tekee, muuta kun on onnellinen.

Elämä voi tarjota ihmeitä aivan yllättäen. Onneksi jäin katselemaan mitä kaikkea tällä maailmalla on hihassaan minua varten. Enkä vielä tiedä puoliakaan, en kai kolmatta osaakaan.

Ei elämä helppoa ole, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista.

Tahdon levätä, tahdon silmät ummistaa

2008-12-03T17:44:00.004+02:00

Väsymys voi saada lähes yliluonnolliset mittasuhteet. Tämä väsymys ei tunnu lähtevän nukkumalla, ei teellä, ei ulkoilulla, ei sitten millään. Kaikkien piristysyritysten jälkeen huomaan vain haukottelevani entistä makeammin. Haukotus sentään.

Niin poikki ja pinossa en ole, ettenkö töissä pystyisi käymään. Tuntimääräni on onneksi edelleen niin naurettava, että sen pystyy hoitelemaan pää pikkuisessa pöpperössäkin. Varsinkin nyt, kun ahdistus ei ole niin megalomaanista. Olen vain puhtaasti väsynyt. Ärsyttää kuitenkin olla työkavereiden silmätikkuna, jokainen liikkeeni ja sanani rekisteröidään sinne aivolohkoon, jossa käsitellään "jaksaako tuo mielenterveyskuntoutuja tehdä töitä" -asiat. Huomaan, että migreenini painetaan mieleen ja haukotukseni lasketaan.

Toisaalta aivan loistavaa, että tällä kertaa minua oikeasti tuetaan ja työhönpaluutani "valvotaan". Olen edelleen kovin huono sanomaan, etten jaksa, vaikka harjoittelen sitä koko ajan. Kerran kokeilin lausua sen maagisen sanan, joka aiheuttaa minulle tuskaa ja työtä. Työkaverin tiedustellessa kuka mahtaisi ottaa ylimääräisen homman ja samalla jo törkkiessä paperipinoa minua kohti, minä napautin suustani ein. Hämmennys oli molemmin puolinen, voin kertoa! Kieltäydyin kohteliaasti, sillä ylimääräiset hommat eivät kuulu minulle. Eivät siitäkään huolimatta, vaikka minun tekisi mieli pelastaa koko maailma. Ehkä universumikin siinä sivussa.

Ja silti voisin nukkua sata vuotta. Ulkona on pimeää kuin maailmanlopun porteilla ja vettä sataa niin että talvikenkäni vain litskuvat. Tämä kirottu sää tuntuu unettavan lisää. Lumen ja valkeudun aikaan olin paljon virkeämpi. Väsymyksen myötä nälkäni on myös kasvanut karmiviin sfääreihin, voisin syödä tunnista toiseen enkä silti täyty. Olen onnistunut lihomaan jo alle viikossa ihan kiitettävästi. Siinä niille jotka väittävät ettei muutamassa päivässä kipatut ruoat mukamas yhtäkkisesti lihota - kyllä ne sen vaan tekevät. Turvonnut olo ei yhtään kohenna mieltä.

Nyt taas unille. Adios.

Koska sydän sanoi niin

2008-11-28T23:00:00.003+02:00

Mieliala vaihtelee radikaalisti ihan tunnista toiseen. Elän mielenkiintoisia aikoja, ystävä hyvä. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tunnen itseni yksinäiseksi kaikista ystävistä ja läheisistä huolimatta. Olen vähän eksyksissä ja meinaan unohtaa, että jonain päivänä meri saattaakin taas olla peilityyni. Näinä hetkinä tuntuu, ettei ahdistus ja masennus lopu koskaan. Kokemuksesta tiedän, että loppuu. Mutta riittääkö tieto siitä, kantaako se kaiken yli?

Mitä jos vain en pystykään? Mitä jos minusta ei olekaan kaikkeen mihin pitäisi olla?

Entä jos en vain onnistukaan. Koskaan.

Sydän tahtoo rakastaa, mutta järki käskee juosta karkuun. Luin eräästä kirjasta mielenkiintoisen faktan liittyen parisuhteeseen: kun suhteessa ilmenee ongelmia (olivat ne sitten mitä tahansa) ja ihminen joutuu tolaltaan, ainoastaan 10% hätääntyneistä tunteista liittyy kuluvaan hetkeen ja loput 90% kumpuavat menneisyyden haavoista. Ihminen palaa alitajuntaisesti entisiin kokemuksiin ja tunnetiloihin.

Minä taidan kyllä elää 100%: sesti menneisyyden tunnekuohuissa, alituisessa hylkäämisen pelossa.

Ahdistus maximus

2008-11-27T20:58:00.003+02:00

Ahdistus ravistelee minua rautaisessa otteessaan, ja olen taas joutunut turvautumaan moxeihin. Samaan aikaan yritän esittää ympärille normaalia, olla töissä, kävellä, puhua, ymmärtää ja elää, vaikka mielessäni kieppuu tuhannen ja yhden yön murheita. Vihaan moxeja. Ne vievät ahdistuksen ja tekevät olosta keveän, mutta samalla tunnen olevani ihan pihalla. Lienisi parempi vaihtoehto käyttää ahdistuksen lievitykseen mielialalääkettä, kun tarve tuntuu taas olevan jokapäiväinen. Moxit koukuttavat niin nopeasti, eivätkä edes pitkällä aikavälillä toimi enää kunnolla. Mutta uusia lääkekiemuroita varten pitäisi jaksaa tavoitella psykiatria... Ei jaksa. Vaan pakkohan se on.

Nytkin pää on kevyt kuin höyhen tuulessa, mutta väsymys on musertava. Painostaa niin ettei sanaa meinaa suustansa saada. Huomenna töihin. Ja luultavasti moxin turvin. Töissä on kivaa edelleen, tai siis olisi, jos pystyisin keskittymään johonkin muuhunkin kun loihtimiini salaliittoteorioihin lähimmäisistäni tai keksimiini tulevaisuuden kauhukuviin.

Voi tätä elämää.

Ruokakaan ei maistu, olen laihtunut nelisen kiloa lyhyessä ajassa. Sehän on vaan plussaa, mutta tiedän kerääväni nuo kilot takaisin heti kun sapuska alkaa taas maittaa, sillä niitä ei ole laihdutettu pois. Ne vain katosivat. Toisaalta laihdutuskuurillahan minä periaatteessa olen, että painonmuutoksen suunta on kuitenkin oikea. En tiedä.

Ahdistaa.

Murheisille sydämille, kärsiville, kaipaaville

2008-11-22T21:16:00.003+02:00

Auts. Olen syyttänyt toista asiasta, johon syyllistyn kai itsekin. Minä olen paraskin puhkumaan ja puhisemaan toisen tunnevammaisuudesta (pahoittelen käyttämääni rumaa termiä, mutta se on kuvaavin) takanapäin, kun en itsekään tiedä miten suhtautua tunteisiin.

Olin taas kerran aika järkyttynyt, kun terapeutti lausahti totuuden päin naamaani. Niin käy joskus. Totuus hiljentää. Kuulemansa totuuden tunnistaa siitä, kun oma lause jää ensin puolitiehen ja lipuu sitten hiljalleen tajunnan sivuun, kunnes katoaa kokonaan. Samalla mieleen alkaa hiipiä kammottava tietoisuus siitä, että terapeutin sanat ovat totta. Herranjumala, asiahan taitaakin olla niin. Voi luoja. Se on niin!

Minä sanon, ettei toinen osaa käsitellä tunteitaan. Minä kerron ihan tosissani, että toinen välttelee tunteita koska pelkää niiden horjuttavan sisäistä kontrolliaan. Että toinen pelkää ihastumisen tunnetta sen aiheuttaman kaaoksen vuoksi. Ja sitten terapeutti sanoo, että niinhän minäkin taidan vältellä ja pelätä. Että taidan puhua ennemmin itsestäni, kuin toisesta. Että sieltä nämä ajatukset syntyvät, ihan omista tunteistani.

Niin. Tunteet ovat ikuinen mysteeri. Nuo käsittämättömät mielenliikkeet ohjaavat ihmisen toimintaa ja ovat pääpäsmäreinä kaikessa, mitä ihminen tekee. Miksi niiden kanssa sitten on niin vaikea tulla toimeen? Omat tunnevammani liittyvät juurikin niihin tunteisiin, joita pitäisi osata käsitellä ihmissuhteissa. Liekö taustalla taas kerran taaperon ja äidin vaikea kiintymyssuhde? En tiedä.

Mutta tänään olen tehnyt hienoja havaintoja näiden suurien psykologisten pohdintojen jälkeen.

a) käännän suurimman osan tunnistamattomista tunteistani murheeksi
b) koen mukavatkin tunteet mielelläni kärsimyksenä, sillä negatiiviset tunteet ovat minulle turvallisempia tuttuutensa vuoksi
c) en osaa ikävöidä normaalisti, enkä tiedä mitä terve ja positiivinen kaipaus on, sillä yritän tehokkaasti tappaa sellaisen minusta (lainaten terapeuttiani "etäännytän itseni ikävästä")

Tiitiäinen kuittaa.

Pssst

2008-11-19T22:18:00.002+02:00

Paljastan salaisuuden: laihdutan taas. Ja pidän siitä. Pidän kevenevästä tunteesta enemmän kuin juuri mistään. Lenkkeilen taas, tänäänkin hujahti tunti pikkuisessa pakkasessa lumen ääretön hiljaisuus ympärillä. Pysähdyin autiolle tielle, katsoin pimeyteen ja muistelin viime talvea. Sitä aikaa kun viimeksi tosissani laihdutin. En aloita sitä rumbaa enää uudestaan, ja haaste onkin nyt keventää fiksusti. Tai niin fiksusti kuin ex-oksentaja osaa sen tehdä.

Vaikka kuinka väittäisin toista, en viihdy tässä painossa. Pidän itseäni ylipainoisena. Näytän mielestäni lihavalta, turvonneelta, liian isolta. Vien tilaa. Yök. Hyi. Puistattavaa.

Onneksi sain edes talven lohtua tuomaan. Love this weather.

Jotain todella kaunista

2008-11-18T23:10:00.004+02:00

"Esiin pimennoista
nouse kokonaan.
Sinä olet totta.
Sinut tunnetaan.

Kaikki valoon anna.
Valo lämmittää.
Älä enää kanna
tummaa häpeää.

Sinä olet vahva,
vapaa lentämään
yli kaiken menneen,
jähmettyneen jään.

Sinä olet kaunis.
Tuntea saat sen.
Väistyy valheen valta
tieltä totuuden."

Anna-Mari Kaskinen

I know this room, I´ve walked this floor

2008-11-16T16:23:00.002+02:00

Sunnuntait voisi pyyhkiä kalenterista. Näinä synkkinä ja ahdistavina mukapyhäpäivinä mikään ei ole pyhää. Näinä iltoina olen viettänyt tuhansia tuskaisia minuutteja, pelännyt alkavaa viikkoa enemmän kuin mennyttä, toivonut vapautusta ahdistuksesta ja masennuksesta. Tänä sunnuntaina olo on samanlainen. Jokainen soluni vastustaa tätä päivää. Sunnuntai vain on jotain niin etovaa ja inhottavaa.

Kaikesta ympärilläni olevasta hyvästä huolimatta tunnen itseni melkoisen melankoliseksi. Ympärilläni oleva hyvä ei yllä sisälleni asti, eikä täytä tyhjyyttäni. Olen saanut maistaa pieniä ilonhetkiä viimepäivinä, mutta tämä musta-aukko imee ne kaikki sisäänsä ja vie niiltä merkityksen. Masentuneeseen oloon pystyn samaistumaan milloin tahansa, mutta hyvään oloon en. Ne hetket ovat edelleen harvinaista ja hämmentävää herkkua. Olen viettänyt n. 90% elämästäni masentuneena tai vielä masentuneempana, joten se on kotoinen olotila minulle. Meni kauan ennen kuin ymmärsin, että näin ei kuulu olla. Tulee menemään vielä hyvin kauan, ennen kuin näin ei ole. Jos siis koskaan pääsen sellaiseen pisteeseen.

Parisuhteeni, joka ei ole parisuhde tai virallinen suhde ylipäätään, on mielenkiintoinen. Hyvin hyvin mielenkiintoinen. Tunnen olevani tutkimusmatkalla toisenlaisen seurustelun saloissa. Olen seurustellut aiemmin vuosikausia, mutta tämä suhde ja mies on jotain aivan toisenlaista, ja olen enimmäkseen ymmälläni. Ehkä se kuuluu asiaan. Olen vain niin pihalla ja kadoksissa tunteideni kanssa, etten tiedä pitääkö asialle tehdä jotain vai ei. Pelkään käyttäväni toista vain ajanvietteeksi ja läheisyydenkaipuuseeni, koska en saa kosketusta oikeisiin tunteisiini. Ne ovat tuolla jossain, mutta eristän itseni niistä. Varaudun kai refleksinomaisesti kipuun ja tuskaan.

Voi lapsiparkaa suuressa maailmassa.

It’s the end of the world as we know it

2008-11-14T00:09:00.003+02:00

Uusimmassa KG-lehdessä (joo-o, kaikkea minäkin luen) on hyvä artikkeli ruokariippuvuudesta. Tunteet ja syöminen-kirjan kirjoittaja, terapeutti Irene Kristeri puhuu siinä tunnesyömisestä niin, että ainakin tämä tunnesyöjä sai vähän otetta itseensä. Kristerin neuvon mukaan kysyn itseltäni jokaisella kerralla, kun askeleeni johtavat kohti jääkaapin ovea, että onko sinulla todella nälkä pieni läskipossuseni. No ei hän neuvonut kutsumaan itseään possuksi, mutta kehotti tarkistamaan onko ruoka menossa ihan oikeaan nälkään vai vain tunnenälkään. Tällä konstilla olen välttänyt laskujeni mukaan jo noin 15 paahdettua ruisleipäviipaletta. Loistokasta.

Tiedossa levoton viikonloppu. Ahdistaa vähäsen. Nyt olen pärjännyt taas jotenkuten järjissäni, vaikka ahdistuslevelit heittelehtivätkin.

Ainiin, toivottavasti joku muukin sattui katsomaan eilisen Inhimmillisen tekijän. Aiheena oli "Mielen tila. Millaisten elämänmittaisten kysymysten äärellä ollaan, kun nuoren mieli järkkyy?" - ja hyvä aihe olikin. Kristian Meurman kertoi omista kokemuksistaan ajalta ennen ja jälkeen bipodiagnoosin, toinen nuori nainen elämästään skitsofrenian kanssa ja asiantuntijaosastoa edusti muuan miespsykiatri.

Tietysti omasta taudistani johtuen etenkin Kristianin jutut kiinnostivat. Tuntui hurjalta kun hän muisteli miettineensä jo melko nuorena, että miksi häntä sattuu niin paljon, kun muita ei satu. On normaalia kärsiä ja kitua murrosikäisenä, mutta "sairas" nuori kokee kaiken astetta rankemmin. Samastuin myös heti Kristianin heittoon siitä, kuinka pienet asiat voidaan kokea maailmanloppuna! Khyllä, minä teen helposta asiasta vaikean ja vaikeasta mahdottoman. Olen osannut tämän jalon taidon vauvasta asti.

Elämä on mustaa ja valkoista, vaikka tiedän että harmaan sävyjä on olemassa. Minä etsiskelen niitä edelleen.

Huolihetki

2008-11-10T18:42:00.003+02:00

Viimeiset kaksi terapiatuntia on päättynyt siihen, että minä nousen jo 15 minuuttia ennen tunnin loppua ylös ja tuhahdan etten jaksa enää vatvoa yhtään enempää. Siis minä, joka rakastan vatvomista. Tai en rakasta, olen vain luotu vatvomaan ja vehtaamaan. Pinna ei kestä terapeutin lässytystä, turhaudun kun tunnen oloni vain ärtyneemmäksi ja ärtyneemmäksi tunnin kuluessa. Kun olo on muutenkin levoton ja kiihtynyt, en siedä lisä-ärsykkeitä tippaakaan.

En haluaisi tiuskia terapeutille, enkä aiheuttaa hänelle pahaa mieltä, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa! Tänään töissä oli jo sen verran hankalaa, että päätin kokeilla naurettavalta kuulostavaa ahdistuksenhallintakeinoa: laadin huolilistan. Terppa on monta kertaa suositellut minulle huolihetkeä ja huolilistaa, mutta olen aina ja iänkaikkisesti sulkenut korvani neuvoilta, jotka kuulostavat mielestäni typeriltä. Lasken systemaattisesti tuonkaltaiset neuvot suoraan toisesta korvasta ulos. En tiedä miksi. Ehkä siksi etten usko saavani niistä apua.

No tänäänpä minä todella istahdin alas, otin aanelosen ja kynän ja aloin kirjoittaa listaa päässäni mylvivistä huolista. Paperi täyttyi suht nopeasti, yksi murhe johti toiseen, jokainen kysymys aiheutti lisäkysymyksen. Kymmenen minuutin huolihetki oli ohi nopeasti, ja aloin silmäillä paperia. Naurahdin itsekin kun tajusin, että murehdin oikeasti asioita ensi syksyyn asti, asioita joille en voi tällä hetkellä mitään, asioita jotka eivät todennäköisesti koskaan edes tule tapahtumaan, asioita joille minun ei todellakaan kannattaisi antaa huolenarvoa mielessäni. En yrittänytkään keksiä ratkaisuja huoliini, sillä sitä yrittäessänihän minä aina juuri ahdistun. Taittelin paperin, marssin takaisin muiden luo ja jatkoin töitä. En selitellyt kenellekään mitä olin puuhannut, sillä kymmenen minuuttia pois työajasta huolia varten auttoi minua keskittymään koko loppupäivän ajan vain ja ainoastaan töihin.

En tiedä johtuuko tyynempi oloni oikeasti tuosta jiposta, mutta olen selvinnyt jo monta tuntia kihisemättä. Kotiin tultuani en ensimmäiseksi tarttunut puhelimeen ja soittanut paniikkipuhelua ystävälleni. Sen sijaan paahdoin ruisleipää ja katsoin telkkaria. Hämmentävää. Huolilista on edelleen taiteltuna laukussa, mutten taida enää edes vilkaista sitä. Siellähän muhivat. Muistan kyllä varmasti tarvittaessa jokaisen murheen muutenkin. Yllätän ystävän myöhemmin aivan järisyttävän normaalilla puhelulla, jossa en kaadakaan tuhatta murhetta hänen niskaansa, vaan keskityn kuuntelemaan häntä heti alusta alkaen :)

Nyt pähkäilen lähinnä sitä, soittaisinko huomenna psykiatrilleni ja kysyisin josko ahdistustani voisi kuitenkin lievittää lääkityksellä. Bentsoihin en enää mielellään koskisi, sillä ne huumaavaat ja onnistun aina kehittämään niihin tajuttoman toleranssin. Mielialan tasaajani selvästikin siis lievitti ahdistustani, koska ongelmat räjähtivät käsiin sen lopetuksen jälkeen. Masentunut en mielestäni ole. Mutta ruokahalu on kyllä kasvanut kovasti. Tai sitten käytän ruokaa ahdistuslääkkeenä. Täytyyhän minun oppia hallitsemaan ahdistustani ilman lääkkeitä, mutta sitä ennen tarvitsisin vähän apua. Samaa tasaajaa en aloita uudestaan, mutta jokin toinen mielialalääke voisi olla paikallaan. Edelleen syön iltaisin Seroa, mutta se auttaa lähinnä sammuttamaan aivot ja nukkumaan.

Tämä lääkeasia on ollut ainakin listan mukaan yksi isoista huolistani, ja tänään tajusin että olen todellakin yrittänyt itse ratkoa sitä mielessäni, miettinyt kuumeisesti eri lääkitysvaihtoehtoja ja hoitomahdollisuuksia. Listan laatimisen jälkeen tajuntaani iskeytyi eräs tärkeä seikka: miksi ihmeessä minä tätä yksin väännän ja käännän, kun asia ei ole minun alaani! Että tuskin minulla tarvitsee olla selkeää ja järkevää ratkaisua päässäni, jota ehdottaa lääkärille. Jätän asian psykiatrin ratkaistavaksi, esitän vain omat toiveeni.

Eli ehkä joskus kannattaa kokeilla niitä tyhmiltäkin kuulostavia neuvoja. Minä taisin tänään hyötyä tästä uhrauksesta. Nyt taidan paahtaa vielä yhden leivän ja lähteä sitten tarkistamaan, josko sade sallisi lenkkeilyn. Toivottavasti ahdistuslevelit pysyvät matalana edes aamuun asti.

If you open your eyes, you'll see that something is wrong

2008-11-09T21:05:00.002+02:00

Oi voi voi. Kaikki on hyvin, mutta olen haljeta huolesta. En ymmärrä miten näin pieneen ihmiseen voi mahtuakaan näin paljon huolia! Ja murheita. Niitä on kaikkialla. Näen aiheita niihin kaikkialla minne katsonkin. Huokausten huokausten huokaus.

Meinaan taas hätiköidä ohi päivien. Välillä, kun oikein yritän, pystyn keskittymään kuluvaan hetkeen ja olemaan läsnä, mutta suurimman osan ajasta kiirehdin huomiseen. Minun täytyy pakottaa itseni pysymään tässä ajassa. Tiedän ettei ole olemassa mitään suurta ja mahtavaa huomista, joka koittaa ja jolloin oloni on tyyni ja olen kuin pieni lauhkea lammas vailla ongelmia. Silti vähän odotan ja jännitän sitä. Jos se vaikka koittaisikin. Ehkä. Mahdollisesti.

Ihania ja unohtumattomia kokemuksia valuu hukkaan, kun en osaa nauttia niistä tai säilyttää niitä mielessäni. Nytkin täydellisen ja ihastuttavan viikonlopun jälkeen voisin vain leijailla hyvässä olossa, mutta sen sijaan murehdin jo miten saan äkkiä kulutettua tulevan viikon. En tiedä mihin olen kiirehtimässä. Alan vahvasti epäillä, ettei minulla taida vieläkään olla elämää. Jos olisi, voisin kai elää sitä. Nyt vain tapan aikaa. Töissä on kivaa, mutta vietän ne tunnit vilkuillen kelloa ja laskien milloin pääsen kotiin. Jaa miksikö? Kun tietäisinkin. Kotona ei odota mikään. Kotona venttaan, että voisin jo nukahtaa ja herätä sitten kuluttamaan seuraavan päivän.

Olo ei ole paha, kovin ahdistunut vain. Tai ei ahdistunut sillä tavoin kuin joskus, vaan huolestunut. Niin, ehdottoman huolestunut. Kaikesta. En tiedä onko tasaavan mielialalääkkeen lopetuksella suoraa vaikutusta huolestuneisuuteni. Minullahan on diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, ehkä nämä piirteet tulevat nyt vahvemmin esiin.

Masennus on hirvittävä tunne, mutta aika kamala on tämäkin.

Yö on kaunis, mua ei koske

2008-11-06T21:29:00.002+02:00

Töissä oli tänään kivaa. On hämmentävää huomata ja muistaa kuinka paljon minä pidänkään asiakaspalvelusta. Kuinka miellyttävää puuhaa se onkaan, kun on suht hyvässä kunnossa eikä sijoita samalla mielessään hirttosilmukkaa kattoparruun. Yleensä asiakaspalvelusta purnataan ja aasiakkaita haukutaan selän takana, mutta tämä tyttöpä nauttiikin siitä kun voi höpötellä ihmisten kanssa ja tuntea olevansa pidetty, kun saa suoraa kiitosta. Tunnen itseni tärkeäksi, kun onnistun palvelemaan hyvin. Ja kun työni on vielä hyvin hyvin mieluista, sellaista alaa josta tiedän suht paljon ihan jo omasta takaa.

Myönnän, että työpäivät (vaikkakin lyhennetyt sellaiset) tuntuvat joskus ikuisilta, monena iltana olen ollut todella väsynyt, ärtynyt, vittuuntunut ja liian nälkäinen palatessani kotiin, enkä tule toimeen yhden työkaverin kanssa. Mutta nämä ovat pikkuvikoja siihen verrattuna, että nyt elän normaalin päivärytmin mukaan kuten normaalit ihmiset. Saan päivittäin tunteen siitä, että minä osaan. Minä pystyn. Tuntuu hurjan hyvältä havaita se näiden aikojen jälkeen, jolloin olen madellut syvimmissä pohjamudissa. Minusta taitaa sittenkin olla johonkin.

Kaiken huipuksi maa oli tänään valkoinen, kun astuin rappusille aamutupakalle - mikä riemu! Täydellinen sää. Rakastan näitä välipäiviä, kun ei ole vielä talvi mutta syksyn sateet väistyvät jo. Koko kehoni voi paremmin korkeapaineella, sillä lihakset eivät ole kipeät eivätkä jähmeät.

Vielä eilen maailmani oli mustaakin mustempi mitättömästä asiasta. Joten yritän irrottaa kaiken ilon siitä mistä voin. Vaikka sitten asiakaspalvelusta :D

Rohkea pillerin syö

2008-11-03T16:49:00.003+02:00

Hmph. Lääkitystäni ollaan parhaillaan juusteeramassa kohdilleen. En ole tainnut tunnistamisen pelossa mainita sitä täällä, mutta nytpä sen viimeistään paljastan. Olin itse halukas tähän projektiin, suorastaan vaadin sitä. Koin oloni jo niin hyväksi, että ajattelin olevani valmis luopumaan masennuslääkkeestäni. Tai siis mielialaa tasaavasta lääkkeestäni. En ollut koskaan kokenut saavani siitä suurta hyötyä, joten sanoin reippaasti lääkärille että viskataan vain jorpakkoon koko pilleri. Pois minun dosetistani mokoma turhake.

No turhake on viskattu jorpakkoon, mutta palan halusta hakea sen takaisin. Olotilat seilaavat hurjaa siksakkia kuristavasta ahdistuksesta kiihtymykseen ja levottomuuteen, maanisesta höpöttelystä masennuksen syövereihin. Ainahan minä olen tuollainen viiripää ollut lääkityksestä huolimatta, mutta nyt taidan jo rikkoa ennätyksiä. Kaveri sanoi ihan tosissaan puhelimessa, että kuulostan joinakin päivinä aika sekopäiseltä. No varmasti, kun saatan aamulla soittaa hädissäni että kaurahiutaleissani on pieniä mustia ötököitä ja se ahdistaa minua niin etten saa henkeä, mutta illalla puhelimessa olen yli-ihminen ja suunnittelen maailmanlaajuista vallankaappausta vailla huolen häivää. Fyysinen olemuksenikin muuttuu mielen mukaan, välillä olen kirjaimellisesti kokovartalopuudutuksessa, toisinaan jalka vipsuttaa kun en tiedä mihin suuntaan hajoaisin levottomuuteni kanssa. Aika mieletöntä menoa.

Jossain aivojen pohjalla on kuitenkin vielä tallessa järjenpoikanen, joka sanoo että katsotaanpa vielä muutama päivä. Itse olen kuoppaani syventänyt, koska eliminoin lääkkeen tuosta noin vain, enkä kuunnellut ohjeita. En tunne kovinkaan hyvin termiä "pitkäjänteisyys", saati sitten sanaa "kärsivällisyys". Tiputtaisinko annostusta muka muutaman kuukauden ajan muutama milligramma kerrallaan? Ehen, en missään nimessä. Halusin nähdä heti mitä tapahtuu. Ja nythän tässä sitten sekoilen. Joka toisena sekuntina haluan aloittaa lääkkeen uudelleen, joka toisena yritän järkeillä että kannattaa kokeilla vielä hetki, jos vain kestän nämä olot. Voihan olla, että mieli tasoittuu kunhan kemiat tottuvat uuteen tilanteeseen. Nimittäin lääkkeellä oli ikäviä ja rajoittavia sivuvaikutuksia, joista pääsin eroon heti sen lopettamisen jälkeen. Plussaakin siis on. Täytyy vain katsoa tuleeko tästä touhusta, jota elämäkseni kutsun, yhtään mitään ilman tasoittavaa pilleriä.

Haluaisin niin kovin olla normaali ja elää ilman lääkkeitä. Sen hyväksyn, etten voi nukkua ilman lääkkeitä. Mielestäni unen laatua parantavaa lääkettä voi käyttää joku, joka ei ole ihan pipi. Siispä minäkin sallin sellaisen tropin itselleni. Mutta mielialalääkettä syö pipi. Olen pahasti sellainen, en kiellä sitä ollenkaan, mutta tuntisin saaneeni ylivoimaisen voiton jos pärjäisin ilman tuhtia lääkitystä. Vaikka oirehtisin kuinka kaksisuuntaisesti, saattaisin pärjätä silti ilman lääkkeitä. Toiset pärjäävät. En vielä tiedä kuulunko siihen luokkaan.

Suurin osa ongelmistani ei ole kuitenkaan hoidettavissa lääkkeillä, sen on todennut jo moni psykiatri. Minua ei saada rauhoittumaan eikä pysymään nahoissani millään muulla kuin lekaharkolla. Terapia on kai tärkein hoitomuoto kohdallani, ja tällä hetkellä saankin siitä paljon irti. Olen silti ylettömän kiinnostunut käyttäytymisterapiasta oman analyyttisen terapiani sijaan... Semmoinen toimii kuulema joskus hyvin niin bulimian kuin epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa. Sehän olisi siis kuin minulle tehty hoitomuoto! Jos olisi rahaa, hakeutuisin heti paikalla kokeilemaan sitä.

ps. Pakko tunnustaa, että laadin tänään töissä (niin, aloitin muuten työt tällä viikolla!) kieron suunnitelman: aioin syödä ja oksentaa kunhan pääsisi kotiin. Mutta en tehnyt sitä. Ainakaan vielä. Yritän vastustaa himoa tämän illan. Päivä ja ilta kerrallaan. Ilmeisesti pohjalla on taas ahdistusta, kun oksentaminen tulee mieleen.

No one saw through my games

2008-11-02T16:52:00.003+02:00

Olen miettinyt miksi kehitin itselleni syömishäiriön. Koen todellakin itse kehittäneeni sen, en että minä vain sairastuin siihen. Sairaus ei tullut ulkopuolelta, minä itse päätin oksentaa ruokani ja jäin koukkuun. Puhun nyt tästä vuoden kestäneestä kuolemanpyörästä. Olen jo ihan nuoresta pitäen pelannut ruoan kanssa ja harjoitellut tasapainoilua oksentamisen ja ahmimisen välillä, mutten koskaan aiemmin tällaisella volyymilla tai mittakaavalla.

Vajaa vuosi sitten eräänä tiistai-iltana sain päähäni ryhtyä karistamaan vuosien aikana masennuksen seurauksena hotkimiani kiloja. Kun olin syönyt viikon niukemmin, kävi niinkuin minulle on käynyt joka kerta viimeisten vuosien aikana aloittaessani laihdutuskuurin nro. 1657 - alan vain ahmia entistä enemmän. Siitä huolimatta vaikka olin jo oppinut etten aloita painonhallintaa liian suurin harppauksin. Se oli totaalinen repsahdus. Söin marketillisen ruokaa, ja ahdistus joka siitä seurasi, oli sietämätöntä. Minä oksensin. Vanhalla tutulla kaavalla. Ensin tuntui vähän hankalalta, mutta kyllä keho muistaa kuinka vatsa tyhjennetään. Ryöps vaan.

Siitä päivästä lähtien luulin nauttivani elämästä: saatoin syödä mitä vain lihoamatta! Rahaa paloi ruokaan enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta mitä siitä kun kerran nautin koko rahan edestä. Mitä siitä että kaikki ajatukset kiersivät kehää syömisen ja oksentamisen ympärillä, mitä siitä että päivät alkoivat täyttyä ruoalla, mitä siitä että laihduin järkyttävää vauhtia, mitä siitä että hiuksia putoili päästä, mitä siitä että vetäydyin entistä enemmän syrjään kaikesta - minähän elin omassa pienessä kuplassani, jossa ruoka oli jumala ja minä sen nöyrä ihailija. Tätä jatkui kenenkään tietämättä viisi viikkoa, kunnes jouduin sairaalaan. Siellä syömishäiriöni ei ollut etusijalla ongelmalistassani, söin kiltisti ohjeiden mukaan viisi viikkoa, vakuutin ettei ahdista liikaa ja pääsin kotiin. Jatkoin oksentamista. Entistä suuremmalla innolla.

Vieraannuin terapeutistani, koska en pystynyt kertomaan hänelle. Vieraannuin kaikista, koska samalla kun kaveri kertoi työpäivästään, minä mietin ostaisinko suklaa- vai sitruunamuffinsseja. Nämä ajat muistan hyvin hyvin tuhoisina. Olin ahdistuneempi kuin käsitin. Olin masentuneempi kuin tajusin. Olin ihan hajalla. Rikki. Avohaavoilla. Mutta muut näkivät vain kutistuvan minäni, ja kehuivat uutta muotoani maasta taivaaseen. Joten söin ja oksensin lisää. Lisää lisää lisää. Mitä enemmän sitä parempi. Suhteellisuudentaju ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Lopulta kun sydän ei enää pysynyt rytmissä, ohimolla tykyttävä pieni sininen suoni alkoi anoa armoa. Aloin vähitellen kuunnella sitä. Huomasin pelkääväni henkeni puolesta, kun eräänä iltana nojasin keittiön pöytään ja yritin pysyä tajuissani kolmen tunnin syömis- ja oksennusurakan jälkeen.

Verikokeita, sydänfilmiä, hammashoitoa - vyyhti lähti purkautumaan. Monta horjahdusta, kymmeniä terapiatunteja, psykiatrin aikoja. Nyt olen tässä. Olen juuri pupeltanu pari levyä suklaata, sipsejä, patonkia valkosipulivoilla sekä imenyt sisuksiini litran limpparia. Mutta en oksenna. En voi. En halua, koska sitten liu´un helposti takaisin siihen kierteeseen. Tuntuu koomiselta istua tässä näiden ahmimisesta kertovien todistusaineistojen äärellä ja pohtia miksi edes koskaan ajauduin tähän. Olen lukenut lähes jokaisen mahdollisen syömishäiriöistä kirjoitetun opuksen, jonka olen käsiini saanut, mutta mietin edelleen miksi juuri minä ja miksi juuri bulimia. Olen malliesimerkki syömishäiriöön "sairastuvasta", mutta tunnen aloittaneeni touhun itse.

Miksi valitsin tämän tien? Tyhmä tyhmä tyttö.

Peilikuva puhuu mulle, kato kun oot syväl

2008-10-29T18:16:00.003+02:00

Olen lopettanut oksentamisen, luopunut rituaaleistani jotka liittyivät nimenomaan oksentamiseen, ja kitkenyt syömisen jonka tähtäimenä oli oksentaminen. Yritän kompensoida ylensyöntiä tarkkailemalla syömistäni seuraavana päivänä, yritän olla paastoamatta, en tankkaa viittä litraa vettä ja elä kahdellakymmenellä tupakalla morkkispäivinä. Pyristelen siis melkoisen hienosti eroon syömishäiriöstäni.

Mutta milloin nämä ajatukset lähtevät? Lähtevätkö ne koskaan? Kun kaikki muu tuntuu olevan mennyttä, omasta kehosta tulee maailma. Edelleen peilikuvallani on valta-asema hyvinvoinnissani. Se, millaiseksi koen itseni, riippuu monesti siitä miltä näytän. Ja etenkin siitä, miltän näytän toisten silmissä. Yksikin puolihuolimaton kommentti, ja minä vietän seuraavan yön miettien miksi olen syntynyt tällaiseksi. Yksikin puolihuolimaton kehu, ja minä en saa nukutuksi kun mietin voisikohan se olla totta.

Nyt vatsa kurnii ja mietin kuumeisesti, söisinkö vai en. Tekisi mieli mennä kauppaan ja ostaa jotain oikeaa ruokaa. En ole syönyt tällä viikolla kertaakaan kunnollista lämmintä ruokaa. Pelkkiä tonnikalaleipiä. Mutta toisaalta vatsa pysyisi littanana jos en nyt söisi. Silti tekisi mieli sitä mansikkatäytesuklaata... Ruokaa ruokaa ruokaa. Täytyy olla tytön tyhjäpäinen kun sinne ei muuta meinaa mahtua.

Pahin myrskysää hellitti. Synkkää on silti, niin ulkona kuin mielessänikin. En tiedä mistä nyhtäisin iloa tähänkin päivään. Pelkään että tulen jysähtämään taas kuopan pohjalle, ellen pysäytä tätä hiljaista tuhoa jotenkin. Tunnen kuitenkin jonkinlaista edistymistä mielessäni, sillä en pelkää varsinaisesti kuolevani tähän. Tiedostan vain että nyt alkaa hiljalleen masentaa, ja mietin että tämä täytyy kestää. Ei kai tähän kuole. Yritän keksiä jonkin köyden, johon tarttua. Samalla ihan harmittaa huomata, miten eritavoin masentunut mieli näkee ja kokee kaiken.

Normaalina päivänä en itke, jos kompostipussi repeää kun laitan sitä paikalleen. Normaalina päivänä en ahdistu ja turhaudu, jos en tavoita ystäviäni puhelimella. Normaalina päivinä en menetä tunnesidettä läheisiini. Minusta alkaa nimittäin aina synkkinä hetkinä tuntua siltä, että olen juuri sillä sekunnilla menettänyt kaikki, että kukaan ei enää halua olla kanssani ja pahimmillaan minusta tuntuu etten minä halua enää olla kenenkään kanssa tekemisissä. Etten pidä kenestäkään.

Se ei nimittäin koskaan, ikinä pidä paikkaansa. Osaan nykyään rakastaa ystäviäni hyvin avoimesti, ja tiedostan ettei vuosien ihmissuhteet voi kadota yhdessä masentuneessa päivässä. Tästä on saatu monet mielenkiintoiset keskustelut terapeutin kanssa, ollaan pohdittu mistä johtuen minun on vaikea luoda pysyvää kuvaa ihmisistä ja tunteista. Ehkä siksi, että olen aina joutunut pelkäämään ihmissuhteiden katkeamista, olen katsellut kotona vuosia hidasta tunnekuolemaa. Pelkäsin lapsena ihan tolkuttomasti vanhempieni avioeroa. Eivät ole eronneet vieläkään, mutta olen päässyt mahdolliseen eroon liittyvästä paniikista vasta nyt. Ja kyllä, olen jo yli parikymppinen. Niin sitä voi "aikuinen" lapsikin pelätä vanhempien eroa.

Mutta tämä lapsi ei enää pelkää. Erotkoon jos tahtovat, minä en enää toimi parisuhdeterapeuttina.

Ikävä lokakuu

2008-10-27T21:12:00.002+02:00

Väsyttää. Väsyttää. Väsyttää.

En tiedä miten tämän väsymyksen saisi nukuttua pois. En tiedä miten tämän nälän saisi syötyä pois. Miten tämän harmistuksen saisi surtua pois.

Kaikki tuntuu valuvan kauemmas, entiset ilonaiheet näyttävät naurettavilta.

Masentaa.

On satanut monta päivää. Se tuntuu väsyttävän entisestään. Pidän syksystä, mutta en tästä säästä.

A disease of the mind, it can control you

2008-10-25T15:16:00.002+03:00

Yritän kai syödä itseni hengiltä. Onkohan tämä jo kolmas viikko kun kurkusta soljuu alas koko herkkujen loputon kirjo? En pysy enää laskuissa. Jostain syystä vaaka näyttää kuitenkin samaa lukua edelleen, toisinaan jopa väittää minun laihtuneen. Syönköhän todella siis "liikaa" vai liikaa vain oman käsitykseni mukaan? Joinakin päivinä toivon, että vaaka kertoisi minun lihoneen, jotta lopettaisin tämän mässytyksen. Mutta nyt kun lukemat pysyy samassa, minä vain jatkan. Huoh.

Olen ollut viime päivinä tosi ahdistunut. Kurkkua kuristava kylmä käsi on taas ilmestynyt tyhjyydestä ja pidellyt minua otteessaan. Meinasin jopa aloittaa uudelleen moxikauden, vaikka en saisi niitä enää käyttää. Niitä vain sattuu olemaan vielä purkin pohjalla houkuttelemassa... No en kuitenkaan ottanut yhtäkään nappia. Yritin keskittyä ahdistukseen ja antaa sen tulla ja mennä. Mutta sepä ei menekään niin helpolla ohi, kun sen kerran laskee sisuksiinsa. Saan fyysisiä oireita, koko keho jähmettyy ja puutuu. Samalla tunnen täriseväni, vaikka olenkin muumiona. Hirveä sisäinen vapina pistää värjöttelemään sohvan nurkassa.

Ja kuinka ollakaan, minulla ei ole aavistustakaan mikä nyt yhtäkkiä ahdistaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että ahdistuksen juju on juuri sen selittämättömyydessä, sillä tuskin minua ahdistaisi jos tietäisin ongelman lähteen. Silloin voisin tarttua ongelmaa kädestä ja kysyä siltä, mitä asiaa sillä on minulle. Nyt se vain leijuu ilmassa ilman muotoa tai ääriviivoja. Ahdistavaa.

Vietän pitkästä aikaa viikonloppua ihan omassa rauhassa. Jostain syystä en koe tätä hiljaisuutta ahdistavaksi, pikemminkin rentouttavaksi. Nukuin pitkään ja hyvin, heräsin keittelemään teetä, polttelin tupakan kuulaassa syysaamussa, istahdin aamutakissa koneen ääreen ja kuuntelin kaikessa rauhassa musiikkia. Sen jälkeen innostuin jopa suorittamaan pikaisen kämppätarkistuksen ja imuroin.

Jos jotain pahaakin, pikkuisen hyvää vastapainoksi.

Excuse me while I kill myself

2008-10-22T17:45:00.003+03:00

Olen opetellut kavereiltani huonon tavan: pidän telkkaria auki jos olen kotona, vaikken edes katso sitä. Hirveän turhaa mielestäni, mutta yksinasuva saa siitä vähän eloa kotiinsa. Ennen avasin töllöttimen vain kun sieltä tuli tietty ohjelma, ja napsautin telkun ohjelman loputtua kiinni. Mutta eilen tästä uudesta paheesta oli konkreettista hyötyä. Satuin näkemään jotain, mikä tulee varmasti toimimaan shokkikuvana minulle.

Kyseessä oli nelosen ohjelma "Sairaala". Havahduin heti kun kuulin televisiosta, että ensiapuun ollaan vastaanottamassa itsemurhaa yrittänyttä potilasta. Rynnistin sohvalle ja lisäsin äkkiä ääntä masiinaan. En saanut silmiäni irti tärisevästä ja sekavasta potilaasta. Olin kauhusta kankeana ja mietin miksi lääkärit eivät tee heti jotain, miksi potilasta ei hoideta heti paikalla! En tiedä miksi oli tärkeintä selvittää ensin verikokein, mitä lääkkeitä potilas on ottanut. Siihen käytettiin pari tuntia. Sillä aikaa potilas (jonka kasvot oli kyllä sumennettu anonyymiyden säilyttämiseksi) vain tutisi ja tutisi. Hän oli kaiketi tajuissaan, mutta muuten kyllä ihan pois tästä maailmasta.

Minua kylmäsi. Olin järkyttynyt. Ja silti vain tuijotin. Mietin että tuossa voisin olla minä. Potilas oli kiidätetty paikalle "psykiatrisesta hoitolaitoksesta", mikä kaiketi vastaa osastoa. Hän oli niellyt pillerit siellä. Kun minä napsin yliannostuksen kotilomalla, minulle juotettiin heti paikalla tolkuttomasti lääkehiiltä ensiavussa. Kun huonetoverini tuotiin osastolle tehon kautta, hänelle oli tehty heti vatsahuuhtelu. Joten ymmärsinköhän vain väärin, vai miksi tuossa ohjelmassa vain mittailtiin lääkepitoisuuksia ja todettiin samalla, että tässä nyt ehtii mahdollinen maksavaurio edetä koko ajan? No niinhän siinä kävi. Lääkäri sanoi tylysti, että potilaan maksa on jo vaurioitunut pahasti ja saattaa jopa tuhoutua kokonaan. Äänensävy oli mielestäni todella julma ja turhautunut, mutta sillä varmasti pyrittiin luomaan juuri se kuva, mikä minunkin päähäni jäi: tuossa ei ole mitään järkeä.

No tottahan on, että itsemurhaa yrittävä ei ehkä ole ihan järjissään. Mutta minä, joka juuri nyt olen erittäin järjissäni, tulen varmasti miettimään tuhat kertaa ennen kuin vedän napaani koko lääkekaappini sisällön. En tiennyt, että lopputuloksena voi olla maksan menetys. Tiedän totta kai, että valtavilla lääkemäärillä elimistönsä saa melkoiseen kuntoon, ellei henki satukaan lähtemään. Tuo oli vain niin konkreettista, kun näki silmiensä edessä jonkun, joka on ollut yhtä epätoivoinen kuin minä joskus. Jonkun, joka vei asian pidemmälle. Jonkun, joka oli jo hoidossa, mutta väsyi silti elämään. Väsyinhän minä itsekin osastoaikana. Muistan sen kuin eilisen.

Toimiva shokkikuva siis. Samalla mietin yhtä miestä, joka jokunen vuosi sitten yritti heittäytyä rekan alle lähikaupungissa. Rekka ehti väistää, mutta perässä tuleva kuorma-auto ei kokonaan. Se ajoi itsemurhakandidaatin jalkojen yli. Mies siis kaiketi elää edelleen, mutta jalat ovat mennyttä. En tiedä käveleekö hän. En tiedä katuuko hän. Mutta tiedän, että minä katuisin tällä hetkellä ihan rajattomasti, jos olisin onnistunut vaurioittamaan tai vammauttamaan itseäni pahemmin. Nyt kärsin vain tolkuttomasta määrästä arpia, joita risteilee ihollani kuin verisuonia. Ne tuntuvat kovin pieneltä hinnalta. Olisi voinut käydä paljon pahemmin.

En halua enää nähdä itsemurhaa "vaihtoehtona", kuten tähän asti. En halua, että se tulee mieleeni pahan päivän sattuessa. Olen omin silmin todistanut osastolla, että melkoisen moni selviytyy yllätyksekseen hengissä. Tietysti on näitä yrittäjiä, jotka eivät oikeastaan tähtääkään lopulliseen kuolemaan. Jotka tietävät jo etukäteen, että tuskin kuolevat. Ja moni ryhtyy katumaan hieman liian myöhään, siinä vaiheessa kun unilääkkeet uuvuttavat jo. Nyt olisi hyvä aika Tiitiäisen pyristellä irti pienimmistäkin kuolemaan liittyvistä toiveista. Voihan olla, että kuolen jo tänään lenkillä, jos autoilija ei näe heijastintani, mutta se nyt vain on elämää. Kunhan en enää itse päättäisi riistää henkeäni. Juuri nyt tuntuu siltä, etten voisi tehdä sitä.

Mutta pysyäkseni realiteeteissa myönnän, etten luota itseeni vielä niin paljon että voisin vannoa käsi Raamatulla (pitääkö ateistinkin vannoa käsi Raamatulla? No, en keksinyt parempaa) etten koskaan tule tappamaan itseäni.

You never would believe those things that I have seen

2008-10-20T15:04:00.002+03:00

Omien kokemusteni takia huolestun helposti toisista. Tuntosarveni väpättävät koko ajan joka suuntaan ja pyrkivät aistimaan pienimmätkin vihjeet ihmisten voinnista. Nyt tuntosarveni sojottavat suoraan kohti vanhaa tuttua. En ole hänen lähipiiristään, enkä ole enää tekemisissä hänen kanssaan, vaan kuulen hänestä oman tuttuni kautta. Olen tunnistavinani masennuksen merkit. Ja olen todella todella huolissani. En siksi että pelkäisin hänen heittäytyvän ikkunasta juuri tänään tai huomennakaan, vaan siksi ettei hänen tarvitsisi laskea itseään siihen pisteeseen. Paras neuvoni toisille on "älkää tehkö itselleni niin kuin minä tein". Älkää antako itsenne vajota niin alas.

Kuulostaa kenties liian helpolta ja simppeliltä neuvolta. Tarkoitan sillä ainaostaan sitä, että apua kannattaa hakea ajoissa, heti kun siltä tuntuu. Ongelmanahan tässä lienee yleisesti kynnys, jonka ihmiset asettavat avun hakemiselle. Ajatellaan että eihän nämä minun ongelmat ole mitään verrattuna muiden ongelmiin. Puhun tässä kokemuksen syvällä rintaäänellä. Toisaalta apua ei välttämättä heru vaikka kuinka hakisi. Silloin pitäisi jaksaa taistella omien oikeuksiensa puolesta, mutta harvoinpa ihminen joka on avun tarpeessa, on myöskään siinä kunnossa että jaksaisi taistella. Tässä kohtaa ystävien apu on korvaamatonta. Tässä kohtaa minä haluaisin auttaa. Mutta kuinka tunkea nokkansa puolitutun asioihin? Niinpä.

Puolituttu myöntää, että kaikki menee pieleen. Hän sanoo silmät tyhjinä, ettei mikään tunnu miltään. Hän saavutti unelmansa äskettäin, mutta vajoaa nyt masennukseen. Tiedän tunteen. Tiedän tunteen, kun odottaa jotain mullistavaa elämänmuutosta ja kuvittelee ulkoisten seikkojen voivan parantaa kaiken. Ja sitten huomaa, ettei elämästä tullutkaan täydellistä unelman toteutumisen ansiosta, törmää todelliseen tyhjyyteen. Haluaisin sanoa tälle henkilölle, että puhu minulle, voin kuunnella. Vaikken osaisi auttaa yhtään mitenkään, minä ymmärrän. Ymmärrän luultavasti jokaisen tunteesi, sillä olen kokenut lähes kaikki masennuksen variaatiot. Sinun ei tarvitse tuskailla yksin. Sinä et ole yksin.

Minulla on vahva hoivavietti, myönnän. Erityisesti tämän asian suhteen. Haluan pelastaa muut omalta kohtaloltani, olla super-Tiitiäinen.

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

2008-10-19T14:45:00.002+03:00

Vaikka voin tällä hetkellä suhteellisen hyvin, vanhat kauhut iskevät silloin tällöin. Mietin pääsenkö ongelmistani koskaan. Mietin uusiutuvatko masennusjaksot edelleen. Elänkö nyt hetken tasapainoisempaa eloa, ja tipahdan taas yllättäen. Jos ja kun elämässäni tapahtuu taas joskus käänteitä tai suurempia vastoinkäymisiä, käykö minulle taas huonosti. Vai olisikohan mitenkään mahdollista, että minä todella "eheytyisin" niin paljon, että tulen kestämään ongelmia ilman totaalista hajoamista ja murskautumista.

Ainakin tällä hetkellä olen kovin terapiamyönteinen ja koen saavani siitä paljon enemmän irti omalla positiivisella suhtautumisellani. Sen myötä myönteisyys vain lisääntyy koko ajan. Nykyään odotan terapiatuntia ihan eri tavalla kuin hetki sitten. Silloin terapiaan meno tarkoitti tunnin tuskallista tuhinaa, kun kerron tuhansin sanakääntein kuinka huonosti voin ja tuskastun samalla kun koen ettei terapeutti voi auttaa ja poistaa pahaa oloani. Nyt menen tunnille ja puran ahdistuksen sanoiksi ja tiedän, että terpan puheet pysäyttävät lumivyöryn. Ihan vain siksi, että minulle riittää yleensä se että joku antaa minulle vähän näkökulmaa ja näyttää asioiden mittakaavan. Sen voi tehdä yhtä hyvin ystäväni, mutta se ei ole hänen työnsä. Terapeutille siitä maksetaan maltaita. Ja hyvä niin, voin käydä kaksi kertaa viikossa purkamassa paineet ja elellä taas hetken rauhassa. Ja kerätä huolia taas seuraavaa terapiatuntia varten.

Mutta olen huolissani syömisestäni. Se on vähän riistäytynyt käsistä kiireen ja stressin takia. Syön nyt kaiketi jo toista viikkoa putkeen ihan mitä sattuu, ihan milloin sattuu. Tiedostan koko ajan, että tällä menolla tulen lihomaan ja liukumaan helposti oksennuskierteeseen, mutten osaa lopettaa. Pelkään kuollakseni, että muutun taas muodottomaksi möykyksi. Todellisuudessa syön kai nyt suht normaalisti, sen mitä terveen ihmisen tuleekin syödä. Silloin tällöin saa kai syödä suklaata tai makaronia, mutta syömishäiriöiset ajatukset eivät ole kadonneet päästäni. Suklaa on kiellettyjen listalla. Sen syöminen tarkoittaa epäonnistumista, repsahtamista, läskistymistä. Sen syöminen tarkoittaa sitä, että kaikki meni pieleen, järjestys ja kuri katosi. Se tarkoittaa ahdistusta ja luovuttamista. Jos kerran söin suklaata, voin kai yhtä hyvin syödä vuorellisen karkkia. Ja aloittaa seuraavan aamun litralla vettä ja kitkutella mahdollisimman pitkään yhdellä hapankorpulla. Näin tilanne on nollattu.

Tämä on jatkuvaa tasapainoilua. Milloinkohan tästäkin pääsee eroon?

Poor Little Rich Girl

2008-10-15T22:53:00.002+03:00

Tytöllä on nyt liikaa tekemistä. Tyttö väsyy. Tyttö käyttää rahaa, vaikka tietää sen loppuvan. Ruoka on liian kallista. Ei riitä rahaa lääkäriin, ei kehtaa mennä pyytämään sossusta. Tyttö vihaa koko perusturvaa, jota on nöyryyttävää anoa kuukaudesta toiseen. Ihmiset arvostelevat jokaisen menoni ja ostamani pinaattilettupaketin - onko sillä muka varaa elää noin leveästi sosiaalietuudella? Ja auta armias, kun ne kuulevat että tyttö osti hiusvärin! Ei köyhä saa värjätä tukkaa, ei missään nimessä. Pitää näyttää rahvaalta, kun kerran toimeentulotuella elää. Niih. Eipäs ala tässä maassa sairaat isottelemaan. Töihin siitä hus hus.

Heille kaikille vastaukseksi: menisin heti, jos töitä annettaisiin. Jos joku huolisi edes säälistä minut töihin.

Tiedoksi kaikille: haen koko ajan töitä. Odotan joka päivä.

Yhteenveto: olen karmiva loinen, joka vain omasta tahdostaan laiskottelee ja polttelee tupakkaa täällä päivät pitkät, kun toiset raatavat niska limassa minulle elatusapua.

ps. Sitten kun menen töihin, pitäisikö minun alkaa kiljua maksamistani verorahoista, etten tahdo antaa niitä kenenkään surkimuksen käyttöön? Eikös se olisikin melko itsekäs teko? Roolit voivat vaihtua yllättäen, se voin seuraavaksi olla minä joka kustannan sinun - köyhienalistajan, valittajan - elämisesi. Kuka tahansa voi sairastua, milloin tahansa. Pieni nipsahdus ohimolla, ja koko loppuelämäsi voi olla kiinni muista.

Muistakaa se.

Am I scaring you tonight?

2008-10-13T18:11:00.003+03:00

Uusi miehekkeeni on vähän hämmentynyt lääkitykseni suhteen. Hän ei meinaa ymmärtää, miksi nukun lääkkeillä ja miten ihminen voi olla täysin uneton ilman lääkkeitä. No minä olen, ota tai jätä. Olen sanonut, että minun kanssani ei kannata säikkyä, muuten sitä saa tehdä ihan töikseen. Olen yrittänyt lievittää tilannetta kertomalla etten nuku hänen kanssaan unilääkkeillä, mutta silti hän ihmettelee iltapillereitäni joiden jälkeen en muutu yhtään, simahdan vain tunnin kuluttua lääkkeiden ottamisesta. Viimeksi hän kysyi, mitä sanoa hätäkeskukseen jos yöllä sattuu jotain. Että se veti joitakin pillereitä ja litran Pepsiä päälle? Nauroin. Nauroin kippurassa. Juuri niin varmasti kannattaa sanoa.

Tilanteeni on tällä hetkellä hieman outo. Tai ainahan se on, mutta nyt on taas uudenlainen vaihe meneillään. Normaalisti ollessani näin stressaantunut ja kuormitettu kuin nyt olen, olisin jo masentunut ja makaisin sohvan nurkassa naama kurtussa ja itku silmässä. Miettisin kuolemaa ja olisin ihan tyhjä. Masennus ei vain tullutkaan. Tuli stressi, tuli kaaos ja unettomuus. Mutta se pahin monttu ei auennutkaan jalkojeni alle. Onko tämä sitä normaalia ihmiselämää? Näinkö normaalit ihmiset reagoivat kiireeseen?

Yritän kovasti pysyä mukana uudessa, omatoimisesti rakentamassa elämässäni, mutta törmäilen rajoituksiini kuin seiniin. Aina uusi seinä siellä minne käännyn. Ei meinaa jaksaa. Ei meinaa pysyä ajatukset kasassa. Ei meinaa riittää keskittymistä. Ei pysy langat käsissä. Lopputuloksena on yleensä puhdas nolla, en saa tehtyä mitään niistä kaikista tehtävistä, joita koko ajan mielessäni pyöritän. Joka päivä mietin taukoamatta mitä minun pitäisi tehdä ja varaan aikaa sille tekemiselle. Illalla huomaan, että taas meni yksi päivä ilman tuloksia. Taustalla on monesti se, että joko teen tehtäväni (oli se sitten mikä tahansa) täydellisesti, tai en tee sitä ollenkaan. Ei näin tyttö hyvä. Ei todellakaan näin.

En ole enää yhtään niin varma, oliko viisasta yrittää hypätä normaaliin elämään tällaisella loikalla. Joudun vain pettymään itseeni, kun odotukset ovat taas niin korkealla. Perfektionismista luopuminen on koko ajan työn alla. Sitä vapautusta odotellessa.

Iloinen uutinen on se, että tuhtia lääkitystäni saatetaan ryhtyä purkamaan. Se tarkoittaa sitä, että minun katsotaan olevan suht hyvässä kunnossa ja toipumisprosessin pitkällä. Viimeinen vuosi on ollut tätä toipumisaikaa, mutta se ei todellakaan lakkaa tähän. Ehei, annetaan sen jatkua. Hiljalleen, sopivaa tahtia. Ja mikäli lääkitystä ei pureta kokonaan, sitä ainakin yksinkertaistetaan, ja ilman osastoa. Tässä kohtaa voisin hieman hihkua ja pomppia!

Isoin ongelma juuri nyt on ystäväni ruoka. Yllätys yllätys. Viimeisen viikon olen ahminut itseeni kolme kiloa ylimääräistä ihraa. Kun on tunteet, kun on ikävä, kun on stressiä, kiirettä, aikatauluja, unettomuutta - minä syön. Syön itseni onnelliseksi. Se onni on hetken euforiaa, joka särkyy seuraavana aamuna vaa´alla. En pysty katsomaan itseäni peiliin, sillä pelkään kuvaani. Se lihava tyttö en voi olla minä. Minä en halua enää olla syömishäiriöpotilas, haluan merkinnän pois papereistani samalla tavalla kuin rauhoittavat lääkkeet poistettiin lääkelistastani. Haluan mennä eteenpäin.

Diagnoosini on jotain sinnepäin kuin määrittelemätön ahmimishäiriö. Täytän myös bulimian kriteerit. Mutta onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä, miksi ongelmasyömistäni kutsutaan, jos en osaa hoitaa sitä mitenkään? En tiedä millaista hoitoa siihen tarvitsisin. Riittääkö terapia? Pystynkö vain jossain vaiheessa syömään normaalisti ja unohtamaan tuhoisat ruokarituaalit? Miten tästä parannutaan? Kuinka vinoutunut kehonkuva korjataan?

Ja ennen kaikkea: kuinka voisin joskus oppia hyväksymään itseni tällaisena ja rakastamaan tätä minää, joksi olen tullut? Luulen että silloin suurin osa ongelmistani olisi ratkennut ja jonkinlainen tasapaino saavutettu. En vain tiedä milloin sen aika on. Haluaisin että juuri nyt tällä sekunnilla. Haluaisin ottaa viimeisen pillerin ja "parantua". Parantua ihan kaikesta, unohtaa menneisyyden ja aloittaa alusta.

Sitä minä tahtoisin. Ihan todellisen uuden alun ja elämän.

Addikti

2008-10-09T18:06:00.002+03:00

Ei kai koskaa pitäisi liikaa hihkua tai missään nimessä ainakaan sanoa sitä ääneen, tai muuten käy takuulla huonosti. No ei nyt ihan huonosti, mutta tänään on ollut vähän mökötysolo. Kaipa se on ihan normaalia. Sellainen selittämätön tyhjä fiilis tuolla mielessä. Mikään ei oikein huvittaisi, ei nappaisi, ei kiinnostaisi, ei innostaisi. Hirveästi tekemistä, muttei yhtään jaksamista. Ei tee myöskään mieli lojua vain sängyn pohjalla ja odottaa maailmanloppua. En osaa keskittyä lukemaankaan, kaikki kirjat tuntuvat poikkeuksellisen tylsistä ja juonettomilta. Televisiosta ei tunnu tulevan yhtäkään katsomisen arvoista ohjelmaa. Kerta kaikkiaan tylsää ja inhottavaa.

Sen sijaan tekisi kyllä kovasti mieli syödä! Syödä ihan mitä vain. Leipää, jugurttia, juustoa, hapankorppuja, tonnikalaa, säilykepersikoita, makaronia (ikuinen himoni), mikroruokia (ikuisia suosikkejani), pizzaa, patonkia, suklaakeksejä, jäätelöä (mitä en yleensä syö edes), minttukrokanttisuklaata, lakuja.... Loputon lista. Minussa herää silloin tällöin näitä ihmeellisiä mielihaluja ties mitä murkinaa kohtaan, tuossakin on ihan kummallisia yksittäisiä juttuja joita en normaalisti tulisi ajatelleeksi. Voi olla että hormonihyrrä pyörii taas omiaan ja pistää mielen matalaksi ja nälän valtavaksi.

Olen vasta äskettäin tajunnut, että Pepsi max tuntuu olevan monen syömishäiriöisen vakkarihimolistalla. Miksi ihmeessä? Itse koukutuin siihen samoihin aikoihin kun sairastuin. Onko kyseinen limppari vain yksi parhaista sokerittomista, vai onkohan taustalla jotain muuta? Itse olen jo täysi holisti, vedän kepeästi 1,5 litran pullon päivässä ellen rajoita juomistani. Marssin aina loppuviikosta kauppaan kahden säkin kanssa, ja ihan hävettää palauttaa niin monta Pepsi max-pulloa jos joku näkee. Nolompaahan pitäisi olla palauttaa monta säkillistä kaljapulloja, mutta jostain syystä se ei nolota yhtään. No kaljaa en kyllä juo, mutta siideri- ja lonkeropulloja tuli varsinkin kesällä roudattua vähän väliä palautusautomaattiin. Koen kai itsekin tuon limun kittaamisen hieman ylilyönniksi, kun nolostelen sitä.

En vain voisi kuvitella parempaa aloitusta aamulle kuin se, että seison aamutakissa ja -tohveleissa rappusella, toisessa kädessä aamun ensimmäinen savuke ja toisessa aamun ensimmäinen lasillinen Pepsi maxia - ah autuutta <3

There are days, believe I can heal wounds on me

2008-10-08T12:36:00.003+03:00

"There are times

I could come to you and hurt you

I could easily bring you tears

I could send you to hell

I know you"

Huomenta. Minun tämän päivän huomenta. Heräilin aamulla ihmisten aikaan, mutta päätin jäädä sänkyyn. En masennustani, en väsymystäni, vaan ihan siitä ilosta että voin tehdä sen. Tajusin että milloin tahansa tämä pieni onni saattaa olla ohitse, jonakin päivänä minusta tulee mallikelpoinen rivikansalainen joka herää aamulla, juo teensä, lukee Hesarinsa ja kipittää töihin. Tai paremmassa tapauksessa kouluun. Ensimmäistä kertaa aikoihin minusta tuntuu, että saatan ihan oikeasti palata ihmisarvoiseen elämään. Tehdä normaaleita asioita, elää normaalin aikataulun mukaisesti.

Olen hetkessä luonut ympärilleni turvaverkon, suunnitelmia, töitä, mahdollisen opiskelupaikan, harrastuksia, alkavan suhteen. Tämä kaikki on kuin onkin siis mahdollista myös tällaiselle epäonnistujalle. Samalla huomaan, kuinka masennuspäivät käyvät harvinaisiksi, kuinka en hajoa pienen esteen edessä, kuinka syön ajattelemattani normaalisti. Kuinka moxipurkki pysyy kiinni. Silti tiedän ja tajuan, että kaikki on särkyvää. Mikä vain voi tappaa ilon. Mutta en aio käydä odottelemaan tai pelkäämään sitä, en ainakaan tänään.

Tämän kirjoituksen alussa on lainaus. Herätessäni eilen aamulla tuo kappale (Sunrise avenue - Forever yours, myös otsikko on lainaus kappaleesta), ja tuo kohta oli ensimmäisenä mielessäni. Heräsin unesta, joka oli surullinen ja inhottava takauma lapsuuteen ja nuoruuteen. Unessa minä ja veljeni rauhoittelimme äitiä, kuten olemme tehneet aina. Näin takaumia todellisista tilanteista, joissa olemme joutuneet hyssyttelemään ja luopumaan itsestämme, omista haaveistamme jotta äidin olisi parempi olla.

Pahinta unessa teki se, kun katsoin vierestä kuinka veljeni kasvoille valui se puutunut ja lyöty ilme, mikä seurasi aina oman unelman menetystä. Tai kun olimme unessa jo hiukan vanhempia, ja veli oli muuttamassa pois kotoa. Seisoimme kaikki eteisessä, enkä varmaan koskaan unohda veljen hätää siitä, pärjääkö äiti. Hän yritti keksiä äidille kaikkea muuta ajateltavaa, kaikkea mitä hän voisi tehdä esimerkiksi meidän isän kanssa. Unessa tiesin, että veli yrittää pedata minulle helpompaa elämää, ettei äiti jäisi kokonaan vastuulleni. Nyt mietin, kuinka paljon ihan oikeassa elämässä veljeäni on mahtanut pelottaa tuolloin puolestani. Olimme silloin vihoissa, tai tarkemmin sanottuna minä olin vihoissani veljelle. Mukamas muista asioista, mutta todellisuudessa olen sisimmässäni saattanut olla veljelle lapsellisen vihainen. Miten hän voi jättää minut tänne yksin vanhempieni kanssa? Äidin kanssa.

Huokaus. Äiti on edelleen iso kipeä piste rinnassani. Piste, joka joskus laajeenee ja laajeenee, repeää avohaavaksi ja vuotaa. Kunnes taas saan kursittua sitä umpeen. Isä on viime aikoina tullut avuksi haavan ompelussa. Psykologian kirjojen mukaan nimenomaan isän tehtävä on tulla äidin ja tyttären väliin, mielellään tietysti jo aiemmassa vaiheessa, jolloin äidin ja tyttären on helpompi eriytyä toisistaan. Meillä tämä vaihe on käynnistynyt vasta hiljattain, mutta vielä ei ole liian myöhäistä. Pikemminkin nyt voi olla ihan hyvä vaihe.

Välini isän kanssa ovat muuttuneet aiemmasta täysrikosta avoimeen välittämiseen. Isän kanssa on hyvä ja helppo puhua, hän ei pompi tai saa hermoromahdusta vaikka kertoisin mitä. Hän kuuntelee ja sanoo suoraan, ettei ole koskaan tajunnut tuollaista tai ettei ymmärrä jos ei ymmärrä. Ei tarvitse jäädä kyräilemään. Viihdyn isän kanssa. Ja tämäkös nyppii äitiä ja pahasti, vaikka se ei ole tarkoituksemme. Ei tietenkään ole, mutta äitini osaa kääntää asian niin.

Niin. Tuo pätkä tuosta kappaleesta tuli mieleeni varmasti siitä, mitä olen viime aikoina miettinyt. Haluaisin selvittää asiat äidin kanssa. Äiti sanoo minulle silmät kyynelissä, että onneksi meillä ei ollut sellaista helvetillistä lapsuutta kuin hänellä. Minun tekisi mieli mennä ja sanoa, että kuule äiti, meillä oli välillä aika kurjaa. Äiti, etkö näe mitä minulta puuttuu. Minulta puuttuu äiti. Mutta koska olen tottunut kantamaan vastuuni äidistä, en tee sitä. En riko äitiä. Olen hiljaa ja nielen itkuni. En halua satuttaa äitiä, olen valmis suojelemaan häntä.

Äitini ei näe eikä kestä totuutta. Minun täytyy kestää se.

Yritän kovasti koko ajan.

Yö kestää vuorokauden eikä lopu sittenkään

2008-10-05T15:16:00.003+03:00

Joskus pääsee unohtumaan, kuinka väsynyt olen ajoittain elämässäni ollut. Ihan oikeasti väsynyt, en niinkään masentunut. Olen kertonutkin joskus, että jo hyvin nuorena suurin toiveeni oli saada nukkua. Koska minua väsytti aina. En nukkunut öisin, joko en saanut unta tai heräilin tunnin välein. Lukioaikana olin suorastaan kuoleman väsynyt, etenkin täysi-ikäistymisen jälkeen kun viikonloput olisi pitänyt jaksaa remmastaa viihteellä.

Minä en koskaan palautunut viikonlopun jäljiltä maanantaiksi kuten muut. Minua väsytti aina vain enemmän, tuntui kuin olisin valvonut koko edeltävän viikon. Odotin vain seuraavaa viikonloppua, jolloin saisin ehkä nukkua. Ellen taas sitten suostunut mukaan bileisiin. Tunsin itseni huonommaksi kuin kaverini, kun tunnuin tarvitsevan kolminkertaisen määrän unta heihin nähden. Koin, että kyllä nuoren ihmisen pitää jaksaa, haudassa ehtii maata sitten! Puhumattakaan töistä, voi hyvä luoja. Sanon vain, että olen tehnyt elämässäni paljon töitä, ja ollut niistä hyvin hyvin väsynyt.

Minua kai väsyttää ihan kroonisesti jatkuvan unihäiriön takia. Se vaihtaa muotoaan viikosta tai jopa päivästä toiseen. Toisinaan nukun, toisinaan en. Nyt eletään en nuku -vaihetta. Tai kenties elettiin, sillä nyt tuntuu siltä kuin päätäni painaisi betonilohkare. Olen kuitti puhki poikki. Koko tämä ajatusketju nimittäin lähti liikkeelle siitä, kun tämä viikonloppu on mennyt varsin kiireisissä merkeissä. En ole juonut mitään, tavannut vain paljon tuttuja, kavereita ja yhtä erityisen mukavaa ihmistä. Nukkunut vähän, ja huonosti senkin ajan. Mutta a vot: seuralaiseni valitteli myös väsymystä, ja harmitteli kun ei koulun takia ehdi nukkumaan ensi viikollakaan kunnolla. Minä taas aloin ihmetellä miksi en koe sitä kuristavaa ahdistusta ja paniikkia siitä, että univelka alkaa tuntua. Ennen meinasin tukehtua siihen pelkoon, että suurin piirtein kuolen väsymykseeni. Nykyään nähtävästi en.

Se johtuu ihan vain siitä että olen saanut viimeisen vuoden todellakin levätä ja nukkua. Ja tiedän että voin nukkua vaikkapa huomenna pitempään. Tai tiistaina. Tai keskiviikkona. Sairasloma sekä lyhyt eläke ovat tehneet tehtävänsä, tyttö ei ole enää niin stressaantunut vaikka olisikin väsynyt, suurin unelmani näyttää toteutuneen! Ja ehkä tästä on hyvä ponnistaa takaisin työ- ja opiskeluelämään uusin voimin. Väsymystä tulen kokemaan silloinkin, mutta ehkä osaan suhtautua siihen rauhallisemmin, ehkä minun ei tarvitse enää pelätä että katkean keskeltä kun en enää jaksa. Olen melkein jopa hieman iloinen tästä ahaa-elämyksestä.

Muuten pyyhkii ihan hyvin. Kunhan nyt vielä saisin itseäni vähän aloitteellisemmaksi, että jaksaisin keskittyä hoittamaan omia "kouluhommiani", soittelemaan Kelaan ja ahdistelemaan niitä työkokeiluhakemuksen edistymisestä, maksamaan laskut ja vuokran, laatimaan vähän budjettia (en ole uskaltanut edes kurkata tilille...apua) yms. yms. Siinäpä riittävästi hommaa minulle. Tuon kaiken jos saisin ensi viikon kuluessa hoidettua, se olisi minulle sopiva aikataulu. Harmi vain, että tämä yhteiskunta vaatii hiukkasen tiukempaa aikataulua. Meiltä kaikilta, niiltäkin jotka eivät sen tahdissa kykene etenemään. Meiltä, jotka osittain senkin takia uupuvat ja kiilautuvat ulos yhteiskunnan rattaista. Meiltä, jotka joutuvat tuntemaan itsensä huonommaksi, kun eivät pysty kykene riitä. Pah. Pyh.

Rakkautta ja puhtautta

2008-10-02T11:26:00.003+03:00

Voiko ystävää rakastaa liikaa? Tätä olen miettinyt. Rakkaus ei voi koskaan olla paha asia, mutta siihen liittyy hylkäämisen pelko. Se tekee asiasta vaikean. Minulle rakkaus merkitsee aina mahdollisuutta menetyksestä. Olisi helpompaa olla pitämättä kenestäkään, en voisi koskaan pettyä toiseen. Mutta eikö olisi todella väärin kieltää itseäni pitämästä, välittämästä, tykkäämästä tai rakastamasta siksi, että saatan tulla hylätyksi?

Rakkaus antaa ihmiselle niin paljon. Niin paljon ihania, suloisia tunteita. Etenkin se, kun tietää että toinenkin rakastaa minua. Tässä tapauksessa paras ystäväni. Joskus luulen pakahtuvani, kun suhteemme on niin läheinen ja lämmin. Onneksi olen jo oppinut luottamaan, että hänenkin tunteensa ovat aitoja. En enää mieti, onko kaikki lumetta. Ystävän rakkautta ei voi mielestäni ansaita, se on puhdasta ja aitoa, ja syntyy jos on syntyäkseen. Onneksi minulla on se tyttö.

Emmekä kuitenkaan ole millään tavalla riippuvaisia toisistamme, sekin tekee ystävyyssuhteesta hyvän. Kumpikin pärjää omillaan, vaikka ikävä onkin joskus suuri kun tapaamisen välissä menee viikkoja. Silti kohdatessamme tuntuu kuin emme olisi koskaan erossa ollutkaan. Suhteeseemme mahtuu jopa vuosi, jolloin emme olleet juurikaan yhteyksissä, mutta sekään ei muuttanut loppujen lopuksi mitään. Sen jälkeen meistä tuli pikemminkin vain parempia ystäviä.

No, se ystävähehkutuksesta taas tällä kertaa. Tänään on kurja ilma, kuulas syyssää on vain haave. Vettä tulee kuin maailmanlopun aikaan, pian tuonne pihalle voisi hukuttautua lätäkköön. Siispä siivouspäivä pystyyn. Listalla olisi lattioiden imurointia ja pesua, mattojen tamppausta, tiskausta, saunan huuhtelua (se on iljettävän täynnä joidenkin piennisäkkäiden karvaa, joka saunoessa takertuu ihanasti ihoon ja ajautuu silmiin ja suuhun ja nenään niin, ettei saunomisesta voi enää nauttia) sekä vaatehuoneen järjestelyä. En tiedä kuinka yhdellä naisella voi olla niin paljon tavaraa ja vaatetta, että ihan normaalin kokoinen vaatehuone on lattiasta kattoon asti täynnä. Ylähylly on pakattu niin tiukaan, että päällimäinen fleecehuopa mahtuu juuri ja juuri litistettynä katon ja rojun väliin. Jotain voisi joskus kai hävittääkin...

Olen syönyt ja en syönyt, ja sen vuoksi paino seilaa pari kiloa ylös ja alas. Ei pitäisi punnita itseään päivittäin, vaan ainoastaan sen suositellun kerran viikossa. Minä vain lipsun herkästi tuosta, jos annan itselleni mahdollisuuden siihen. Olen myös lisännyt huomaamattani tupakointia ihan järkyttävän paljon, nyt onnistun imemään askillisen syöpäkääryleitä alle päivässä! Sen siitä saa, kun vaihtaa savukemerkin halvempaan. Auts. Nyt siis tupakoinnin vähennys projekti käyntiin. Lopetus saattaisi olla vielä liian suuri pala haukkatavaksi.

Nyt imurin kimppuun. Yöks.

Kiireinen

2008-09-30T21:28:00.003+03:00

Kyllä nyt Tiitiäisen maassa tapahtuu. Olen keksinyt paljon puuhaa ja suunnitelmia itselleni, ja alkaa melkein tuntua, että minulla on sittenkin elämä. Tällainen hetkellinen kirkas hetki taas meneillään.

Olen yrittänyt viime päivinä karistella menneisyyttä jaloistani, ajatella että siihen en voi vaikuttaa mutta tulevaan voin. Tuo on ihan totta, mutta käytännössä menneisyyttä ei voi koskaan täysin jättää taakseen. Se elää ihmisessä, ihminen on menneisyyden tulos. Minä en olisi tällainen ilman kaikkea sitä, mitä minulle on tapahtunut. En osaa kuvitella elämääni toisin, en voi tietää millainen tyttö olisi kasvanut ns. normaaleissa olosuhteissa. Tätä olen, mutta muuksi voin kai hiljalleen muuttua.

Kaiken maailman kiireiden vuoksi päivitykset junnaavat ja tulevat hetkisen vielä junnaamaankin. Mutta näkyillään taas.

Kanssas tai ilman, aina se sattuu

2008-09-27T15:40:00.004+03:00

Minun on vaikeaa löytää itsestäni rakkauden tunnetta. Tai pitämisen. Tykkäämisen. Se kyllä hyökyy yli usein, ihastun varsin kiihkeästi ja tulisesti, mutta se todellinen tykkääminen on vaikea tunne. Välttelen sitä. Se on pelottavaa. Kiintyminen. En halua kiintyä. Oli järkyttävää tajuta, kuinka paljon pelkään jo etukäteen pettyväni toiseen. Estän itseltäni onnen valmistautumalla pahimpaan, enkä anna itselleni lupaa nauttia juuri tästä hetkestä. Kiiruhdan mielessäni asioiden edelle ja mietin, ettei minun kannata jatkaa tätä juttua, koska tällä ei kaiken järjen mukaan ole tulevaisuutta.

Me molemmat tiedämme sen. Minä en vain osaa olla sen asian kanssa, vaikka viihdyn tämän uuden ihmisen seurassa mitä parhaiten. Olemme puhuneet asiasta paljon, vaikka olemme tunteneet vasta vähän aikaa. Olemme jutelleet paljon kummankin elämäntilanteesta, ja sanomaton totuus on se ettei me varmastikaan koskaan tulla varsinaisesti seurustelemaan. Hän osaa elää tässä hetkessä, sanoa että pitää minusta ja että hänellä on nyt hyvä olla kanssani. Niin minullakin hänen kanssaan. Olen kuin pieni kissa maitokupin äärellä, nautin jokaisesta sekunnista. Mutta pelkään. Vetäydyn. Vaikka tämä ihminen hyväksyy minut tällaisena. Ei hän kaikkea tiedä, ei todellakaan, mutta paljon kuitenkin.

Huomaan etten todellakaan ole valmis suhteeseen. En vielä. Mutta osaisinpa nyt antautua tälle hetkelle murehtimatta tulevaisuutta. Nyt saan iloa ja voimaa, hyvää ja lämmintä seuraa, viiden tunnin päiväunia tiukassa syleilyssä, noutoruokaa illalla hänen pienessä yksiössään, aamuöisiä tupakkahetkiä parvekkeella vahvat käsivarret ympärilläni, sata suloista suudelmaa illalla, yöllä, aamulla - mitä muuta voisin vielä tarvita? Ainiin, ja pakko sanoa ääneen että loistavaa seksiä myös. Ihan pakko sanoa, se on kuitenkin olennainen osa suhdetta kuin suhdetta, oli se sitten tällaista kevyttä tai vakavampaa seurustelua.

Seksistä puheen ollen: yllätys yllätys minulla on vaikeuksia sen suhteen. Kieroon taipunut kehonkuvani vaikuttaa merkittävästi seksin laatuun. On vaikea uskoa toisen pitävän vartalostani, kun itse vihaan sitä niin paljon. Pystyn kyllä nauttimaan seksistä, ei siinä mitään, mutta se etten osaa olla täysin luontevasti ja vapaasti alasti toisen seurassa, vaikuttaa kaikkeen. Olen pienessä hälytystilassa koko ajan, olimme sitten suihkussa tai vain sängyllä katsomassa televisiota. Hän on ainakin vielä ymmärtäväinen, mutta minua ärsyttää se että tunnen itseni lapselliseksi ja tyhmäksi kun en osaa olla yhtä vapautunut ja itsevarma kuin hän. Pelkään että hänen kärsivällisyytensä loppuu ennen kuin olen päässyt tarpeeksi lähelle häntä uskaltaakseni olla sinut vartaloni kanssa hänen seurassaan.

Mutta en voi muuttaa itseäni miksikään juuri nyt. En halua tehdä mitään, mitä en koe hyväksi tai turvalliseksi. Jos minua ahdistaa kävellä alasti hänen keittiöönsä juomaan lasillinen vettä, niin minua ahdistaa se. Pelko siitä, että minut hylätään tämän takia voi olla todellinen, mutta minulla on oikeus olla tällainen. Yritän todistella sitä itselleni. Ja mitä enemmän uskallan olla oma itseni, sitä helpommin pääsen näiden ongelmien yli. Olen jo ylittänyt monta estettä hetkessä. En vain pidä tästä asetelmasta, jossa tunnen itseni heikommaksi. Olen tottunut olemaan se vahva ja hallitseva.

Huuh, olipas vakavaa pohdintaa. Syön sipsiä ja suklaata, enkä aio oksentaa. Tuokin ongelma vaikuttaa helpottaneen aika paljon, en muista milloin olen viimeksi oksentanut. Paino on tippunut, koska pikkuriikkinen ihastus kuitenkin laihduttaa aina.

Hän sanoo, että näytän siltä miltä naisen kuuluukin näyttää. Eli toisin sanoen minulla on etumusta ja takamusta, mutta kapea vyötärö. Siinä hän osuu kyllä ihan oikeaan, olen sellaista kurvikasta mallia. Ja pidän siitä jopa joskus itsekin. En missään vaiheessa ole halunnutkaan olla ihan kukkakeppi, vähän hoikempi vain. Hän sanoo myös, ettei minussa ole enempää laihdutettavaa, mutta sitä en ymmärrä sillä kilojen mukaan minussa on.

Pääasia on kai se, että hän pitää minusta. Se on tärkeintä. Ja minä pidän hänestä, vaikken sitä halua itselleni tunnustaa. Kesti tämä sitten vielä viikon, kaksi, kuukauden tai vuoden.

* Otsikossa ei viitata seksiin :D

Öyh

2008-09-25T20:52:00.003+03:00

No voi hei daa. Älkää katsoko Idolsia. Myötähäpeään voi nimittäin kuolla.

Täällä olen ja hengitän. Olen tavannut mukavan ihmisen. Otan hyvin hyvin varovaisesti. Lupaan.

En saa sanottua mitään, kirjoitusblokki.

Sanoinpas silti tämän.

Anteeksi rakkaat ihmiset.

Mind, filled with fairytales

2008-09-23T20:55:00.002+03:00

Suomi kohahti taas, otan osaa tapahtuneeseen mutta yritän pysyä kaukana kaikista tapahtumaan liittyvistä keskusteluista. Pian jokainen tyrkkää oman pikku hopealusikkansa suomalaisten nuorten kammottavaan tilanteeseen. Kun on niitä mielenterveysongelmia niin paljon ja mitäs niille tehtäs ja tällanen ei saa missään nimessä toistua ja sitä ja tätä ja tota. Niin. Onhan niitä ongelmia. Tällaiset traagiset yksittäistapaukset ovat kylläkin ääriesimerkki niistä. Eivät kaikki turvaudu väkivaltaan. Sen verran oma ruostunut lusikkani hipaisee soppaa.

Minä en suoraan sanottuna keksi yhtäkään hyvää keinoa, jonka avulla kaikki apua tarvitsevat nuoret saisivat hoitoa. Itse olen onnekas. Tiedän sen. Ja olen siitä kiitollinen.

En vain siltikään voi hyvin. Joten mitä sitten vaikka kaikki saataisiinkin hoitoon?

For some reason I can´t explain

2008-09-22T19:58:00.004+03:00

Aak, en ole kirjoittanut moneen päivään kunnolla. On tapahtunut niin paljon, olen laiminlyönyt lähes kaiken. Paitsi kissat. Enkä itseänikään pahasti. Olen jopa laihtunut taas, kun ruoka ei meinaa kaikessa tohinassa maistua.

Sain tänään terapeutilta luettavaksi lausunnon, jonka hän oli kirjoittanut jatkoterapiahakemustani varten. En tiedä miksen ole aiemmin sitä nähnyt, ei kai vain ole tullut puheeksi terapeutin kanssa. No tänään tuli. Tunnin alussa taitoin lausunnon visusti kahtia ja piilotin sen laukkuuni, en halunnut sotkea tuntia lukemalla sitä ja järkyttymällä jälleen kerran. Ahdistun minusta tehdyistä lausunnoista. Niitä tehdään jatkuvasti kaikkia mahdollisia merkityksiä varten. Jokaisessa kerrataan samat asiat. Samat ongelmat. Samat sairaudet. Samat traumat. Sama helvetti. Ja silti luen kuitenkin jokaisen.

Yllätys oli siis suuri, kun asettauduin tänään lukemaan mielenterveyteni historiaa, enkä ahdistunutkaan. Oikein kuulostelemalla kuulostelin, missä se kuristava tunne on. Missä kaikki kyyneleet? Miksi kädet eivät jo tärise? Mitä ihmettä?! Se ei tuntunutkaan miltään. Ei tuntunut yhtään miltään lukea sitä tekstiä. Ihan hämmennyin. Istuin hölmönä paperit käsissäni ja aloin hihittää. Umpihullua. Nautin siitä. Päättelin olevani jo tarpeeksi pöpi, kun entiset huolenaiheet eivät tunnu enää huolenaiheilta. Olen kai ylittänyt rajan.

Ihan sama. Keitän teetä ja kiemurtelen sohvalla. Elän kummallista aikaa. En oikein saa selvää itsestäni. Mutten välitäkään saada, juon vain tämän teen ja menen jatkamaan kiemurtelua.

Suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä

2008-09-21T23:12:00.003+03:00

Olen päässyt hetkeksi turvalliselle kämmenelle. Toivottavasti saan levätä hetken tässä. Pian se voi olla jo ohi.

Arvaamattomia asioita sattuu koko ajan. Jopa minullekin silloin tällöin.

Täytyy käydä nukkumaan. En saa vieläkään öisin unta. En oikein edes unilääkkeellä.

Hyvää yötä.

Se päivittää sittenkin

2008-09-20T00:32:00.002+03:00

Olen hengissä, kovin kiireinen vain. Paljon kaikkea töhötettävää ja mietittävää. Ei mitään suuria mullistuksia, pään sisäisiä lähinnä.

Olen jotenkin onnistunut laihtumaan pari kiloa, olin vähän hämmentynyt. En ole yksinkertaisesti syönyt, koska en ole tuntenut nälkää. Siinä on jotain outoa, tosi outoa. Useimmiten olen nälkäinen, pohjaton, ihan ontto vatsan kohdalta. Sinne mahtuisi vaikka henkilöauto. Ehkä liikaa stressiä. Mikäs siinä, ihan kätevä konsti laihtua. Kelpaa minulle.

Nyt täytyy pistää pää tyynyyn ja toivoa, että saisin pitkästä aikaa nukuttua ihan kunnon yöunet. Viime yöt olen pyörinyt sängyssä, heräillyt aamuyöllä vähän väliä ja lopulta ottanut kirjan käteen ja lukenut siihen asti, että voin jo aloittaa uuden päivän. Unilääkkeen hyöty ei riitä aamuun asti, mutta sillä saan edes jokusen tunnin unta. Siispä lääkekaapille. Siellä olisi aika kattava varasto diilereille. Onneksi ne eivät tiedä sitä.

Taas murheen maille sade lankeaa

2008-09-17T19:13:00.003+03:00

Pörriäinen kuoli. Se tapettiin tänään. Mitenköhän pörriäinen osasi jo eilen epäillä tätä? Ehkä siksi, koska se on tottunut kuolemaan. Pikku juttu, kuoleminen nimittäin. Mutta en suosittele, sattuu se kuitenkin sen verran. Ihan kuin pörriäistä olisi piesty sähkökärpäslätkällä. Zzzrrr. Zzrrrr. Ja pieni pöriläinen oli murhattu.

Nyt tahtoisin vain kadota. Päästä hetkeksi pois tästä mielestä. En jaksa kärvistellä, en todellakaan jaksa olla tässä hetkessä, tässä kivussa, tässä paskaisessa elämässä jossa kaikki menee aina pieleen. Yritin lepuuttaa mieltä alkoholin avulla, mutta sainkin vain kyynelkanavat auki ja nyt itkusta ei ole tulla loppua. Nikotiinin puutteessani pakottauduin kioskille, pidättelin sielläkin itkua ja säntäsin heti askin saatuani karkuun. Kotiin turvaan. Autokatokseen itkemään. Naapurin mummot varmaan luulevat minun rakastavan auton rattia, kun niin usein nykyään halailen sitä katoksessa.

Voisin ottaa moxin. Voisin, mutta eipä se poistaisi kipua. Joutuisin olemaan moxeissa koko ajan, jos haluaisin välttää kipua. Eilen liihottelin, tänään kohtasin todellisuuden. Jouduin kohtaamaan. Tuntuu että maailmalta putosi pohja. Niin käy eilisen kaltaisten päivien jälkeen, koska se into ja onni mitä eilen koin johtui hyvin vähäpätöisestä asiasta, sellaisesta minkä varaan ei todellakaan kannattaisi pantata koko elämää. Mutta pörriäinen panttasi.

Aaak. Nyt on niiin surullinen olo. Mitä ihmettä tämä tyttö voisi tehdä, jotta elämä tuntuisi paremmalta? Kaikki tämä lähtee minun sisältäni, tiedän sen mutta syytän silti vastoinkäymisiä ja ulkoisia murheita. Minun sisällänihän se murhe asuu. Se puskee pintaan väkisin. Milloin minä löydän sen sisäisen rauhan ja tasapainon, jonka avulla normaalit ihmiset selviävät elämästä? Niin ettei kaikki kaatuisi niskaan koko ajan. Minä vain räpistelen ja räpistelen, yritän kovasti kiskoa joka köydestä ja tarttua auttaviin käsiin. Jotenkin ote vain lipsuu ja irtoaa joka kerta.

Haluaisin rakkautta. Sitä minä haluaisin eniten. Että joku rakastaisi minuakin. En kestä olla yksin. Yksinäisyys tappaa kenet tahansa.

Voi luoja että tuo lause kävi itkettämään.

Moi vaan.

Kevätpörriäinen

2008-09-16T20:44:00.005+03:00

Aika pelottavaa huomata miten helposti saan kierroksia, kun innostun jostakin. Päässä alkaa surista ja pöristä, ihan kuin jokainen hermosolu natisisi liitoksissaan, alan töhöttää innostuksen aiheeni kimpussa ja saatan huomata illalla ajatelleeni koko päivänä vain ja ainoastaan sitä yhtä asiaa, josta sillä hetkellä saan vimmaa. Nyt tuntuu siltä, että lääkevaihto ei ole alkuunkaan tarpeellinen, kunhan vain saisin pitää tämän yhden asian mielessäni niin ei olisi huolen häivää.

Samalla oikeastaan jo jollain tasolla tiedostan, että tämä on ohimenevä vaihe. Harmi. Olisi niin kivaa olla näin innokas. Ja pätevä, tunnen itseni todella todella päteväksi lähes kaikilla osa-alueilla. Peilikuvakin näyttää hyvältä. Ehkä siksi, koska vatsa pysyy littanassa kun ei juurikaan nälätä.

Punon parhaillani suuria suunnitelmia, jotka eivät ole pelkästään tämän vimman tuotoksia. Suunnitelmia, jotka toteutuessaan veisivät elämääni suuren harppauksen eteenpäin. Ainakin tänään jaksan vielä seistä suunnitelman takana, mutta pelkään pahoin että pakitan heti ensimmäisen tilaisuuden - eli vastoinkäymisen - tullen. Kunpa voisin pakottaa itseni tekemään kerrankin jotain, estää itseäni tuhoamasta kaikkea mikä voisi auttaa minua. Kunpa en aina livistäisi karkuun. Minustahan se on kiinni. Mutta minä en vain oikein hallitse järjellistä puoltani. Jos sellainen on olemassa.

Nyt alan vahdata kolmosta, sillä Pako alkaa taas! Jei.

Maata hakusessa

2008-09-15T18:15:00.003+03:00

Noniin, toivotaan että yhteys pelaa taas.

Vietin hiljaiseloa viikonloppuna, mutta jotenkin kummallisesti pääsi tapahtumaan yksi kiva juttu. En vielä hehkuta yhtään sen enempää, sillä kaikki menee varmasti taas pieleen eikä mikään toteudu. Minun elämässäni asioilla ei ole tapana järjestyä. Olen muutaman kerran näiden vuosien varrella huokaissut tyytyväisenä, että nyt olen onnellinen - ja kuinkas sitten kävikään? Kaikki murskaantui sekunnissa. Ei siis enää koskaan onnellisuuspuheita.

Kuulostaa kamalan kyyniseltä kaksikymppisen suusta, mutta kun tottuu jatkuvasti vastoinkäymisiin ja epäonneen, sitä alkaa varoa. Harmillista että samalla minulta on kadonnut kyky nauttia pienistä ilonhetkistä. En uskalla olla onnellinen tai nauttia, koska ajattelen automaattisesti saavani kohta taas turpaan elämältä. Putoaa matalammalta kun ei ala leijailla liian helposti.

Muuten kaikki junnaa ihan samalla radalla kuin aiemminkin. Ei tietoa työmahdollisuuksista ei mistään. Minä vain tapan aikaa tässä maailmassa vailla mitään jalansijaa yhteiskunnan piireissä. Ajelehdin yksin ja odottelen milloin sitä maata alkaa vilkkua horisontissa. Nyt taidan olla vielä aika kaukana avomerellä.

Mutta kuunnelkaas tätä mimmiä, aika metkaa nimittäin: Kerli - Walking on air

Tiedossa pakollinen nettitauko

2008-09-13T11:10:00.002+03:00

Netti ei toimi, joudun viettämään hiljaiseloa ja kärsimään tukalista vieroitusoireista. Eli postauksia ei ole tiedossa tuttuun tahtiin. Pirut.

Sain eilen siivottua. Nautin siististä, puhtaasta ja raikkaasta kodistani! Salainen aseeni on imurin hajustekuulat. Ei muuta kuin sitruunan tuoksuisia pompuloita pölypussiin ja kämpässä leijuu imuroinnin jälkeen mitä raikkain tuoksu. Helppoa. Sen jälkeen vielä sitrushedelmien tuoksuista pesuainetta, lattiat kosteiksi ja nopea pyyhkäisy rätillä (tekisi mieli sanoa siivousliinalla, sana rätti kuulostaa karmealta) seinäpintoihin pään korkeudella. Hahaa. Ovelaa huijausta. Tosin kissat ovat jo ripsineet eteisen täyteen kissanhiekkaa. On varmasti tosi vekkulia sinkaista suoraan laatikolta matolle ja ravistella hiekat vasta siinä varpaiden väleistä.

En tiedä mitä aion tehdä viikonloppuna. En kai mitään. Katson varmaankin telkkaria ja luen.

Mutta hyvää viikonloppua muille.

You feel this unless you kill this

2008-09-11T20:54:00.003+03:00

Tiedättekö mitä inhottavaa on kaurapuurossa? Kaikki. Syön sitä koska siitä saa edullisen aterian pakastemustikoiden kanssa. Syön sitä koska se pitää nälkää omatoimisen tutkimukseni mukaan 3,5-4 tuntia. Muutoin se on kaikin tavoin kuvottavaa. Se on pahaa ja yliarvostettua. Joka kerta lapatessani hiutaleita lautaselle minua ärsyttää suunnattomasti paketin kyljessä oleva luettelo kauran miljoonista terveellisistä vaikutuksista ja ekologisista puolista. Pyh. Kaiken huipuksi puuro jämähtää lautasen reunoihin ellen tiskaa lautasta heti. Sitten niitä limanuljaskoita saa liottaa ja nykiä irti. Hyi hitto.

Nyt on hirveä hätä johonkin. Panikoin kun näen edessäni päivien jatkumon vailla merkitystä ja kalenterin täynnä tyhjää. Normaalisti rakastan tyhjää kalenteria! Nyt se tarkoittaa kotona istumista. Minulla on sellainen tunne, että asiat olisivat paremmin jos saisin aloittaa vaikkapa sen työharjoittelun. Olen päivisin väsynyt ja uuvahdan jo kauppareissulla, mutta tarvitsen helvetti soikoon jotain mihin upottaa ajatukset. En jaksa pelkästään istua yksin kotona. Tämänhän pitäisi olla hyvä merkki. Mutta koen silti oloni melko kaoottiseksi. Masentuneeksi. Ahdistuneeksi.

Toisaalta jos joku ehdottaa minulle jotain puuhaa tai tekemistä, tyrmään kaiken heti alkuunsa. Haluan kuitenkin vain maata kotona. Pelkään ottaa haasteita vastaan, ja minulle jo pelkkä meneminen johonkin ilman turvallista tuttupiiriä on kynnys. Ah tätä ristiriitaisuutta. Jos minä en tiedä mitä haluan, voin tai jaksan tehdä, kuka sen sitten tietää? Niin. Että etsi tässä sitten ratkaisuja. Pää vaan poikki.

Tänään olen syönyt hallitusti. Jotain hyvää konkurssin keskellä. Haluaisin mennä kaupoille ja ostaa kivoja vaatteita ja uudet kengät. En ole kenkäihmisiä, mutta olen pikkuhiljaa laajentanut kenkävalikoimaani muutamilla naisellisilla valinnoilla. Enää en lähde baariin peruskengissäni. Vau. Minustakin muovautuu nainen, joka uskaltaa olla naisellinen. Iso askel kohti naiseutensa hyväksyntää. Luulin aina ettei minulla ole mitään ongelmaa asian kanssa, kunnes tutkimukset toisin osoittivat. Mielenkiintoista. Ehkä minulla on muutama probleema naiseksi kasvamisen kanssa. Ainakin tämä vartalo, josta tahtoisin kiihkeästi eroon. Näen edelleen itsessäni sellaista mitä muut eivät näe. Ja vaikka tietäisin, ettei kukaan kiinnitä huomiota siihen yhteen rumaan ruttuun joka farkkuihini jää lantion kohdalle, minä tiedän että se on siinä. Silloin se on liikaa. Ja vaikka minä tiedän, ettei ole vaatetta joka istuisi jokaisesta kohdasta täydellisesti, pyrin silti löytämään ja muokkaamaan sellaisen.

Huomenna siivouspäivä. Katsotaan mitä saan aikaiseksi.

Ihmislapsi täällä taas

2008-09-10T20:37:00.003+03:00

Ulkona on hyisen pimeää. Pidän siitä, mutta luulen että se edesauttaa synkkien kiemuroiden syntymistä päässäni. Syksy on minulle mieluisin vuodenaika kauniiden väriensä ja kuulaiden päiviensä ansiosta. Kaikkein parhaita ovat aamut, jolloin maa on pienessä huurteessa yön jäljiltä ja ilma kirkasta ja raakaa. Tykkään kun voi pukeutua paksumpiin (=peittävämpiin) vaatteisiin, kietoa huivin kaulaan ja antaa nenän punastua tuulessa. Mutta tämä jokavuotinen syysmasis on pikkuinen miinus. Tänä syksynä sain kaupan päälle myös ahdistuksen, joka iskee yleensä pahana vasta keväisin. Kun muut alkavat valmistautua kesään minä alan valmistautua hermoromahdukseen ja hysteriaan.

Nyt en tiedä mihin valmistautua. Se osastoreissu on jo siirtynyt epämiellyttävästä pakkoratkaisusta ihan menettelevään vaihtoehtoon, sillä mitäpä minä toisaalta kotonakaan teen. Ihan sama missä tässä kiemurtelee. Olo on paha kuitenkin, ja siellähän se kuuluu ihan sisäänpääsyvaatimuksiin. Joinakin hetkinä osasto tuntuu suorastaan houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Mielenkiintoista, että sairaalareissut on heitetty viimeisen vuoden sisällä, vaikka voisi luulla että olisin näiden vuosikausien varrella voinut olla siellä tsiljoona kertaa. Ja alunperinhän minua ei oltu tällä kertaa työntämässä osastolle pahan olon takia, ehei, ihan muista syistä. No nyt saisi sitten lyötyä pari kärpästä samalla iskulla. Jei.

Ihmislapsi istuu taas yksin kotona. Voi kun ihmislapsella olisi lajitovereita ympärillä. Ei tulisi syötyäkään koko ajan ja paisuttua. Joku on ihan varmasti lisännyt minuun viikon aikana purkillisen leivinjauhetta. Vai miksi muuten farkut kiristävät ja olo on turvonnut? Uskottelen itselleni että huomenna loppuu syöpöttely, huomenna juoksen maratonin ja nousen uuteen taistoon! Hitot. Huomenna saatan aloittaa päivän puurolla, mutta jatkan kuitenkin parin tunnin päästä kaikella mitä kaapista löytyy. Masentuneena puputan jatkuvasti jotain ja lihoan, jonka vuoksi masennun ja ahdistun lisää. Ihana pikku piiripienipyörii. Vihaan tätä. Ja mussutan parhaillaan muffinssia. Ampuisitte jo alas. Eikö edes jos kauniisti pyydän?

Ps. Kiitos kaikista kommenteista, vaikken aina jaksa vastatakaan. Tykkään teistä! Ihan tosi.

Deep beneath the stars I´m lost

2008-09-09T20:45:00.004+03:00

Kamala päivä. Nyt ei ole kaikki kunnossa, ei todellakaan.

Jo aamu alkoi mokailulla, kun missasin jälleen kerran sovitun tapaamisen nukkuessani autuaasti sen ohi. Prinsessa Ruusunen nukkui iltaääkkeillä plus parilla unilääkkeellä niin sikeästi, ettei yksi kännykän piipitys tunkeutunut tajuntaan. Nolotti. Hävetti. Voin kuvitella miltä kuulostan, kun yritän selittää etten yksinkertaisesti herää joskus. Tavallinen (terve) ihminen käsittää sen luultavasti niin etten vain viitsi tai jaksa nousta sängystä. En tiedä miten tulen ikinä ehtimään ajoissa kouluun tai töihin. Tarvitsen varmaankin lääkärin paperin selitykseksi, mutta se ei helpota omaa häpeääni yhtään.

Masensi muutenkin, mutta tuon episodin jälkeen tunsin itseni niin kurjaksi olennoksi että romahdin sänkyyn itkemään. Pillitin kuin porsas, kunnes toinen kissa pomppasi päälleni silmät lautasina hämmennyksestä. Nappasin kissan kainaloon ja rauhoitellessani sitä rauhoitun vahingossa itsekin. En vain olisi millään halunnut nousta sängystä, sillä tiesin että minun pitäisi hoitaa yksi asia. Suunnittelin siirtäväni sen huomiseen, koska ajatuskin siitä että minun pitäisi jaksaa meikata, laittaa hiukset ja valita vaatteet tuntui yhtä suurelta haasteelta kuin Mount Everestille kiipeäminen. Mutta sellaista vaihtoehtoa kuin näiden skippaaminen ei ole olemassakaan, en mene postilaatikkoa pidemmälle luonnontilassa.

Itkin ja paiskoin tavaroita hetken, koska tunsin itseni vielä onnettomammaksi. Millainen ihminen ei jaksa pukeutua? Millaisella ihmisellä kestää puolitoista tuntia meikkaukseen ja hiustenlaittoon? Neuroottisella. Ylikriittisellä. En osaa päättää mitä pukisin, koska inhoan jokaista vaatekappaletta ylläni näinä päivinä. Lopuksi vetäisin päälleni jotain, yritin sutia naamaan väriä, pöyhin hiuksia ja juoksin peilin ohi. On helpompaa kun ei tiedä kuinka karmealta näyttää. Mutta sittenhän niitä kummia vasta alkoikin sattua.

Ajoin tuttua reittiä tuttuun paikkaan. Kuitenkin koko matkan olin vähän ymmälläni missä olen, minua itketti ja ahdisti koko ajan. Puolessa välissä matkaa meinasin kääntyä paniikissa takaisin kotiin, mutten osannut muuta kuin ajaa eteenpäin. Olin ihan hysteerinen ja pelkäsin tekeväni virheen ja aiheuttavani kolarin. Olo oli kummallinen, kunnes jossain vaiheessa vain hätkähdin ja huomasin ajaneeni päämääräni ohi. Reilusti ohi. Siitäkös se paniikki vain parani, olin ihan kadoksissa. Ajoin huoltoaseman pihaan ja pillahdin taas itkuun. Halusin vain kotiin. Takaisin kotiin. Kotiin kotiin kotiin.

En vain saanut enää päähäni kuinka pääsen sinne. Yhtäkkiä en muistanut mistä minun pitäisi ajaa takaisin. Istuin autossa varmaankin tunnin ja yritin hengittää ja kasailla repeilevää mieltä kokoon. Pelkäsin ihan hillittömästi, mietin olenko nyt seonnut lopullisesti. Olin yksin autolla liian kaukana kotoa. Jos olisi ollut rahaa, olisin jättänyt auton siihen, tilannut taksin ja tullut kotiin. Mutta koska ei ollut, jouduin ajamaan takaisin ihan itse. Kammottava matka, mutta pääsin jotenkuten perille. Kun sain tärisevin käsin sohaistua avaimen kotioveni lukkoon ja pääsin sisälle, paiskasin oven kiinni ja valuin lattialle. Katsoin kissaa silmiin ja kysyin saako nyt itkeä. Ja itkin. Otin moxin ja hatauduin sänkyyn. Heräsin jonkun tunnin päästä ja olin melko tyyni. Kaikki päivän tapahtumat tuntuivat kaukaisilta ja epätodellisilta.

Sen jälkeen olen ollut taas normaali. Ei masenna eikä ahdista tavallista enempää. En ymmärrä yhtään mitä minussa tapahtuu. Pelottaa. Mietin mihin suuntaan olen menossa, joudunko taas pian sekavana osastolle. Miten ihmisen mieli voi tehdä tällaista? Miten ihminen voi menettää itsensä hallinnan arvaamatta?

Ja ennen kaikkea miksi? Miksi minä? Miksi ansaitsen tällaisen mielen, mitä niin pahaa olen tehnyt? Pitääkö minun jaksaa tällaista? Kuinka kauan jaksan tätä?

Jaksanko minä tätä?

You´ll be sorry when I´m gone

2008-09-08T15:18:00.003+03:00

Huh, viimeinkin se kauan odotettu terapiatunti oli. Jo viikon tauko tuntuu nyt liian pitkältä, kun ei ole ketään muuta kenelle puhua. Mutta olipa rankka käynti, rankempi kuin pitkään aikaan. Yleensä minulla on tapana puhua hyvin tunteettomasti ongelmistani ja todeta vain etten jaksa elää juuri nyt. Tänään terapeutti puuttuikin juuri tuohon. Hän pamautti päin näköä, että on epäillyt jo pitkään minun dissosioivan. Tämä ei vielä kertonut minulle juuri mitään. Sana dissosiaatiohäiriö kuulosti kylläkin tutummalta. Terapeutti kertoi kyseisestä häiriöstä yleisesti ja kehotti minua hakemaan siitä lisätietoa. Hän halusi minun lukevan lisää myös traumaterapiasta, vaikka olen siitä jo yhden opuksen selannutkin. Selvä. Sen tein.

Mitä enemmän luin, sitä enemmän jähmetyin. Tuntui kuin olisin pudonnut pudonnut ja pudonnut, uponnut pehmeään samettiseen utuun ja nukahtanut. Tunnistan itseni niistä artikkeleista joita luin. Mieleeni välähti useita lauseita, joita olen kuullut omasta suustani. Viimeksi tänään. Sillä, kutsutaanko sitä dissosiaatiohäiriöksi vai miksi tahansa, ei ole väliä. Sillä on, että voin ymmärtää itseäni taas hieman enemmän. En jaksa ryhtyä erittelemään sen tarkemmin mikä kaikki liittyy tuohon, vaikka tekisi mieli. Tekisi mieli paneutua aiheeseen tarkasti ja tehdä kenties tärkeitä löytöjä itsestäni ja havaintoja toiminnastani. Nyt en pysty. En voi. En vielä.

Ainoa tällä hetkellä merkityksellinen tieto on se, että minulla on sittenkin "oikeus" olla tällainen. Olen hävennyt aina hankaluuttani (eli mielenterveysongelmiani), koska olen ajatellut ettei minulla ole päteviä syitä kärsiä näin paljon. Olen ajatellut ettei minulla pitäisi olla valittamista, koska en ole koskaan kokenyt yhtä pahaa kuin jotkut. Minua ei ole pahoinpidelty, ei käytetty hyväksi, vanhempani eivät ole alkoholisteja. Sellaisten perheiden lapsilla on mielestäni selkeä syy voida huonosti, toisin kuin minulla joka tulen ns. hyvästä, varakkaasta perheestä.

Sitten eteeni lyödään tieto, että emotionaalinen laiminlyönti johtaa yhtä pahoihin vaikeuksiin kuin aiemmin mainitsemani syyt. Ja minun pitäisi uskoa tämä. Näenhän minä sen itsessäni, mutta tässä kohtaa minä ilmeisesti sitten dissosioin: en osaa yhdistää sitä minää, joka koki sen kaiken lapsena tähän nykyiseen minään. Mietin usein, olenko minä todella elänyt tämän elämän. Se tuntuu ihan järjenvastaiselta. Oma elämä, kun sitä katsoo taaksepäin.

Joudun tänään toimittamaan erästä asiaa äidille. Haluaisin jo viimein sanoa hänelle, että meidän ei pidä olla kavereita. Että meidän ei pidä raastaa toisiamme hengiltä. Että hän ei saa kaataa huoliaan niskaani. Että minä tarvitsen apua, minä olen se lapsi, ja jos hän haluaa kerran olla elämässäni, antakoon tukea. On kammottavaa kun odotan edelleenkin, että äiti huomaisi minut. On hirveää kun turva on periaatteessa olemassa, muttei koskaan läsnä. En osaa lakata odottamasta ja toivomasta, että äiti pystyisi joskus katsomaan peiliin ja näkemään itsensä ja minut erillisinä.

Haluaisin olla julma ja sanoa, että katsopas nyt äiti oikein tarkkaan mitä tyttärestäsi tuli: epätäydellinen ongelmavyyhti. Ja että kuulepas äiti, se ei johdu mistään mystisestä sairaudesta joka vain iski minuun yhtäkkiä. Että sinulla äiti on iso osuus tässä pelissä. Johtuukon osa sairaudesta, osa ties mistä, mutta niillä eväillä minä olen tähän elämään ponnistanut jotka teiltä sain. Etpä tainnut jaksaa kummoisia herkkuja eväsrasiaani pakata. Ja tässä minä nyt räpistelen, edelleen sinun käytössäsi päivästä toiseen, vaikka olen hukkua koko ajan.

Kurrrpurr suklaan ystävät

2008-09-07T21:28:00.005+03:00

Aamulla oloni oli niin surkea, että päätin jäädä sänkyyn murjottamaan maailmalle ja odottamaan meteoriittia, joka jysähtäisi katon läpi suoraan päälleni murskaten minut maanrakoon. Ei tullut meteoriittia. Murjotin lisää. Jossain vaiheessa olin jo tosi huolissani itsestäni, kun huomasin miettiväni mitä jäisin ikävöimään eniten tästä maailmasta jos päättäisin päiväni. Kissoja. Kun sen tajusin, en enää miettinyt sekuntiakaan itsemurhaa. En ikimaailmassa halua jättää kissojani.

Jos pitäisi mainita yksi asia, josta löydän ilonaihetta päivittäin, sanoisin kissat. Erinomaisen hyvä syy hylätä tyhmät mietteet. Nuo tassuttelijat eivät pärjäisi ilman minua. Olenkin käyttänyt suurimman osan päivästä niiden kanssa peuhaamiseen, viskellyt leluhiiriä niin että käsi kramppaa ja kammannut ja sukinut ja hemmotellut molemmat pilalle. Ne ovat niin rakkaita, että melkein itkettää.

Näin Ärrällä jotain niin ihanuutta, etten voinut vastustaa sitä. Tiedättekö minkä kielletyn hedelmän Fazer on nyt buukannut markkinoille? Omar Cream, maitosuklaata ja kermatoffeepaloja! Ei ,ehdottoman laitonta! Mussutin koko levyn yksin ja tuhisin nenän kautta kun ei suun kautta enää happea mahtunut sisään. Auts. Tunnen tämän huomenna vyötärölläni. Ja kärsin hirveän ahdistuksen. Ja morkkiksen. Mutta oli se sen arvoista, maistakaa vaikka itse!

Toivottavasti elämäkin maistuu huomenna.

Feed me, please

2008-09-06T19:15:00.002+03:00

Oli hienot suunnitelmat, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. Nukuin puoleen päivään ja olin herätessäni yhtä väsynyt kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Nuokuin päiväkirjan edessä tunnin ja kirjoittelin mitä mieleen tuli. Sen jälkeen raahauduin avaamaan kaihtimet ja heitin päiväpeitteen sängylle. Vaikka olisin puolikuollut minun on pakko, ihan pakko avata verhot ja pedata sänky. Muuten kuolen ahdistukseen.

En halua enää ikinä siihen kuntoon jossa olin vuosi sitten. Silloin en jaksanut enää avata verhoja aamuisin. Muistan itkeneeni sitä. Muistan itkeneeni sitä, että jos olisin avannut verhot, en olisi jaksanut sulkea niitä illalla. Olin ihan hysteerinen verhojen suhteen. Päiväpeitteen suhteen oli sama juttu: joko se oli sängyllä koko ajan tai sitten sänkyä ei pedattu ollenkaan. Välivaihtoehtoa en pystynyt ajattelemaankaan. Eli sitä normaalia aamulla sänky kasaan, illalla auki -systeemiä. Että voi ihminen mennäkin alas. Sen takia haluan vaikka väkisin hoitaa nuo hommat nykyään, ettei mikään muistuta menneestä. En kestä myöskään niitä vakuumijuustopakkauksia, joissa on valmiita juustoviipaleita. Vuosi sitten en jaksanut leikata juustosta siivua, itkin sitäkin hysteerisenä. Silloin minulle ostettiin niitä pakkauksia, koska juusto meni alas ja minun haluttiin syövän jotain. Hyi, puistattava muisto.

Nyt istun yksin kotona kissat seuranani. En jaksa keskittyä lukemaan, hyvätkin kirjat tuntuvat tylsiltä. En jaksa katsoa elokuvaa, en pysty seuraamaan juonta. Ajattelen ruokaa. Olen ajatellut sitä koko päivän. Kaapissa on hyvin sekalainen seurakunta erilaisia aineksia, joista minun kiero mieleni on kasaillut maistuvia mielikuvia. Mitään tiettyä ruokaa niistä ei saa tehtyä, mutta hyvällä mielikuviteksella niistä saisi kyllä jotain. Yritän vastustaa himoa. Siinä käy vain taas köpelösti jos alan syödä. Peilikuva ahdistaa jo muutenkin.

Olen viime päivinä nähnyt itseni tavallistakin rumempana. Hiukset, jotka yleensä ovat ainoa osa minua josta pidän, ovat muuttuneet silmissäni aivan hirveäksi lumpuksi. Monena hetkenä olen halunnut leikata ne, naksia Fiskarsseilla kaiken pois. Viimeinen järjenripe kuitenkin sanoo, että katuisin sitä niin mielettömästi ettei kannata. Tuntuisi vaan kutkuttelevalta murentaa itseäni vielä vähän lisää, tuhota jotain mistä pidän. Ihan sairasta haluta kiduttaa itseään noin. Tosi pipiä.

Kävin ostamassa pari siideriä. Imaisen ne myöhemmin kitusiini ja itkeä vollotan.

God I hate my life. Taas kerran.

Sotasuunnitelmia

2008-09-05T17:51:00.005+03:00

Olen miettinyt pääni puhki kuinka selviäisin tästä viikonlopusta ilman hermoromahdusta tai itkuahdistuskohtausta. Olen yrittänyt keksiä mahdollisimman paljon pientä puuhaa, jotta pysyisin järjissäni ja saisin ajatuksia ahdingostani pois. Ongelmana tässä on enää se, etten jaksaisi tehdä mitään.

Ensimmäinen suunnitelma on siivota. Ah, luoda sotilaallinen järjestys sukkalaatikkoon (joka kaipaisi kipeästi täydennystä..) ja koluta vaatehuone (luojan kiitos tässä kämpässä on sellainen, oma pieni vaatehuone!) läpi. Siellä on hyllykaupalla suureksi käyneitä vaatteita. Olen hävittänyt hiljalleen vanhoja ja eniten käytettyjä huppareita ja paitoja, jotka ovat uudessa koossani telttamallia. Silti säästän jostain syystä hirmuista kasaa isoja t-paitoja ja pitkähihaisia. Jos vaikka joskus lihoan. Jos vaikka joskus haluan vielä pitää niitä. Parempi olisi varmasti viedä ne keräykseen tai kirppikselle, eikä pitää lihomista mahdollisuutena. Olen vain liian laiska saadakseni aikaiseksi oikeasti varattua kirppispöytää ja hoitaa kamoja paikan päälle. No thanks.

Haluaisin viskata kaikki isot ja vanhat vaatteet pois, mutta sitten kaappiini ei jäisi kuin muutama vaate. Pitäähän nyt jotain vararytkyjä olla. Vaikka vihaan niistä jokaista, ne muistuttavat minua karmivasta vartalosta jota olen raahannut ennen mukanani. Jos minulla olisi rahaa (tämä tuntuu olevan nykyään mottoni), menisin ja ostaisin uusia, sopivia paitoja ja housuja. Mutta sitähän minulla ei ole, yhtään ylimääräistä euroa ei jää. Se mikä tulee, menee.

Niin, sen lisäksi pitäisi imuroida, viedä matot ulos ja pestä lattiat. Kissat ovat pitäneet kemuja viikon ja se tarkoittaa karvavuorta ja kissanhiekkakokoelmaa matoilla ja lattialla. Jos näistä suoriudun, voin liputtaa. Sen varalle, etten jaksa tehdä tuota kaikkea, olen keksinyt kevyempää ja taatusti viihdyttävämpää puuhaa: lainasin kaverilta kasan elokuvia ja kirjastosta muutaman kirjan. Voin vaihtoehtoisesti viettää aikaa loikoillen kissojen kanssa sängyllä kirja nenän edessä, tai maata sohvalla kissa kainalossa ja elokuva pyörimässä. Kuulostaa hyvältä, paitsi jos nämä ovat ainoa ohjelmani kahden päivän varalle.

Pitäisi kai käydä ulkonakin. Jos olisi rahaa (taas se tuli), lähtisin vaikka kaupunkiin elokuviin. Yksin. Se olisi jo aika suoritus minulta, joka kammoaa edelleen vieraita ihmismassoja. Mutta yksi hiton leffatiketti taitaa maksaa nykyään 7-9€, joten ei onnistu nyt. Ja olisi aika surullista mennä yksin, tuntuu että se vain korostaisi yksinäisyyttäni.

Äskenkin kaupassa, kun haalin korillisen hedelmiä, vihanneksia ja hapankorppuja (tää neiti laihduttaa nyt oikeasti vielä ainakin seitsemän kiloa, toivottavasti enemmän), tulin surulliseksi yhtäkkiä. Tähän saattoi vaikuttaa sen suuren ex-ihastuksen näkeminen. Sen josta kävin kierroksella koko kesäkuun, kunnes sain kunnon läimäyksen. Kuvaannoillisen sellaisen. En tiedä miksi hänen näkemisensä masensi, vaikken enää näe hänessä muuta kuin hirviön. Jotenkin kai tiedostin taas entistä enemmän sen, etten kelvannut hänelle, enkä varmasti kelpaa kenellekään.

Yksikin ihana kaveri, johon olen tutustunut tässä kesällä, laittoi ensin itse viestiä ja kyseli kuulumisia ja vaikutti oikein innostuneelta, kunnes yhtäkkiä hiljeni tyystin. En tiedä mikä muuttui, emme edes nähneet siinä välissä. Eikä tosin sen jälkeenkään. Hän ei asu täällä, käy vaan satunnaisesti. Emmekä ole tapailleet virallisesti, törmänneet vain silloin tällöin ja käyneet niinä hetkinä ihan maagisen luovia keskusteluja. Olen vähän pettynyt tuohonkin juttuun, olisin halunnut tutustua paremmin. Mutta minkäs teen, en kiinnosta enää niin en kiinnosta. Harmi vain että minua olisi kiinnostanut. Vaikka ihan kaverimielessäkin, sen verran mukava kaveri on.

Huomasin aiemmista teksteistäni, että jauhan nykyään joka kirjoituksessa siitä kuinka yksin ja kaverin puutteessa olen. Se on kai vain niin totta. Huh, mikä maratoniteksti tämäkin. Ja ihan yleistä pälinää taas. Missä ne suuret visiot ja ideat on? Hukassa. Ei minun elämässä tapahdu enää mitään ihmeellistä. Kun kaikki on pielessä, en enää edes tiedä mitä kertoisin siitä. Kaikki lääkäriasiat stressaavat niin paljon, etten pysty tällä hetkellä edes ajattelemaan niitä ilman ahdistukohtausta. Olen pulassa holtittoman exän kanssa, enkä jaksa ratkaista tilannetta mitenkään, enkä edes tiedä mitä voisin tehdä ongelman suhteen.

Taidan vain maata. Ainakin näin alkuunsa.

ps. Haluaisin mennä kauppaan ja ostaa minttusuklaakuulia ja sipsiä. Ja leipää, vaaleaa leipää. En muista milloin olen viimeksi syönyt sitä! Mutta en mene. Vastustan kiusausta ja järsin hapankorppua. Olisi niin lohdullista edes syödä, mutta sekin on tällaisilta valailta kiellettyä. Kaikki kiva on aina kiellettyä. Kiukuti kiukuti.

Turhaa

2008-09-04T20:46:00.002+03:00

Aak, olen niin perkeleen yksinäinen. En tiedä pitäisikö viedä paikallisen kaupan ilmoitustaululle lappu "Etsitään kaveria mielenterveysongelmaiselle" - ehkä joku hullu ottaisi yhteyttä. Niin kauan kun minun ei tarvitse olla yksin, tulen toimeen. Olisi kiva kun olisi joku jonka kanssa istua teellä ja jutella. Ihan vaikka yleisistä asioita. Ihan mistä vaan. Kun täällä olisi joku.

Tekisi taas mieli juoda. Näinkö sitä alkoholisoidutaan? Tuntuu että parin lonkeron jälkeen olo olisi parempi. Tekisi mieli vaikkapa vain ajella autolla, mutta jostain syystä en kykene. Ahdistaa. Ajatus autolla ajelusta ahdistaa - voin taas vain hämmästellä aivokemiaani. Mitä ihmettä voisin tehdä? Mikä saisi minut ulos täältä neljän seinän loukustani? Pitääkö minun muuttaa kaupunkiin jotta saan jotain tekemistä? Jotta löytäisin uusia kavereita? Hulluuspuuskassani saatan sen vaikka tehdäkin. Toteutan joskus noita mielipuolisia suunnitelmiani tuosta noin vaan, ja joskus on osunut kyllä ihan oikeitakin pikaratkaisuja kohdalle.

Ääh, olen syönyt miten sattuu ja oksentanut miten sattuu. Pelottaa katsoa peiliin. Vituttaa. Turhauttaa.

Turha postaus, sori.

Aidon kauneuden puolesta

2008-09-03T11:41:00.003+03:00

Tiedotus: Minä en käytä nimimerkkiä Tiitiäinen missään muualla netissä kuin blogissani. En esimerkiksi Tukarilla. Haluan ilmoittaa tämän virallisesti sekaannusten välttämiseksi.

Menen tänään käymään pulassa olevan ystäväni (no nyt hän on näköjään ihan virallisesti ystävä) luona. Matkaa on aika paljon, mutta haluan mennä. Jos olen itse onneton ja pystyn sen ääneen sanomaan, toivon että joku tulisi luokseni. Useimmiten ei tule, sillä voidessani oikeasti huonosti en kerro sitä kenellekään. Eikä kaikilla tunnu olevan sellaista tapaa, että tulee ihan paikan päälle lohduttamaan. No, olemme erilaisia. Joskus kyllä sairaalassa ihmettelin, miksi kukaan ei tule käymään. Olin tietysti menettänyt lähes kaikki kaverit omasta tahdostani, mutta eivät hekään kyllä viitsineet yrittää. Yksi jaksoi. Olen kiitollinen siitä.

Mutta sanon vain, että jos joku ystäväni joutuu sairaalaan, menen totta kai käymään. Menisin vaikken olisi itse siellä koskaan ollutkaan. Sehän on ihan luonnollista. Mutta ymmärrän myös, että suljettu psykiatrinen osasto saattaa kuulostaa aika hurjalta paikalta paremman tiedon puutteessa. On vähän eri asia mennä moikkaamaan kaveria vaikkapa kirralle. Se siitä.

Poskeni ovat ihan järkyttävän turvoksissa. Voisin nousta ilmaan kuin kuumailmapallo ja leijailla siellä poskieni varassa. Kahden päivän oksentelun jälkeen turvotus kestää arviolta viikon. Laskeehan se vähitellen, mutta tunnen sen itse silti koko ajan. Loukkaannuin tosi pahasti, kun terapeutti väitti kerran minun oksennelleen vaikken ollut tehnyt sitä vielä silloin. Hän sanoi, että poskien pyöreydestä päätellen olen taatusti oksentanut. Joo, kiitti vaan kovasti. Poskeni ovat siis jo luonnollisestikin niin pyöreät että heikompia heikottaa. En sanonut mitään. En enää voinut sanoa mitään sisäiseltä järkytykseltäni.

Yleensäkin, jos joku sanoo minusta jotain hyvin henkilökohtaista (etenkin liittyen painooni tai muuten ulkonäkööni), saatan harmistua ihan hirveästi ja vetää palkokasvin hajuaistimeen, mutten sano sitä koskaan ääneen. Muuten kyllä älähdän nopeasti ja lauon mielipiteeni takaisin, mutta ulkonäkö on niin arka paikka etten pysty. Silloin tuntuu että muutun vahanukeksi, jonka kasvoille on jämähtänyt välinpitämätön ilme tai jopa pieni hymy, vaikka naamion takana meinaan purskahtaa itkuun. Vetäydyn omaan surkeuteeni, enkä pysty miettimään mitään muuta kuin "loukkausta", joka ei välttämättä ollut edes tarkoitettu sellaiseksi.

Ihmiset sanovat asioita epähuomiossa. Minun pitäisi oppia suodattamaan palautetta, eikä ottaa kaikkea niin herkästi itseeni. Jostain syystä toisten antama palaute on liian todellista minulle. Ihan kuin jonkun suusta voisi tulla jumalallinen totuus, jota minun täytyy uskoa. Tämä olisi opettelemisen arvoinen asia. Se on kai sitä terveen itsetunnon puutetta.

Dovella on hieno kampanja, käykääpä tsekkaamassa. Törmäsin kampanjaan ensimmäisen kerran lehtimainoksessa, josta jäi mieleen kuva nuoresta arasta tytöstä. Tämä pieni teksti oli kuitenkin tärkeintä: "-- Tyttöjen syömishäiriöt lisääntyvät 10-16 -vuotiaiden parissa nopeasti ja paras apu niiden ehkäisemiseen on kohottaa tyttöjen itsetuntoa. Kerro heille, että välität."

Niin. Mietin olisinko itse voinut päästä helpommalla itsetunto-ongelmieni kanssa, jos olisin joskus saanut muutakin kuin kritiikkiä ulkonäöstäni. Äitini sanoilla on ollut suuri merkitys. Muistan kipeitä ja viiltäviä loukkauksia, joita hän on minulle tiuskinut ja joskus vain todennut ihan pokkana. Olen aina toivonut, että voisin muuttua sellaiseksi tytöksi kuin äiti haluaa. Mutta mikään ei kelpaa. Terapeutti kysyi kerran, milloin luulen olevani tyytyväinen painooni, mistä tiedän milloin on tarpeeksi. Huomasin vastaavani, että viimeistään silloin kun äidille riittää. Äidin mielestä olen pyöreä. Edelleen. En tiedä mitä hän tarkoittaa sillä, en ole pystynyt kysymään.

Jos minulla on joskus tytär, kerron hänelle että hän on kaunis juuri sellaisena kun on.

"Heräsin mutta koska sängyn vieressä ei ollut ketään kertomassa että tein väärin, nukuin hieman lisää"

2008-09-02T17:57:00.005+03:00

Ihan alkuun anteeksi megaotsikko, mutta se sopii niin hyvin tähän päivään. (Lause alá Bukowski jälleen)

Tänään olen selviytynyt vähän paremmin. Heräsin vasta puoli yksi, mutta en tuntenut edes suurta syyllisyyttä kun tassuttelin tupakalle keskellä päivää aamutakissa ja tyynynkuva poskessa. Minulla jää jostain syystä lähes aina tyynyliinan ruttujen painaumat poskeen. Kouluaikoina oli kismittävää nukkua pommiin, laukata tunnille ja yrittää vetää hiuksia posken peitoksi. Niin, tulin siihen tulokseen että miksi hitossa minun pitäisi nousta aamulla kello kahdeksan, kun siihen ei ole yhtäkään syytä. Päivä on joka tapauksessa uuvuttavan pitkä, kun ei ole mitään tekemistä eikä välttämättä jaksamista tehdä mitään. So let it be.

Kävin hoitamassa yhden pankkiasian ja vierailin kirjastossa. Varasin tämän uutuuden, vaikuttaa mielenkiintoiselta joskin varmasti rankalta. Jostain syystä minun täytyy hotkia kaikkia traagisia kirjoja, vaikka ahdistun niistä helposti ja taatusti. En välttele lukemasta riipaisevia masennustarinoita, vaan luen ja vajoan muistoihin, jotka meinaavat kuristaa minut. En osaa pysyä kaukana sh-kirjoista, vaikka painan niistä "vahingossa" mieleeni faktoja, joita käytän myöhemmin hyödykseni. Löydän uusia tapoja pelehtiä ruoan kanssa. Ihmislapsi osaa olla todella tyhmä tarpeen tai tilaisuuden tullen.

Yhdellä kaverillani, joka on kesän aikana alkanut muuttua ystäväkseni, on edessä vaikea elämäntilanne. Tunnen outoa helpotusta, kun voin kuunnella ja tukea häntä. Ensinnäkin tunnen itseni tärkeäksi, kun hän sanoo puhelimessa ettei ole pystynyt sanomaan asiaa ääneen vielä kenellekään mutta nyt hän haluaa sanoa sen minulle. Olenko oikeasti niin luotettu? Kesän aikana huomasin monen vanhan kaverini alkavan luottaa minuun yhä enemmän henkilökohtaisissa asioissaan. Etenkin ongelmissaan. Ehkä se johtuu siitä, että jokainen tietää päällisin puolin kuinka vaikeaa minulla on ollut. Ehkä se saa heidät uskaltautumaan pistämään itsestäänkin jotain likoon. Mutta sitten pieni pirulainen kolkuttelee takaraivoani ja kuiskuttaa että ne vaan käyttävät sinua kuuntelijana, kun olet niin empaattinen ja avulias. En kuitenkaan halua uskoa piua, sillä en koe enää mitään tarvetta auttaa ihmisiä joita en halua. En jaksa kuunnella turhia murheita sekuntiakaan, koska omiakin on tarpeeksi.

Nyt kuitenkin haluan, oikeasti haluan auttaa ystävääni. Se vie myös ajatuksia pois omasta surkeudestani, havahdun tajuamaan että ainiin, olihan näillä muillakin todellisia ongelmia, eiväthän ne pohdikaan pelkkiä valinnaiskursseja. Samalla se tuo ystävää lähemmäs, minun on helpompi puhua hänen kanssaan hänen ongelmastaan, kun tunnen että olemme samassa veneessä. En tietenkään toivoisi hänen joutuvan kohtaamaan vaikeuksia, en missään nimessä. Minun on vain helpompi suhtautua ongelmiin kuin onneen. Onnellisuus ja onnistuminen ovat vähän vieraita maita minulle. Mutta seuraavaksi alan pelätä, että kun ystävä joskus aikanaan selviytyy murheestaan ja nappaa taas kunnolla kiinni elämästään (joka on normaalisti huomattavasti tasapainoisempi kuin minun), minä jään taas yksin heiluvaan paattiini. Olen kauhea ihminen. En saisi ajatella tällaisia. Mutta ajattelen silti. Miksi ihminen on julma, kateellinen ja itsekeskeinen olento?

Huoh. Haluaisin jotain tekemistä. Työharjoittelu siirtyy siirtyy siirtyy, enkä ole edes varma kykenenkö siihen enää, jos vointi heittelee näin rajusti. En halua sairaalaan, koska silloin menetän viimeisetkin normaalielämän rippeet. Haluaisin vain pitää yhden naisen taiteilijabileet ja olla hetken huoleton. Haluaisin vain olla joku muu joka onnistuu.

Onneksi on kissat, nuo karvamakkaroita oksentelevat ja kissanhiekkaa varpaistaan ripottelevat mönkiäiset, jotka tekevät minut aijoittain hyvin onnelliseksi. Osaan tehdä jotain oikein, osaan rakastaa jotain vilpittömästi. Osaan huolehtia ja ottaa vastuun jostakin elävästä. Ja sitten ne kipuavat yöllä päälleni ja kaivautuvat kylkiini hurisemaan. Joskus noina hetkinä itken niiden turkkiin ja ihmettelen miten paljon ne minulle tietämättään antavatkaan.

ps. Ainiin, unohtui jo että oksensin tänään. Ei kaikki mennytkään ihan putkeen.

Rahat on loppu, myydään naapuri

2008-09-01T17:23:00.004+03:00

Tämän päivän olen pyhittänyt rahaongelmille ja syömiselle ja oksentamiselle.

Aamulla säntäsin ensimmäisenä koneelle, pureskelin hermostuneena kynnet kynsinauhoihin asti kun jännitin onko toimeentulotuki jo tilillä. Olihan se. Seuraavaksi naputtelin kaikki laskut ja peitin silmäni kun kokonaissumma lätkähti näytölle. Jäihän sitä rahaa..nimittäin 100€. Sillä pitäisi elää kuukausi. Vau. Täytyy elää itse kaurapuurolla ja ostaa kissoille ruokaa. Mihinkään muuhun sitä käteistä ei sitten olekaan.

Tästä ahdingosta ei näyttänyt tulevan loppua, joten painelin kauppaan ja pyörin siellä sormi suussa kuin Liisa ihmemaassa. Ostin makaronia, mikropizzan ja halvan suklaalevyn. Tulin kotiin ja istuin pöydän ääreen miettimään. Päässä taisteli tuhat ajatusta: haluan syödä, haluan lievittää ahdistusta jotenkin, syöminen olisi oiva keino, mutta en halua muuttua taas muodottomaksi möykyksi, olen järkyttävän lihava nytkin, lihonut ainakin kilon, syönyt holtittomasti... Ja sitten se kuningasidea vain kolkutti ja minä avasin oven: voinhan minä aina oksentaa. Sitten tilit on tasan ja kaikki hyvin. Maassa rauha. Ja sen tein. Se oli uskomattoman helppoa, en ollut muistanutkaan kuinka helposti ruoka liukuu takaisin ylös. Paha olo tuntui poistuvan jokaisen syödyn ja oksennetun palan myötä. Sinne vain alas viemäriin.

En tunne suurtakaan häpeää tekosestani. Se tuntuu melko luonnolliselta tässä olotilassa. Kaikki muistuttaa alkuvuotta ja kevättä, silloin voin viimeksi yhtä huonosti kuin nyt. Silloin oksentelu oli pahimmillaan. Silloin kävin osastolla ja lensin nopeasti pihalle, koska ongelmani eivät olleet "tarpeeksi vakavia" vaatiakseen sairaalahoitoa. Ei vaikka olin niin ahdistunut ettei henki kulkenut, pelkäsin kuolevani, olin pakkoajatusten ja -toimintojen vanki (se helvetin ovenkahva vainosi minua),vedin huikeat masennuspinnat ja olin äskettäin lipunut syömishäiriöiseen maailmaan. Ei muuta kuin tyttö kotiin oksentamaan aivot pönttöön. Hei hei vaan ja potku takamukseen.

Minulle saatetaan kohta tarjota sairaalakeikkaa, monestakin syystä, mutten tiedä otanko sitä vastaan. Tiedän että pitäisi ja todellakin kannattaisi, mutten millään jaksaisi mennä sinne. Vaikka siellä onkin tosi hauskaa ja viihdyn siellä turvassa. Siellä saa olla juuri sitä mitä on, oli sitten oikukas tai uupunut tai muuten vain sekaisin. Mutta silti.. Hoidon aikana ei saa käyttää tippaakaan alkoholia, eli kotilomilla baareilu on ehdottoman no no. Se ei kuulosta minusta hyvältä. Toiseksi minulla on hakusessa mies, enkä välttämättä halua heti alkuunsa ilmoittaa kenellekään että menenpä suljetulle vähän lataamaan akkuja.

Lapsellista, tiedän. Ihan naurettavia syitä välttää omaksi parhaaksi tarkoitettua hoitoa. Miten ihmislapsi voikin olla näin naiivi ja typerä. Olen kelvoton yksilö, joka meinaa seota. Toivon pysyväni järjissäni ja hengissä ainakin viikon, kunnes on seuraava terapiatunti. Loppuviikosta jää nyt käynti väliin ja olen aika huolissani itsestäni. Mutten tietenkään saanut sanotuksi sitä terapeutille. Ja sitä paitsi, mitä hän voisi tehdä? Ei mitään, koska hän ei pääse loppuviikosta töihin. Piste.

Olisipa minulla kavereita täällä. Kaikki ovat turhan kaukana. Istun päivät yksin ja yritän keksiä tekemistä. Toisaalta on mahtavaa, kun voi masennus/ahdistupäivinä oikeasti vain pysytellä sisällä ilman työvelvoitteita, mutta toisaalta on hermoja raastavaa olla jatkuvasti yksin toimettomana. Hitto kun voisi tavata teitä ihmisiä, joita siellä ruudun takana käy! Se olisi aivan loistavaa. Mutta mahdotonta. Joten hivuttaudun sohvalle ja käyn odottamaan Salattuja elämiä. Niin tylsää voi ihmisellä olla, että joutuu odottamaan melkein kaksi tuntia jotain suomalaista törkysarjaa. Apua.

ps. Naapurin pappa hyppää aina nurkan takaa pihalleni, kun olen tupakalla. Mistä hitosta se tietää milloin minä menen pihalle! Haisteleeko ja kyttääkö se ikkunasta? Voi luoja, en jaksaisi jauhaa sen kanssa mutten kehtaa olla tylykään. Väsyttävää.

Vapisen

2008-08-31T20:46:00.005+03:00

Ultrakamala päivä. Olen jatkuvasti ahdistuneempi ja ahdistuneempi. Tuntuu että räjähdän kappaleiksi, sisällä kihisee enkä tiedä mitä tehdä. Yritin lukea kirjaa, mutta lopetin kun huomasin lukevani samaa lausetta kerta toisensa jälkeen ymmärtämättä siitä mitään. Itkin hysteerisesti kissa kainalossa ja hoin anteeksi anteeksi anteeksi. En tiedä keneltä pyydän anteeksi. En ollenkaan mutta pyydän silti.

Pelkään että sekoan. Pelkään että puserrun hengiltä. Pelkään että mieleni murtuu taas pahasti. Pelkään että syöksyn takaisin helvettiin. Pelkään etten pääse sieltä enää kolmatta kertaa takaisin. Pelkään ettei ole lääkettä, joka helpottaisi oloani. Pelkään ettei kukaan rakasta minua. Pelkään ihan mielettömästi yksinäisyyttä. Pelkään joutuvani osastolle.

Ja melkein tiedän sen jo.

Sorruin..

2008-08-31T16:08:00.002+03:00

Okei, oli pakko kokeilla tätäkin. Sivuille päädyin Wendyn blogin kautta. Oikeastaan hämmennyin aika paljon, kun löytyi noin samannäköinen "julkkis" (en edes tiedä kuka tuo on). Tukka on melko täsmälleen samanlainen, väri on vain jotain ihan muuta. Kulmat, silmät, nenä, huulet ja posket, eli oikeastaan koko setti muistuttaa minua tosi paljon! Piirteeni eivät ole ihan noin sirot, koska minussa ei ole aasialaista verta.

Mietin pitkään onko mitään ideaa laittaa tätä tänne, mutta tulin siihen tulokseen, että saavatpahan lukijat jotain infoa Tiitiäisestä. Palaan asiaan illalla. Tällä kertaa ihan oikeasti.

Riipii

2008-08-29T21:19:00.002+03:00

Legendaarinen lause Leijonakuninkaasta pitää jälleen paikkansa: "Kun maailma kääntää selkänsä sinulle, sä käännät selkäsi maailmalle!". Tuntuu vaan kurjalta. Tosi kurjalta.

Minulla on taas niin tyhjä olo, tuntuu että olen palaamassa vanhaan tuttuun kaamokseen jossa elelin viime syksyn ja talven. Enää ei voi keskittyä pelkästää seuraaviin bileisiin, kun bileseura lipuu hiljaa pois paikkakunnalta. Kaikilla muilla on nyt koulu tai työ johon keskittyä, kumppani jonka kanssa viettää mukavia leffailtoja ja nassuttaa yhdessä popkorneja. Minä vain homehdun tänne ja murehdin kaikkea. Tuntuu ihan huutavalta vääryydeltä, että minä joudun miettimään lähteäkö tarjotulle osastoreissulle ja hivuttautua takaisin siihen pysähtyneeseen maailmaan, kun muut pohtivat valitako valinnaiskurssille ruotsia vai talousmatematiikkaa.

Tekisi mieli ravistella niitä ja kiljua, että maailmassa on suurempiakin suruja. Vaikka mikäs minä olen kavereitani läksyttämään, heille valinnaiskurssien valinta on vaikea pulma. Ei ongelmia saa verrata. Ja silti en voi estää itseäni ajattelemasta, että ne eivät tiedä oikeista ongelmista vielä mitään. Kun joskus voi olla ihan oikeasti henki kyseessä. Tuntuu ihan hullulta, että suurin osa kavereistani ei itse asiassa tiedä että olen oikeasti viime kesänä kamppaillut henkeni puolesta. Ne eivät osaisi yhdistää sellaista tietoa minuun, eivät mitenkään koska tuntevat ihan erilaisen minän. Itsepähän olen kulissini kasaillut. Itsepähän kannan kaksoisroolini.

Repii niin pahasti nyt. Raha-asiat ovat ihan pielessä, koska rahaa ei oikeastaan ole. Exä nostattaa verenpainettani tasaiseen tahtiin, vaikka kuinka yritän olla stressaantumatta enää se paholaisen asioista. Stressaan kuitenkin. Tulevaisuus näyttää kuolleelta ja nykyhetki sietämättömältä. Ja silti tätä pitää sietää. Karmiva yhtälö.

Toivottavasti poden taas vain pahaa PMS:ää. Se on sentään ohi menevämpää kuin masennus.

When you're sure you've had enough of this life, well hang on

2008-08-28T18:30:00.003+03:00

Joskus elämä vain on liikaa. Joskus kaikki vain tuntuu ihan käsittämättömän pahalta. Ylitsepääsemättömältä. Varsinkin niinä päivinä, kun naamiot riisutaan ja paljastetaan todelliset minät. Niinä hetkinä, kun todella joutuu katsomaan peiliin ja tunnistamaan itsensä. Minäkö se siellä?

Silloin muistaa elämän synkemmän puolen, sen jonka niin hienosti päivittäin yrittää piilottaa. Uppoan omaan valheeseeni liian kevyesti. Uskon kai hetkittäin itsekin olevani se hauska ja mahtava tyyppi, jonka tietyt ihmiset näkevät. Mutta sitten kun itse kurjuus astuu esiin, ei olekaan ketään kenelle näyttää se. Sitten huomaa olevansa ihan yksin. Lopulta ihminen on aina yksin.

Ellen paremmin tietäisi, luulisin että kuolen tähän paikkaan. Mutta tiedän miltä kuolema tuntuu, olen tehnyt sen kanssa tuttavuutta kerran erittäin läheisesti. Mukava kaveri. Minusta tuntuu, ettei se yrittänyt viedä minua. Minä itse oikein kutsuin sitä, kutsuin kauan, luulin ettei se ikinä tule. Mutta tuli se, se tuli katsomaan minua omaan makuuhuoneeseeni. Siinä se oli, sängynpäädyssä. Se vain katsoi. Ja sillä hetkellä minä niin sanotusti jänistin. Yritin painua kiinni patjaan ja pidättää hengitystä, kuukausien odotuksen jälkeen en yhtäkkiä ollutkaan valmis sen matkaan. Ja kuolema antoi minun jäädä. Mutta jotta maailma ei olisi liian korrekti, sen täytyy vastapainoksi välillä viedä syyttömiä ja viattomia. Se on väärin. Ihan väärin. Kaikki eivät saa mahdollisuutta valita.

Minä sain.

Pitäisi kuulemma kaiken tämän epätoivon keskellä muistaa ajatella, mistä olen tullut läpi. Sen vuoksi minä tiedänkin, etten kuole nyt. Mutta helvetin hankalaa on silti. Vaikka kuinka hokisin itselleni, että tästä selvitään. Selvitään kyllä, mutta millä hinnalla - se on eri asia. Pitäisi antaa itselleen aikaa toipua ja kuntoutua. Lupa olla ja hengittää vain hiljaa. Voisin antaakin, ellen koko ajan pelkäisi milloin alkaa sattua ja tapahtua. Voisin antaakin, jos luottaisin itseeni sen verran että uskoisin pärjääväni tavallisessa elämässä. En pärjää. En ainakaan vielä. Tuntuu että pitäisi pärjätä, haluaisin kovasti jo suorittamaan ja päsmäröimään. Kyllä minä pärjään, antakaa kun minä teen. Vakiolauseitani molemmat. Sen vuoksi tekisi mieli samaan aikaan kun haen työharjoittelua huutaa "älkää päästäkö minua sinne, en ole vielä oppinut sanomaan ei!".

Olen moxeissa. Hip hei. Pitkästä aikaa.

Mä oon irrottanut kädet kaiteesta

2008-08-27T15:29:00.004+03:00

En sitten eilen enää ehtinytkään kirjoittamaan koska sain yökahviseuraa.

Kuten huomaatte, blogin ulkoasu sai uuden säväyksen. Tiitiäisen maa näyttää nyt vähän vieraalta, mutta sain tänne toivomaani tunnelmaa. Kyllä tähän tottuu! Mitä mieltä olette? Viihtyykö täällä?

Tänään tuntuu, että olen pieni ja rikki. Miljoona rautaa on tulessa joka suuntaan, ja se saa olon sekasortoiseksi, en tiedä mihin suuntaan repeäisin vai hajoaisinko tähän paikkaan. Tuhansiksi säpäleiksi, pieniksi soluiksi. Samaan aikaan haluan vain kuitenkin muuttua kalpeaakin kalpeammaksi ja sulautua taustaan. Tänään ei huoleta ollenkaan pysyä sisällä aamusta iltaan. Päinvastoin, se kuulostaa loistavalta suunnitelmalta! Olen istunut tässä koneen ääressä yöpaita yllä ja tuunannut blogin ulkoasua. En oikeastaan tarvitse enempää. Sekavat on tunteet taas.

Pakenen tähän kaoottiseen olotilaan todellisuutta, joka on surullisen tumma. Jatkuvan nälän takia paino on päässyt nousemaan kilon, vaikka tuntuu ettei kaapeissani ole ollut ruokaa viikkoon (mikäli terapeutin lahjoituksia ei oteta huomioon). Nyt elän kaurapuurolla, mutta havaintojeni perusteella se ei pidä nälkää neljää tuntia kauempaa. Pitäisi syödä taas jotain, mutta en halua tuntea itseäni ilmalaivaksi.

Aamuisin herätessäni tunnustelen kylkiluitani. Olen kateellinen ystävälleni, jonka luut tunnen sormissani kun otan häntä vyötäröstä kiinni. Minun luitani saa kaluta vähän syvemmältä. Haluaisin näkyvät solisluut ja ne ihanat kuopat niiden päälle. En vain saa niitä esiin. Tutkin vanhoja valokuvia seuratakseni lihomis- ja laihtumishistoriaani, ja huomasin että solisluuni ovat näkyneet viimeksi 15-vuotiaana. Toivottavasti saan ne vielä joskus takaisin. Täytyy panna joululahjalistaan maininta niistä, ehkä pukki loihtii ne minulle.

Lopuksi katsaus miestilanteeseen. Olen ymmälläni, aivan pihalla noista vastakkaisen sukupuolen edustajista. Ne toimivat jollain ihan omilla säännöillään ja käsittämättömällä logiikalla. Lajitoveriensa kanssa ne näyttävät tulevan toimeen hyvin, mutta auta armias kun tämä tyttö astuu väliin - se on niille ihan liikaa. Ensin äristään ja muristaan, sitten pyydellään anteeksi, sitten kielletään ottamasta yhteyttä ja otetaan pian perään yhteyttä tännepäin. Ööh, joo. En tiedä miksi ihmeessä naiset ja miehet on tarkoitettu yhteen, vaikka yhtälöhän on täysin mahdoton.

Väistyn sängyn puolelle, jatkan Kirjavarkaan (lukekaa tämä kirja, se on yksinkertaisesti loistava) lukemista ja otan kissan kainaloon.

Tiitiäinen löytää timantin

2008-08-26T14:22:00.009+03:00

Heidi ojensi Tiitiäisen maalle timantin, josta olen yliylpeä. Aiemmin marina sekä Ipi ovat muistaneet minua tällä, ja nakkasin sen silloin muutamalle eteenpäin. Joten nyt vain nautin omastani, ja hehkun kun kerrankin osasin laittaa tuon logon näkyviin.

Pienet asiat ja huomionosoitukset voivat tuntua tosi hyvältä. Ihan sama jos uusi lukija ilmoittautuu kommenttilaatikossa tai huomaan jonkun lisänneen minut lukulistaansa. Usein painiskelen viha-rakkaus-suhteessa blogini kanssa ja meinaan lopettaa koko touhun, mutta sitten taas jokin tai joku saa minut jatkamaan kirjoittamista. Niin kauan kun joku lukee juttujani ja saa niistä kenties jotain ajateltavaa, tämä on tärkeää.

Olen myös jäänyt kiinni...

ja niin jäät sinäkin!

Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen.Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat. (Ja kommentoida voi/saa/pitää/täytyy vaikkei omaa blogia olisikaan! =)

Marinalle alunperin kärähdin, mutta häntä en linkkaa salatun blogin takia.

Noniin, illan virallinen postaus tulee myöhemmin, hoitelin vain tässä joutessani nuo rästiin jääneet hommat :)

Ps. Anteeksi puuttuvat kappalevälit. Aina kun liitän tekstiin jotain, bloggeri nivoo kaikki kappaleet yhteen..en ymmärrä miksi, enkä saa korjattua niitä vaikka kuinka yritän. Ärsyttävää, mutta koittakaa saada selvää.

Diagnoosi: vakava frustraatio

2008-08-25T22:17:00.005+03:00

Pakko saada jotain tekemistä, ihan pakko. Tänään olen herännyt, hoitanut yhden asian, palannut kotiin ja olen vieläkin täällä. Tuhat tuskaista tuntia! Olisin tietysti voinut lähteä johonkin, niin, sen olisin voinut tehdä. Mutta kun en jaksanut ja nyt se tuntuu liian myöhäiseltä, ei enää viitsi lähteä mihinkään. Varsinkaan kun ei ole seuraa, ei ketään kenelle soittaa ja ehdottaa yökahveja.

Nukuin. Luin kirjaa, joka on kyllä tosi hyvä mutta kirja kuin kirja alkaa puuduttaa sadan sivun jälkeen. Istuin koneella. Pureskelin hapankorppua. Valmistin yhden pasta-aterian pussista, joita terapeuttini auliisti lahjoitti minulle kaapistaan kun ei mukamas itse käytä niitä. Oikeasti se tietää, ettei minulla ole taaskaan kuun viimeisellä viikolla rahaa ostaa ruokaa. Tunnen itseni ahneeksi paskiaiseksi, mutta otan mieluusti avustukset vastaan. Otan, vaikka almut saavatkin olon tuntumaan entistä kurjemmalta kansalaiselta. Sen jälkeen olen vaientanut vatsan kurnintaa kymmenellä tupakalla, joihin ei missään nimessä olisi varaa. Ihme kyllä sitä käteistä löytyy aina tupakka-askin verran vaikka missä vararikossa rypisi. Iltaa kohden olen järsinyt taas pöydänjalkaa, viskellyt sohvatyynyjä (sohvatyynyjen lentoliikenne vilkastuu kummasti kun turhaudun) ja heijannut itseäni pienessä mytyssä olohuoneen (asun kyllä edelleen yksiössä, vain isossa sellaisessa) kutittavalla matolla. Diagnosoin itselleni pahan frustraation.

Olkoon olo vaikka kuinka ketku ja onneton, olkoon ahdistus rajaton ja vitutus mittaamaton, väsymys pohjaton ja elämä kerta kaikkiaan elämätön - tarvitsen töitä. Ihan mitä vain mikä vie ajatukset pois tästä koko karmeudesta. Nyt minulla ei ole mitään muuta, kuin aikaa miettiä ettei minulla ole mitään. Tiedän etten ole elämääni tyytyväinen sittenkään, kun mahdollinen työharjoittelu minulle suodaan (ehkä vasta joskus tulevina kuukausina, arg!), mutta onpahan sitten ainakin yksi valittamisen aihe vähemmän. Sitten pääsen joksikin tunniksi pois kotoa hyvällä syyllä, tapaan toisia ihmisiä vaikka taatusti haluankin enimmän osan ajasta latoa niitä pinoon, onhan ne silti sosiaalisia olentoja ja näin ollen pääsen luomaan sosiaalisia kontakteja, joita hoitajani niin kovasti minulle tahtovat. Se on sitä normaaliutta kuulkaas. Kas kun en itse tiennytkään, on se hyvä että on ihan ammattilaisia tällaisia tietoiskuja varten. Jaiks, antakaa anteeksi näsäviisauteni! Olen tosiaan turhautunut.

Mutta riipivä totuus on se, että huomenna odottaa ihan samanlainen päivä. Yksi päivä, jonka voisi ihan hyvin skipata, koska se ei tarjoa minulle mitään muuta kuin tyhjää minuutista toiseen. Keskiviikon ohjelmakin näyttää samalta, hmm, torstain myös, ja kas, perjantainakaan ei mitään! Lauantai - tyhjää täynnä, sunnuntai - ihan sama. Ensi viikkoa tuntuu pahalta edes ajatella..Ampukaa alas. En tiedä mitä tekemistä keksisin, varsinkaan kun en yhden vaivan takia nyt voi maratonia vetää tai suuria reissuja käydä heittämään. Eikä ole sitä rahaakaan. Arg. Arg. Arg.

Oikeasti, ideoita otetaan taas kerran vastaan. Mitä voisin tehdä, mitä muut kaltaiseni tekevät näinä tyhjinä päivinä? Näinä päivinä kun masennuksen taso ei hivo koomatilaa, mutta energisyyskään ei ole huipussaan. Eli normipäivä melkeinpä. Olen kai jo vieraantunut normaalista elämästä, kun en tiedä mitä siinä kuuluu/voi tehdä.

Tässä pieni iltamiete alá Haloo Helsinki!

"Varmaa, mikäpä täällä olis varmaa, paitsi se että pitää jatkaa, vaikka se tuntuis vaikealta"

Kirjoitin sen muistikirjaani

2008-08-24T21:50:00.003+03:00

Rannetta särkee. Kolmen päivän päiväkirjatauko vaati kahdeksan pitkää sivua tiheää pientä tekstiä. Auts. Neurootikkona kirjoitin tietenkin kaiken ylös ja pohdiskelin jokaista asiaa tsiljoonalta kannalta. Ja tulin taas siihen tulokseen etten pärjäisi ilman päiväkirjaani, jota kutsun muiden kuullen tyylikkäästi muistikirjaksi. En vain pärjäisi. Ajatusten ja pulmien kirjoittaminen sanoiksi on vähän kuin keskustelua, keskustelua päiväkirjan kanssa. Vaikka vastaajana toimin minä itse, tuntuu kuin asiat saisi jaettua jonkun kanssa. Tässä tapauksessa vain jonkin kanssa. Nyt kaapissa on odottamassa uusi iskemätön muistikirja täynnä valkoisia viivattomia sivuja..ah autuutta. Pian on siis aika aloittaa uusi päiväkirja, se on aina tarunhohtoinen hetki!

Eilen koin mielenkiintoisen flasbackin: tuli hirveä hinku ahtaa maha täyteen makaronia ja yökätä se. Huomaa, että neiti on taas karsinut hiilihydraatteja ruokavaliostaan. Käsittämätöntä mikä himo niihin pamahtaakin kun keho tajuaa jääneensä ilman niitä! Ja minun maha tahtoo silloin makaronia. Paljon makaronia. En kuitenkaan uskaltanut tehdä sitä ruokatorven takia. Se on niin heikossa kunnossa että pieni itsesuojeluvaiston rippeeni, joka roikkuu heikosti kannoilla edelleen, heräsi puolustamaan ruokatorveni oikeuksia. Sen sijaan olen pureskellut hapankorppuja, ne ovat niin turvallista rouskuteltavaa.

Ystäväni kysyi olenko taas laihtunut. Öm, en tiedä. Tai siis olen pari kiloa, mutta ei kai sitä nyt voi huomata? Olen kyllä huomannut että vaaka saattaa näyttää samaa lukua vaikka housut käyvät viikko viikolta suuremmiksi. En tiedä onko elimistöni jäänyt jollekin kiinteytysvaiheelle ihan omin lupineen. Se ei kyllä haittaisi yhtään, siitä vaan. Palakaa rasvat helvetin lieskoissa.

Televisiosta tulee parhaillaan Casanova. Voi ihanuus mikä elokuva.

Vaikka tahdon kaiken kieltää, tiedän etten paeta voi

2008-08-21T12:08:00.004+03:00

Tilanne: otan vuoronumeron ja istun odottamaan apteekin vihreälle epämukavalle penkille. Vilkuilen heti näkyykö sitä suloista farmaseuttipoikaa, jonka hiuksiin haluaisin työntää sormeni ja sekoittaa niitä. Näkyy. Katson vuoronumeroani ja lasken hädissäni ihmisiä. Viisi ennen minua. Lasken farmaseutteja tiskin takana, toivon kuollakseni ettei hiusfetissin kohteeni satu minun kohdalleni. Enää kaksi ennen minua, hiuspoika näyttää toimivan nopeimmin, muilla farmaseuteilla kestää ja kestää. Enää yksi vanha mies ennen minua, se alkaa kertoa tiskillä sotamuistojaan ja minä hoputan sitä mielessäni, mene jo, mene! Mutta pappa selittää naisfarmaseutille ja hiuspoika painaa uuden numeron näytölle.

Häpeän jo kävellessäni, en pysty katsomaan poikaa silmiin, en halua katsoa. Ojennan reseptini ja tuijottelen esitteitä tiskin vieressä. Sata kappaletta mielialaa tasaavaa lääkettä. Sata kappaletta antipsykootteja. Yksi paketti unilääkettä. Nolottaa, nolottaa niin kamalasti että haluan vain juosta pois, kadota, hautautua lattian alle. Tässä minä istun ihanan pojan edessä, joka näkee ulkokuoreni, mutta tietää mitä pääni sisällä tapahtuu. Täydellinen nöyryytys. Täydellinen. Kadulla poika ei voisi arvata että tuo tyttö on mielenterveyspotilas, hän näkisi minut aivan eri tavalla. Haluatko pussin? poika kysyy. Juu, kiitos. Kun nousen, tuntuu että jokainen silmäpari tuijottaa minua ja tietää. Tietää kaiken. Menen autoon istumaan ja puren hampaita yhteen etten itkisi. Äkkiä pois. Äkkiä kotiin turvaan.

Tilanne: istun sosiaalitoimiston oven edessä. Hellyttävä sossupoika kutsuu minut sisään ja kysyy mitä kuuluu. Ihan hyvää. Ensimmäinen valhe. Rahat on ilmeisesti riittäneet, kun ei ole kuulunut? hän kysyy. Juu. Toinen valhe. En ole kehdannut hakea enempää tukea, koska tunnen syyllisyyttä. Olen juonut rahani. Olen ostanut vaatteita tuellani. Törkeää yhteiskunnan niistämistä, en ansaitse mitään tukea. Nolona sanon että ensi kuussa minulla ei ole ollenkaan tuloja, en pysty maksamaan vuokraa enkä sähkölaskua. Tunnen itseni madoksi, nilviäiseksi jota yhteiskunta vieroksuu. Olen turhanpantti, en tee mitään yhteiskunnan hyväksi. Olen loinen. Olen niin surkean näköinen, että sossupoika kysyy olenko voinut huonosti. Meinaan purskahtaa itkuun sillä sekunnilla, nieleskelen. Välittääkö hän muka oikeasti miten pärjään?

Haluaisin hypätä pojan syliin ja itkeä hänen kaulaansa vasten. Sen sijaan kaivan sähkölaskun laukusta ja lasken sen pojan eteen. Haluan selittää, että lasku on järkyttävän suuri koska se on arviolasku, en ole taatusti käyttänyt yhtä paljon sähköä kuin edelliset asukkaat, he asuivat kaksin ja heillä oli kaikki koneet. Että ihan varmasti tulee nollalaskuja, kun mittarit luetaan. Poika sanoo, että onhan se lasku kuitenkin maksettava ja virnistää päälle. Yritän pysyä pöydän toisella puolella ja niellä itkua. Tarvitsetko maksusitoumusta apteekkiin? poika kysyy samalla kun jo kirjoittaa sitoumusta. Hävettää entistä enemmän, mutta tarvitsen.

Jo toinen ihana poika tietää mitä pääni sisällä tapahtuu. Olen mielenterveysongelmainen. Olen sairas, tosi kipeä. Poika päivittelee Kelan hidasta toimintaa ja sanoo, että tilanne on tosi ikävä kannaltani. Enää en voi pysyä hiljaa, sanon kyyneleet silmissäni että onneksi hän on hoitanut raha-asiani niin tunnollisesti, muuten en olisi pärjännyt. Hän katsoo minua silmiin, hymyilee ja toteaa: totta kai me autamme, se on meidän tarkoitus. Saan päätöksen käsiini, nousen ylös ja käännyn vielä ovella sanomaan kiitos. Se tulee sydämeni pohjasta. Juoksen autoon ja hengitän hiljaa. Kiitos. Kiitos. Kotona autokatoksessa painan pääni rattiin ja itken, itken surusta ja kiitollisuudesta.

"Minussa on jotain vikaa melankolian lisäksi"

2008-08-20T18:20:00.003+03:00

Käytin tänään hyödykseni yhtä ilmaishuvia: kirjastoa. Rakastan kirjastoja, erityisesti tiettyjä, kuten oman paikkakuntani pientä kotoista lainastoa. Suurissa kirjastoissa tunnelma on tekninen, kliininen, järjestelmällinen, konemainen ja liian hektinen. Ei, kirjastossa pitää viihtyä. Oman kirjastoni ovella tunnen nenässäni heti tutun, aavistuksen tunkkaisen tuoksun, joka leviää ilmaan sadoista vanhoista, kuluneista ja paikatuista kirjoista.

Lastenkirjat ovat tutuilla paikoillaan, ja tiedän katsomattakin että se yksi kuvakirja, jolla asiakkaan koiranpentu hoiti kutisevia ikeniään, on omalla paikallaan alahyllyn keskellä. Se ei ole juuri koskaan lainassa, vaikka se on hyvä kirja. Vanhemmat haluavat lainata lapsilleen uusia kuvakirjoja, sellaisia joiden kansissa lumpeenlehdet kimaltelevat ja siilin kaulaliina tuntuu sametilta, sellaisia joiden kansikuvat ovat suoraan Disneyn elokuvista. Kukaan ei halua koiran järsimää tarinaa vanhasta elefantista.

Lehtisali tarkoittaa meillä muutamaa pöytää ja tuolia, kaappiriviä täynnä lehtiä. Tarjonta on mielestäni erittäin hyvä näinkin pienillä määrärahoilla, mutta valittajia riittää aina. Pitäisi saada sitä ja tätä, eikä rouva usko ettei lehteä kannata tilata vain yhden asiakkaan tarpeisiin. Minä en viihdy noissa pöydissä noiden valittavien ja haisevien maajussien ja mummojen kanssa. Minä menen kirjaston perimmäiseen nurkkaan, istun Bukowskien viereen (ne on tullut muuten selattua monesti siinä penkillä!) ja luen kaikessa rauhassa. En yleensä lainaa lehtiä, en kuitenkaan jaksa lukea niitä kotona. Vanhempien tilaamassa Hesarissa on riittävästi tekemistä päivittäin. Joskus en jaksa lukea sitä, ja tunnen hirveitä tuskia kun heitän sen suoraan keräykseen. Vaikka se onkin tilattu naurettavan halvalla tarjouksella.

Sellaista on minun kirjastossani. Tänään raahasin kotiin muutaman Bukowskin uusintakierrokselle sekä tämän ja tämän. En malta odottaa että pääsen jälkimmäisen kimppuun. Jos kuolema on tarinan kertoja, sen täytyy olla hyvä tarina. Muahahaa, masturbaatiota parhaimmillaan. Kuulisipa tohtorini tämän.

Ei uskoisi, että vielä aamulla sekä päivällä lojuin synkissä vesissä ja kammottavissa ajatuksissa. Nyt tunnen itseni hyvin hyvin luovaksi ja haluan kirjoittaa. Kirjoitan aina, joka päivä ja monta sivua, mutta tekstien laatu on ollut heikkoa. Ei mitään kantavaa ajatusta saati sitten monimuotoista juonta. Ei niin mitään, pelkkää sanasontaa. Hyvin tekotaiteellista. Ehkä tänä iltana syntyy se bestselleri, josta kuullaan vielä.

Ihan varmasti joo. Uskoo ken tahtoo, itse en ainakaan. On tämä levoton mieli joskus hyödyllistäkin, muuten ei kokisi näitä kirkkaita ja tuotteliaita hetkiä. Luovaa hulluutta. Sitä rakastan.

Otsikko ala C. Bukowski

Ois kai siistii antaa periksi

2008-08-19T20:13:00.003+03:00

No nyt Tiitiäisen maassa on tylsää ja masentavaa. Viime yö meni ihan yhtä omituisesti kuin edellinenkin. Jossain vaiheessa herätessäni koko asunto näytti ihan vieraalta, olin kuulevinani seinän läpi naapurin vierittävän lattialle marmorikuulia ja nousin ylös ihmettelemään. Sitten ei kuulunut mitään, ei näkynyt mitään enkä tajunnut mistään mitään. Jossain välissä olin raahannut sohvatyynyt sänkyyn ja nukuin korkean keon päällä, heräsin taas selkä hiestä märkänä ja muistan sumuisesti kuinka kävelin aamuyöllä nappaamaan unilääkkeen. Sen turvin nukuinkin sitten taas komeasti ohi kellonsoiton, mutta onneksi heräsin ajoissa kun puhelin soi ihan oikeasti. Ehdin siis ajoissa sovittuun paikkaan, hienoa. Suuri saavutus.

Minulle on tässä kesän mittaan suoritettu taas uudenlaisia tutkimuksia. En ole niistä suuremmin rupatellut, koska pelkään edelleen että joku tuttu lukee tätä ja tunnistaa minut. Nyt ne tutkimukset on kuitenkin saatu tehtyä, ja mainitsen tästä asiasta vain koska olen vähän pettynyt koko juttuun. Minä luulin, että tästä vaivasta olisi jotain hyötyä, jotain mikä edistäisi hoitoani tai mitä tahansa. Nyt tajusin, että tämä taisi olla vain yksi keino saada papereihini lisämerkintöjä kaikista mahdollisista tavoista, joilla hoitotarvettani on yritetty kartoittaa. Onhan sitä yritetty ihan kiitettävästi, täytyy myöntää. Jotkut eivät saa minkäänlaista hoitoa, ja minä vain inisen vaikka mitä tyrkytettäisiin. Niin. Hemmoteltu kakara.

No tämän uuden kartoituksen myötä jouduin taas pistämään sormen suuhun ja pyörittelemään silmiäni, kun minulta kysyttiin lopulta puuskahtaen "millaista hoitoa sinä sitten omasta mielestäsi tarvitsisit/haluaisit?". En tiedä. En tiedä en tiedä en tiedä. Iski hirveä epätoivo, eikö joku muu voisi sanoa sitä puolestani, eikö joku muu voisi keksiä oikean ratkaisun, en itse tiedä! Ja seuraavaksi iski ihmetys, suorastaan järkytys..näyttää pahasti siltä, että minä todella haluan pohjimmiltani elää. Tätä on vaikea myöntää itselleni, koska lainaten Dr. Houseani "kuolema taitaa olla neidille pelkkää masturbaatiota". Joo, tuollaisia se tohtori laukoo suustaan. Tykkään mässäillä aiheella, se kiehtoo minua ja on olevinaan ikuinen tähtiporttini helpotukseen, mutta oikeastihan minä tässä taistelen elämän puolesta. Olen tainnut taistella jo kauan. Järkyttävää kohdata tämä totuus. Mutta siksihän minä olen epätoivoinen, kun en keksi mistä löytäisin apua. Koska haluan elää. Yök.

Elämänhalu on pelottava juttu. En koe sitä tunteeksi, koska kiellän ja nitistän sen parhaani mukaan. En tiedä miltä se tuntuu.

Such a lonely day

2008-08-18T21:37:00.002+03:00

Nukuin viime yönä tosi levottomasti, heräsin vähän väliä selkä hiestä märkänä, näin mielettömiä unia mielettömistä ihmisistä ja loppuhuipennukseksi nukuin sikeästi ohi terapia-aikani. Heräsin ihan pöhnässä, katsoin kelloa ja tajusin että tunti oli ja meni jo. Puhelin oli lattialla läppä auki ja virta tiukasti pois. Terppa oli laittanut jo viestiä ja minä taas kerran nolona soitan perään, että anteeksi, kävi vakkarit jo tuhannennen kerran.

Jos minua ei saada nukkumaan normaalisti, en ikimaailmassa pysty lupaamaan kenellekään, että olen aamulla ajoissa paikalla. Asia ei yksinkertaisesti tunnu olevan minun hallussani, aamut on niin hiton sekavia ja huuruisia. Pelottaa ihan lähteä mihinkään työharjoitteluun, kun tiedän jo nyt että saatan myöhästyä milloin tahansa. Nyt joku ajattelee, että just, ei voi olla kovin vaikeaa nousta aamulla sängystä kun kello soi. Voi se, voin kertoa. Ennen minä olin se, joka pomppasi sekunnin murto-osassa sängystä kun kello vasta aloitteli herätystä. Minä olin se, joka ei ymmärtänyt kavereita, jotka painoivat aina vaan uudestaan torkun päälle ja matelehtivat viime tippaan asti peiton alla. Ja nyt olen tässä pisteessä, että en herää vaikka haluaisin herätä. Koomista sinänsä, koska unihäiriöni suurimmat tekijät ovat nukahtamisvaikeudet ja unessa pysymisen vaikeus.

Eilen ihmettelin, missä masennus luuraa. Tästä se ehkä taas alkaa, ainakin olo on tosi tyhjä. Kävin kuitenkin terapeutilla, myöhäisempi aika passasi hänelle. Sen jälkeen tulin kotiin ja täällä olen nyhjännytkin nyt jo yhdeksän tuntia. Piti tiskata, mutten jaksanut. Pyyhin lusikasta suurimmat mähmät pois ja sekoittelin sillä surutta teetä. Kaapissa ei ole ruokaa, mutten jaksanut lähteä kauppaan, joten söin hapankorppuja. Olen vain haahuillut ympyrää, siirtynyt sohvalta sängylle, pöydän äärestä tupakalle ja aloittanut saman ringin uudestaan. Tulee mieleen viime talvi, jonka vietin tällä tavoin. En tiedä miten jaksoin. Tuntuu ihan käsittämättömän tyhjältä ja yksinäiseltä. Kaverit lähtevät yksitellen pois, ja joudun ihan oikeasti kehittämään itselleni jotain elämää. Kehittelisinkin, mutta viime päivinä on vaivannut yleinen saamattomuus, mikään asia ei oikein hoidu. Ei vaan kykene.

Sen verran olen saanut aikaiseksi, että olen ajatuksen tasolla hautonut sotasuunnitelmaa lääkitykseni muuttamiseksi. Oma psykiatrini hokee ei oota, mutta tiedänpä yhden toisen ja vielä pätevämmän lääkärin, jonka kanssa olen aiemminkin ollut tekemisissä. Sain selville, että tämä toinen pitää yksityisvastaanottoa. Jos jostain repisin rahat, menisin käymään hänen luonaan. Jos hänkin kaikella kokemuksellaan sanoo, ettei tekisi mitään muutosta pillerikokoelmaani, joudun kai uskomaan sen. Nyt en voi millään uskoa, että nämä olisivat jotenkin hyödyllisiä. Seroquel ei taida olla minulle mitenkään sopiva ja Lamictal vielä vähemmän. Yhtä hyvin voisin vetää aamuisin pari porevitamiinitablettia. Ajaisivat saman asian. Tai saattaisivat auttaa enemmän.

Nyt tekee mieli ottaa iltalääkkeet jo ajoissa ja toivoa, että nukahdan. Tai sitten kittaan unilääkkeen nassuun ja nukahdan väkisin. Tämäkin on tuttua menneiltä ajoilta: haluaa nukahtaa illalla ajoissa, jottei tarvitse kestää pahaa oloa ja voi toivoa, että aamulla kaikki olisi paremmin.

Yhteiskunnan alakastilainen

2008-08-17T22:32:00.003+03:00

Tapasin eilen erään ihmisen, jonka kanssa olen viime aikoina sattunut muutaman kerran samaan porukkaan. Aina meillä on synkannut tosi hyvin, mutta koko juttu on ollut sellaista puolikaverillista hommaa. En ole ajatellut juttua sen pidemmälle, kuin että kiva ja suloinen mies. Eilen jokin oli kuitenkin erilaista, keskustelu intiimimpää vaikkei tapahtunut kuitenkaan selkeää lähentymistä. Koska runollinen keskustelumme kirjallisuudesta jäi kesken, mies pyysi ohimennen numeroani. Voi hyvinkin olla, ettei hän tarkoita tuolla mitään sen enempää, mutta tietysti haluaisin vähän uskoa että ehkä tässä voisi olla jotain muutakin.

Toiminnan tyttönä tekisi mieli heti kysyä jotain huoletonta ja katsoa kuuluuko vastausta, mutta vahingoista viisastuneena aion jäädä odottavalle kannalle. Joillakin kun on mennyt murot väärään kurkkuun jo siitä yhdestä viattomasta viestistäkin. Annanpas nyt kerrankin miehelle tilaa olla mies, enkä säikytä tiehensä heti alkuunsa. Ja kyllähän se ottaa yhteyttä mikäli haluaa. Toivon niin. Yleensähän se menee niin, että juuri ne niljakkeet, joita yrittää juosta karkuun, ottavat yhteyttä turhan innokkaasti. Tämäkin näyttää havaintojeni mukaan olevan yleismaailmallinen ilmiö.

Olen vähän hämmentynyt, kun mieli on pysynyt näinkin "hyvänä". Pahimpia pudotuksia ei ole tainnut tulla vähään aikaan. Hassua miten sitä alkaa jo ihmetellä, että miksihän niitä ei kuulu vaikka siellä sysimustassa ei mitään muuta kaipaakaan kuin valoa. En tietenkään kaipaa masennuspäiviä, en missään nimessä, mutten usko pääseväni näin helpolla eteenpäin. Kyllä se reuna taas yhtenä hetkenä tuntuukin jalan alla ja löydän itseni räpiköimästä kaivon pohjalta hyisestä vedestä. Ajankohta on vain arvoitus. Kannatan visusti pessimististä maailmankuvaa, säästyy pahimmilta iskuilta.

Kuuta on vielä puolet jäljellä, ja tilillä taitaa olla nippa nappa 40€. Auts. Ensi kuulle ei ole tiedossa tuloja ollenkaan, siitä edemmäs en ole uskaltanut vielä edes miettiä. Joudun taas nöyrtymään ja matelemaan sossupojan puheille. Vihaan yli kaiken sitä tilannetta, kun istun aulassa odottamassa ja samaisen rakennuksen muita työntekijöitä viipottaa ohitse. Suurin osa heistä on tuttuja, ja joudun nieleskelemään loputkin ylpeyden rippeeni tervehtiessäni heitä. Inhoan istua sossupojan edessä ja sanoa että ei ole tuloja taas ollenkaan. Että sähkölasku pitäisi maksaa, vuokrakin repiä jostain, lääkkeet ostaa ja syödäkin vielä jotain muuta kuin kengännauhoja. Se riipii itsetuntoani. Jokaisen inisijän, jonka mielestä sossussa käydään vain pummimassa ilmaista rahaa kun ei viitsitä tehdä töitä, pitäisi asettua hetkeksi esim. mielenterveysongelmaisen asemaan. Siihen turhauttavaan tilanteeseen, kun ei pysty terveydentilansa takia tekemään töitä, vaikka haluaisikin. Siihen ahdinkoon, kun tietää olevansa ihan järkevä ja kykenevä ihminen, jos mieli ei seilaisi omilla teillään jatkuvasti. Minua ahdistaa joutua alakastiin.

Varoitus: sisältää yliannostuksen angstia

2008-08-16T17:19:00.006+03:00

Heräsin tänään vasta kolmelta iltapäivällä. Piipahdin hengittämässä raikasta häkää sekä muita tuiki terveellisiä tupakan sisältämiä aineita ja painuin takaisin sänkyyn. Luin uusimman Viivi&Wagner-albumin (vain pari strippiä nauratti, ei siis niin hyvä kuin jotkut aiemmista) ja kieriskelin akselini ympäri kuin ryhävalas. Söin taas mandariinin ja jugurttia, jonka määrän vähensin eilisestä puoleen. Näin sitä alkaa taas laihtua, muutos näkyy heti vaa´alla. Mutta silti ei tunnu juurikaan paremmalta, peilistä näkyy edelleen sama lihava ihminen. Toivotonta.

Eilen jurppi ihan tosissaan kaikki, tänään millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Odotan iltaa, juon aivoni kuutamolle, unohdan kaiken p*skan (yritän vähentää kiroilua) enkä mieti huomista vapinaa ja tutinaa. Huomisen voinkin taas hyvällä omalla tunnolla maata sängyssä ja vedota kaameaan krapulaan. Ei pysty. Ei kykene. Luin kerran Tieteen kuvalehdestä (vai olikohan se Tiede-lehti?) otsikon: "Krapula ravistelee kehon jokaista solua". Allekirjoitan tämän, muistan lauseen joka kerta herätessäni sunnuntaitärinään.

Marisen nykyään näköjään vähän kaikesta. Ei ole mitään järkevää tai merkityksellistä sanottavaa, joten täytän blogini tällaisella turhanpäiväisellä mölinällä. Turhauttavaa. Tietysti minun pitäisi kirjoittaa joka kerta jotain maagisen upeaa ja vaikuttavaa, jotta täyttäisin oman vaatimustasoni, joka näköjään on levinnyt jo koskemaan tätä viatonta bloggaustakin. Mikään osa-alue elämässäni ei pysty välttämään perfektionistista sivupersoonaani.

Viljapossu

2008-08-15T19:20:00.002+03:00

Yritin tänään selittää terapeutille omia näkökulmiani ja ajatuksiani hoitoni suhteen. Tunsin kuitenkin itseni lähinnä uhmakkaaksi teiniksi, joka puhkuu ja puhiseen tuolissaan. Hukkaan meni sekin äksyily. Olen äksyillyt tänään kaikille, sohvatyynyllekin kun meni imaisemaan väriä kosteasta tukastani.

Olo on hirmuisen turhautunut, kun kaikki näyttää valuvan hukkaan. Vituttaa niin että henkeä ahdistaa. Mutta tänään olen syönyt kuin ihminen, joten jotain hyvääkin on tapahtunut. Viljapossu söi kiltisti aamulla mandariinin ja jugurtin, päivällä hapankorppuja ja iltapäivällä pinaattilettuja ja raejuustoa - kuulostaa normaalilta, eiks jeh? Vielä saa syödä yhden omenan. Odotan kieli pitkälläni, että kello tulee kahdeksan ja saan puraista kirpeää omppua! Sitten olen noudattanut tiukasti laatimaani tuntijärjestelmää. Ja sitten voin olla tyytyväinen itseeni.

Viljapossu lähtee illalla taas tuulettumaan, tällä kertaa ihan selvinpäin. On outoa mennä baariin limulinjalla, olen ihan eksyksissä kun lasissa ei olekaan lonkeroa. Hauskaa on yleensä silti, mutta jotenkin se meininki ei tartu samalla tavalla kuin alkoholin avulla. Typerää mutta totta.

Kissa onnistui aamulla jotenkin "siirtämään" hiekkalaatikosta möykyn märkää (=pissistä) hiekkaa kylppärin valkealle matolle. Nice. Ja kissa nokkelana tyttönä peitti tämän epäkohdan muka huomaamattomasti kaapimalla maton toisen reunan käärölle hiekkakökön päälle. Wery nice. En tiedä miten tuo on onnistunut, koska normaalistihan hiekka imee kosteuden itseensä ja tiivistyy pieneksi palleroksi. Kyllä kissa konstit keksii.

What hurts the most

2008-08-14T20:28:00.003+03:00

Ystävä sanoi tänään taas kerran jotain merkittävää. En tiedä miten se nainen osaa sanoa juuri oikeat sanat, tai olla oikealla hetkellä sanomatta mitään. Hän on maininnut monta kertaa jatkuvasta itsekritiikistäni, vakuuttanut tuhannesti ettei näe minussa kaikkia niitä mystisiä vikoja jotka itse näen. Hän on sanonut, että lopeta, en jaksa kuunnella tuollaista. Ja silti solvaan itseäni niin automaattisesti, etten edes tajua sitä. Näen jatkuvasti jotain karmivaa kehossani tai vaatteissani, ja vaikka tiedän kuinka rasittavaa minua on kuunnella, en siltikään pysty pitämään suutani kiinni. Minua yksinkertaisesti etoo niin pahasti. Koko tämä karmeus jota kehokseni kutsutaan.

Niin. Tänään hän sanoikin yhtäkkiä hyvin lannistuneella ja murheellisella äänellä tulevansa niin surulliseksi kuunnellessaan minun jatkuvaa sanatulvaa vioistani ja epäkohdistani, että joskus hänen tekisi mieli itkeä. Auts. Auts auts auts. Hän sanoi ettei voi ymmärtää miksi kohtelen itseäni niin huonosti, miksi vain ja ainoastaan arvostelen itseäni enkä näe totuutta. Kuiskasin hiljaa olevani ihan hukassa totuuden kanssa. En tiedä mitä se on. Totta kai hänen silmissään olen kaunis ja hurjan hoikistunut, mutta kultapieni se asia ei mene päähäni ei sitten lekaharkollakaan niin kauan kun en itse pysty näkemään sitä. Mutta en missään maailman nimessä aio jatkaa käytöstä, joka satuttaa tärkeintä ihmistäni. Joten tästä lähtien säästän ruoskinnan ihan vain omille korvilleni.

Näin tänään yhtä toista hurjan tärkeää ihmistä. Häneen törmään satunnaisesti, mutta tiukka yhteinen side nivoo meidät yhteen joka kerta. Hassua, sillä meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin elämäntilanne. Ikäeroakin reilut 30 vuotta. Minulla on tapa tutustua ja kaverustua aikuisten kanssa, enkä ole koskaan nähnyt siinä mitään pahaa enkä ongelmaa koska suhteet tuntuvat ihan luonnollisilta. Parhaat työkaverini vuosien varrelta, ne sellaiset joiden kanssa kaveeraan edelleen, ovat myös viidenkympin hujakoilla. Olen kai sitten pikkuvanha ja karttelen omanikäisiäni, mutta väliäkös sillä. Psykologien on vain pakko tehdä asiasta numero, mielenkiintoinen juttu josta ne tykkäävät punoa kaiken maailman teorioita. Että eihän nuori tyttö voi aina vain "ajautua" vanhempaan seuraan. Voi olla että taustalla on jotain jänskää mielenliikettä, mutta en jaksa hirveästi vaivata sillä päätäni, koska ne ihmiset ovat silti ihan yhtä tärkeitä.

Syön muuten vieläkin kuin viljapossu. Putki jäi päälle, vatsa kurnii jatkuvasti. Olen lihonut kilon. Jos en nyt lopeta, lihoan lihoan ja lihoan vain. Kohta olen taas hirveä possumunkki. Pakko lopettaa, ottaa pieni paastonpoikanen jotta homma lähtee hyvin käyntiin ja miettiä sitten tarkemmin mitä aion syödä ja milloin. Säännöllisyyttä hyvä nainen, säännöllisyyttä. Ja itsekuria.

Terapian tarpeessa

2008-08-13T14:05:00.003+03:00

Pienen paikkakunnan iloja: ehdin sano R-kioskilla vain "sitten vielä tupakkaa", kun tiskille ilmestyy oikea aski. Hyvää palvelua!

Kirjoitin aiemmin tänään pitkän teksti aiheesta X, mutten uskalla julkaista sitä. Joku saattaisi tunnistaa minut siitä. En ole muistanut ajatellakaan, että joku tuttu saattaa käydä kyyläämässä blogiani. Loppujen lopuksi tarpeeksi tutut ihmiset voivat laskea yks plus yksi ja tajuta että minähän se täällä inisen elämän kauheutta. Voi kelmi.

Olen syönyt kuin sika. Edelleen. Aivan järjetön nälkä, en tiedä voiko se johtua hormoneista jotka käyvät edelleen ylikierroksilla. Järjettömästä mässäilystä huolimatta paino ei ole kuitenkaan noussut kiloa enempää. En tiedä kuluttaako naisen elimistö enemmän hormonimyrskyn aikana?

Olo on tosi inhottava, mieliala vaihtelee ärtymyksestä ja kiihtymyksestä koko kehoa ravisuttavaan ahdistukseen, jonka jälkeen vajoan sängyn pohjalle masennuskoomaan. Eräs hoitokontaktini (joita alkaa nykyään löytyä vähän joka lajia terapeuteista, psykiatreista ja psykologeista toimintaterapeutteihin..) kysyi minulta tunnenko ketään muuta, jonka olot vaihtelevat näin nopeasti ja rajusti. En tosiaankaan tunne, mutta uskon että minun kaltaisiani on varmasti. Hän myönsi, ettei ole vielä koskaan tavannut tällaista potilasta. Tuli epävarma olo: jos hän on ymmällään minun edessäni, ei kai ole ihmekään että kärsin itse jatkuvaa hätää tilanteestani. Kukaan ei oikein tiedä mitä minulle pitäisi tehdä. Minun pitäisi vain tulla toimeen sekavien olojeni kanssa.

Se kuulostaa kamalalta, mahdottomalta. Sanoinkin sen. Sanoin etten tiedä kuinka kauan jaksan tällaista elämää. Minussa elää vielä pieni toivo helpommasta, tasaisemmasta elämästä. Tyyneydestä. Yhä useammin vain törmään neuvottomiin hoitajiini, ja alan tajuta ettei tämä välttämättä koskaan muutukaan täydellisesti. Terapian tarkoitus olisi auttaa minua löytämään sisäinen rauha, varmuus siitä että selviän pahasta olostani, mutta hakusessa ollaan vielä ja pahasti. Terapeutti ei ole vielä uskaltanut pitää minusta yhtäkään kunnon lomaa, koska yhden kahden viikon loman aikana tipahdin nopeasti hyvin sekavaan tilaan. Oma "paranemismotivaationi" ei ole kuulema vielä riittävä. Se kuulostaa oudolta, kun en mitään muuta haluaisikaan kuin olla normaali ja elää normaalia elämää! Tuntuu että ne vain yrittävät työntää syyn minun niskoilleni, että on oma syyni kun en rauhoitu lääkkeillä enkä terapialla. Pyh. Totta kai osa on varmasti minusta kiinni, isokin osa, mutta tarvitsisin silti apua. En vain tiedä millaista.

Minulle on myös suositeltu käyttäytymisterapiaa analyysin sijasta. Olen itsekin miettinyt toimisiko se paremmin. Impulsiivista, holtitonta ja itsetuhoista käyttäytymistä voisi opetella hallitsemaan niin että pärjäisin paremmin ihan arjessa ja sitä myöten elämänlaatu voisi parantua nykyisestä. Myös syömishäiriön hoidossa kognitiivinen käyttäymisterapia toimii joskus analyysia paremmin. Toisaalta analyysin idea "minuuden etsimisestä" on tärkeää minulle, jolla kokemus minuudesta ja kosketus itseensä on täysin hukassa. Kunpa voisi saada kumpaakin terapialaatua!

Jos kiinnostaa, esimerkiksi täällä on paljon tietoa kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta.

Rubensmainen

2008-08-11T16:37:00.002+03:00

Okei, nyt päätin laihduttaa lisää. Olen ihan lopen kyllästynyt kuuntelemaan tutuilta (ja joskus tuntemattomiltakin, jotka ovat vain nähneet minut aiemmassa koossa!), kuinka minun pitäisi lopettaa laihdutus koska minun kuuluukin olla hieman pyöreä. Siis mitä helvettiä se kuuluu kenellekään! Ei kai kenenkään kuulu olla pyöreä vain siksi että on aina ollut sitä! Ymmärrän kyllä että naiselliset muotoni eivät tule katoamaan koskaan yhtään mihinkään, mutta muut eivät näytä ymmärtävän etten siihen pyrikään. Se on ok, on kiva olla naisellinen ja huomata että miehetkin pitävät siitä joskus enemmän kuin riisikepeistä joiden kylkiluut kolahtelevat tanssiessa. Mutta on eri asia olla pyöreä. Pahin isku tuli tutun suusta: "sinä olet vähän rubensmainen". Kiitti vitusti. Se riittikin.

Nyt vain niskasta kiinni ja se kymppi pois. Jos jollakulla on senkin jälkeen pokkaa tulla sanomaan minua pyöreäksi, vedän sitä nessuun. Mistä minä voisin tietää minkä kokoinen minun pitäisi olla, kun jokaisella on eri mielipide asiasta. Mitäpä jos saisin olla sen kokoinen kuin haluan? Olen jo ollut melkein tyytyväinen nykyiseen muotooni, mutta se käy vähän vaikeaksi kun en osaa tulkita saamaani palautetta. Yritin selittää tätä kuviota terapeutille, mutta olin lukevani hänenkin silmistään, että olen pyöreä. Lihava. Terapeutti onneksi ymmärtää syömisvaikeuteni ja kriittisyyteni ulkonäköni suhteen, eikä pahenna asiaa tyhmillä kommenteilla. Mutta muut eivät tiedä tai ymmärrä.

Pitäisivätköhän ne mielipiteensä ominaan, jos täräytän seuraavalle kommentoijalle että minullapa oli muuten tuossa puolen vuoden ajan sellainen kiva oksennuskausi, jolloin lähti ihan mukavasti painoa mutta samalla tukka ja kynnet ja meni kurkkutorvi paskaksi niin ettei se enää korjaannukaan, päivittäinen refluksihan on tosi kiva seuralainen jonka vuoksi vedän varmaankin loppuelämäni päivittäin lääkettä. Niin että oliko vielä muuta asiaa ja hymy päälle. Voilá. Helvetti ihmisten pitäisi osata joskus suodattaa sanansa, ei ole mitään järkeä kommentoida kaikkea mitä tekee mieli, koska silloin voi tahattomasti osua oikeasti kipeään kohtaan. Ihan sama juttu kun joillakin on tarve mennä onnittelemaan heti, kun jonkun vatsa on hieman pyöristynyt, juuri ja juuri sen verran että siellä voisi pienen pieni ihmisenalku killua. Ei kannattaisi puuttua ennen kuin tietää, sillä esim. lapsettomuudesta kärsivälle sukulaiselleni nämä tilanteet olivat yhtä kyynelten pidättelyä ja helvettiä.

Mutta minulle ei nyt laihduttaminen ole pahitteeksi. Syömiset saan varmasti pian kuriin, uskon niin sillä olen kuitenkin onnistunut pysymään tässä painossa koko kesän, mutta liikunnan kanssa on vähän niin ja näin. Tosi vaikeaa ravistella itsensä lenkille, kun ei millään jaksaisi edes sängystä nousta. Tänäänkin aamupäivällä terapian jälkeen ryömin kissojen kanssa peiton alle ja koisasin iltapäivään asti. Liiku siinä sitten. Olisi mahtavaa mennä rääkkäämään itseään aerobictunnille tai vastaavalle, mutten voi sitäkään tehdä tällä kropalla. Polvet ei kestä, kiitos luojalle fibrosta. Enkä mielellään liiku seurassa, koska häpeän huonoa fysiikkaani ja kuntoani. Liikunta pitää hoitaa salassa. Talvella olin kyllä hyvässä lenkkivireessä, ja opin jopa nauttimaan siitä hitusen. Jokainen lenkki ei enää ollutkaan pelkkää pakkoliikuntaa. Kävellessä ajatukset selkiytyy hämmentävän paljon. Mutta tällä sadekelillä en astu ulos. Aina löytyy tekosyy.

Marttyyrien marttyyri

2008-08-10T17:08:00.003+03:00

Tosi lannistunut fiilis. Tuntuu ihan arvottomalta. Minä en ole mitään, minulla ei ole mitään, minä en merkitse mitään. En osaa selittää tätä oloa ystävälleni, hän ei pysty samaistumaan tähän oloon. Muille en puhu näistä asioista. Siksi odotankin huomista terapiatuntia, kaikesta huolimatta se nainen ymmärtää tasan tarkkaan miltä minusta tuntuu. Hän puhuu paljon, kertoo minulle mistä tunteeni saattaisivat johtua ja miten niiden kanssa voi selvitä, mutta lasken kaiken yleensä toisesta korvasta ulos. Hän sanoi huomanneensa tämän. En periaatteestakaan suostu kuuntelemaan toisten neuvoja tai ohjeita, en ole koskaan suostunut, koska uskon asiat vasta kun keksin ja ymmärrän ne itse. Silloin mietin, että tästä se terapeutti siis puhui, tätä hän tarkoitti! Eli on terapeutin jutuista kuitenkin hyötyä, vaikken kovin vastaanottavainen hoidokki olekaan.

Puhuimme viimeksi taas kerran siitä, mitä voisin tehdä. Latelin ulkomuistista samat valheet, joita sepittelen aina: haen ensi keväänä kouluun ja sitä ennen teen töitä. Öhöm. Ei mene läpi enää tuo valhe. Terppa kyseli tarkemmin, enkä osannutkaan sanoa yhtään mitä töitä olen ajatellut. Koska en ole oikeasti ajatellut. Opiskelupaikan suhteen sama juttu: haen varmasti alalle X, juu juu. Mutta kun terppa kysyi haluanko minä opiskella sitä alaa, vastasinkin totuudenmukaisesti että en varmaankaan. Tuntuu vain helpolta sanoa että on minulla jokin suunta ja suunnitelma, ihmiset tyytyvät siihen vastaukseen. Oikeasti minulla ei ole mitään halua opiskella mitään. Ja tunnen syyllisyyttä, sillä mielestäni ihmisen täytyy pystyä opiskelemaan ja työskentelemään, sitä vartenhan me ollaan täällä. Ja minä en pysty. Olen epäonnistunut tehtävässäni.

Siksi aloin pohtia ilmoittautumista työkkärin listoille. Jos Kela nyt suostuu työntämään minut hetkeksi työharjoitteluun niin ok, menen, mutta työkkärin kautta voisin saada oikean duunin ja oikeaa palkkaa. Mitä väliä sillä on enää mitä haluan tehdä, ihminen joutuu usein tekemään jotain ihan muuta. Tiedän jo etukäteen, etten pysty rankkaan ruumiilliseen työhön heikon fysiikkani takia, ja että väsyn hetkessä aamuherätyksiin ja pitkiin työpäiviin, mutta mitäpä välliä silläkään on. Eihän elämässäni ole nytkään mieltä. Ehkä sitten tuntisin olevani oikeutettu elämään tällä pallolla. Hinta saattaa olla kova, mutta marttyyrien kuninkaana voisin sen maksaa.

Äiti hätäilee suunnitelmieni kanssa. Et kuitenkaan jaksa, et pysty, älä nyt taas tee typeriä päätöksiä, ei sinun tarvitse, ei kannata, kyllä me annetaan sinulle rahaa, ei sen takia tarvitse rääkätä itseään loppuun. No maksaisitte sitten! Auttaisitte enemmän. Kuulosti pahasti siltä, että äiti on oikeasti huolissaan. Vau. Pitäisi kai olla otettu. Olen vain koko ikäni kuunnellut samaa laulua siitä, kuinka en pysty. Ihan uhmallanikin aion rääkätä itseäni.

Äiti kysyi mitä teen sitten, kun joudun taas osastolle puolikuolleena väsymyksestä. Minulle tuli mieleen yksi loistava vaihtoehto. Itsemurha. Lopullinen ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Hyvä päivä tänään.

Asiasta kukkaruukkuun

2008-08-09T13:38:00.002+03:00

Voiko ihminen vetää muutamassa tunnissa puoli pussillista palaleipiä, puoli pakettia kalkkunaleikettä, puolikkaan kurkun, tonnikalaa (kaiken lisäksi öljysellaista!), viinirypäleitä plus tuoremehua ja pepsi maxia? Voi näköjään. Ja hirveä nälkä on vieläkin. Enkä oksentanut. Massiivisesta ähkystä huolimatta yritän vastustaa kiusausta tyhjentää vatsa jälleen littanaksi, koska tiedän että kun kerran sallin sen itselleni, on kovin helppo liukua takaisin siihen kierteeseen. Ihan sama juttu viiltelyn kanssa, yhden viillon jälkeen tuntuu että kaksi menee siinä samassa, kolmesta tulee vain vihaiseksi ja sen jälkeen tuholla ei enää olekaan niin väliä. Antaa palaa vaan. Asiasta puheen ollen, en edes muista milloin olen viimeksi leikellyt tai raapinut tai poltellut itseäni! Aika hyvää edistystä. Kai tässä on jotain opittu pahan olon sietämisestä. Nyt vain välttelen oksennushinkua. Ainakin vielä, toivottavasti se menee pian ohi.

Mutta miksi söin noin paljon. Mielenkiintoista. Vatsa sanoo vahvasti että tahtoo tahtoo, hirrrmuinen nälkä. Yritän selittää itselleni, että minulla on ihan oikeasti näläntunne, en syö pelkästää syömisen takia. Mutta tiedostan myös sen, että saatan hyvinkin helposti onnistua huijaamaan itseäni. Olen aina syöpötellyt lohdukseni ja kääntänyt sen sujuvasti mielessäni oikeaksi näläksi. Nykyään vain tiedostan äärimmäisen tarkasti, kuinka jokainen kalori muuttuu rasvaksi ihoni alla.

Asiasta tuhanteen: kauppareissut ovat alkaneet ahdistaa ihan todella, kun joutuu koko ajan laskemaan mielessään ostosten hintaa ja jännittämään silti riittääkö rahat kassalla (useamminkin kuin kerran olen joutunut nolona karsimaan ostoksiani kassaneidin kanssa), lisäksi en osaa millään päättää mitä voisin syödä ilman maximaalisia omantunnontuskia, mutta pahinta on nykyään kävellä kohti kaupan liukuovia ja nähdä laseista heijastuva kuvajaiseni. Oikeasti pelkään sitä hetkeä, juuri sitä hetkeä kun puolen hehtaarin takapuoleni ilmestyy löllymään askelteni tahdissa. Alan panikoida kun mietin että kaikki ihmiset näkevät tuon järkytyksen, olen kävelevä kammotus, minun pitäisi todellakin saada ulkonaliikkumiskielto. Tuntuu ihan oikeasti, että olemukseni varmasti oksettaa ihmisiä. Ne miettivät, että mitä tuokin syöttöporsas ostaa lisää ruokaa kun vararavintoa löytyy takapuolesta vaikka koko talveksi. Tiedän että nämä ovat omia kuvitelmiani, eikä niihin pitäisi uskoa, mutta ne ovat minulle ihan pirun todellisia.

Olen miettinyt ihan vakavissani kehonkuvaani. Voinko olla oikeasti niin lihava kuin koen ja näen olevani? Vaatekoko kertoo muuta, olen kutistunut koosta 44-46 kokoon 36-38. Toppia ostaessani (rakastan halpoja perustoppeja, niitä löytyy joka värissä!) alan automaattisesti etsiä suurinta kokoa. Onneksi olen oppinut nykyään sovittamaan vaatteet ennen ostoa (ihan oikeasti joskus rahatilanteen ollessa parempi saatoin ostaa vaatteet arvioimalla koon vain silmämääräisesti), sillä muuten kantaisin kotiin jättiläispaitoja. En millään suostu uskomaan, että jopa M-koon paita voi olla iso. Että ihan oikeasti mahdun S-kokoon. Siis näillä läskeillä! Kuulostaa tekopyhältä itsekehulta, mutten ihan oikeasti näe peilissä mitään normaalipainoista ihmistä. Olen lukenut kehonkuvan vääristymisestä, mutta en tiedä voinko panna tämän sen piikkiin. Jotenkin tämä ei vain mene jakeluun.

Vaik tyyni oon kuin aamu, mun mieli myrskyää

2008-08-08T10:57:00.002+03:00

Pelottaa. Minulla on jotenkin kihisevä olo, jatkuva nälkä ja tarve löytää jotain. Kun mikään ei riitä, mikään ei helpota, mikään ei tunnu riittävältä. Olen taas huijannut itseäni väittämällä tiukasti, että olen tyytyväinen sitten kun ja sitten jos. Lankean aina samaan valheeseen, vaikka tiedän etten voi rauhoittua ennen kuin löydän sisäisen levollisen olon. Tekisi mieli meditoida kynttilän valossa tai vaikka levitoida, jos siitä olisi apua. Haluan elää normaalia elämää. Mutta elämänhalu on niin suuri asia, että koitan vaientaa sen minussa kaikin keinoin.

Kiukuttelen. Kun oloni on hankala, läheiseni saavat osansa siitä. Olin puhelimessa niin inhottava, että paras ystäväni lopetti puhelun. Ymmärrän, mutta järkytyin. Ihan senkin takia, että tajusin miten hyvä suhteemme on, kun uskallan olla oma oikukas itseni. Luotan siis häneen niin paljon, ja se on jo suurta minulta. En koskaan luota ihmisiin, sillä jokainen, vaikka kuinka rakas, voi olla vihollinen. En halua luottaa ihmisiin, haluan pärjätä yksin ja omillani. Vaikken pärjää sekuntiakaan ilman tukea.

Yleensä ihmissuhteeni kuivuvat luottamuksen puutteeseen. Yleensä ihmissuhteeni päättyvät, kun ihmiset eivät jaksa minua. Edesautan asiaa olemalla hidas ja varoivainen liikkeissäni. Parhaan ystäväni olen tuntenut jo neljätoista vuotta ja suhteemme kehittyy edelleen. Olen siis todella hidas. Senpä takia kymmenen pointsia ystävälleni, en ymmärrä miten hän on jaksanut minua kaikki nämä vuodet. On niin vaikeaa uskoa, että joku voi pitää minusta niin paljon. Mutta alan hiljalleen uskoa, kun hän sanoo minun olevan tärkeä ja rakas. Mutta nyt kun hän on elämäni nainen ja olemme viettäneet koko kesän kuin paita ja peppu, tuntuu kammottavalta kun hän lähtee paikkakunnalta. Okei, on normaalia olla erossa, mutta se tuntuu silti pahalta. Pelkään että hän löytää paljon parempia ystäviä, eikä enää halua olla kanssani. Koska minä olen se sairas ja hankala kaveri. Huomatkaa taas tunteideni palo...uskomatonta.

Osastolla DR. House sanoi, että herkkyyteni kaikelle ja kaikille ei ole paha asia. Mutta se on varmasti syy siihen, miksi reagoin voimakkaasti. Hyvä vertailukohde on veljeni, joka eli täysin saman lapsuuden kuin minä, mutta pärjää ja on aina pärjännyt loistavasti. Hänessäkin on suorittajan vikaa, mutta miten muutenkaan siinä olisi voinut käydä kun saimme ylivaativat ja -kriittiset vanhemmat. Hän tosin oli ensimmäinen lapsi, ehkä äiti jaksoi silloin vielä olla rakastava mutta se rakkaus väistyi jaksamisen tieltä minun syntyessäni. En tiedä.

Nyt kirjoitan sitten maratonitekstejä, kun pidin ensin sadan vuoden hiljaisuuksia.

Eilen uskoin että saat mut hetkeksi loistamaan

2008-08-07T13:09:00.003+03:00

Olen miettinyt viikonloppua taukoamatta. Olen tainnut mainita ennenkin, kuinka nopeasti ja tulisesti syöksyn tunteisiin? Niin, tässä sitä taas ollaan. Tämä varattu pettäjäliero onnistui jäämään mieleeni liian hyvin. Kaikesta huolimatta haluaisin nähdä hänet uudestaan. Kaikesta huolimatta olen valmis ottamaan yhteyttä häneen. Vaikka olen monesti arka ja teen varovaisia liikkeitä, olen toisaalta suoran toiminnan naisia. Jos haluan jotain, olen valmis pistämään itseni likoon.

En osaa hissutella kuten kaverini, joka samanlaisen jutun jälkeen jäi nyyhkimään yksin. Niin tässä tilanteessa kuuluisikin tehdä, ajatella että olipa ihana mies mutta varattu tarkoittaa varattu. En myöskään osaa unohtaa kuten toinen kaverini, joka sujuvasti herää aamulla, tarkastelee hetken onko kotona tai edes lähikaupungissa, pakkaa kamansa ja pyytää vielä äijältä kyydin kotiin. Ehen. En unohda, enkä pysy hiljaa. Olen hirviö. Uskokaa pois, minulla on jokin moraali, mutta se ei nyt toimi. Ketään ei satu, jos otan mieheen yhteyttä. Minä en petä ketään. Ongelma syntyy vasta jos mies vastaa, ja se onkin sitten sen ajan murhe. Jotenkin lähestyminen tuntuu nyt helpolta, koska mahdollisuus onnistua tässä jutussa on prosentin luokkaa. Voin ajatella, että varattuhan se on, olisi se muuten saattanut kiinnostua. Sitten minuunkaan ei satu. Mutta harmittaa kyllä.

Minulla on nyt vain jokin eron jälkeinen vaihe, tarvitsen kipeästi oikeita tunteita. Ei riitä, että joku haluaa viettää kanssani yhden yön, se ei merkitse mitään. Jään silti ilman toisen tunteita. En välttämättä etsi heti elämäni miestä, sillä tuli huomattua että siinäkin hommassa sattuu kömmähdyksiä. Koskaan ei voi olla varma. Miksi edes kihlautua, kun se tarkoittaa vaan kivaa sormusta sormessa. Ennemmin kannattaisi ottaa muhkea velka, ostaa talo ja tietää että velkavankeus kestää kaksikymmentä vuotta. Silloin voi hieroa käsiä tyytyväisenä yhteen ja ajatella, että liitto kestää. Tuossa tilanteessa on varmasti vaikeampi erota. Näin puhuu rakkaudessa pettynyt nainen. Kivaa kyynistyä kaksikymppisenä.

Selvittelin tänään työharjoittelumahdollisuuksia. Homma siirtyy rutkasti, mutta onnistuu kuitenkin mitä luultavimmin. Nice. Mutta minulta katosi mielenkiinto yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Pelottaa hypätä takaisin terveiden maailmaan. Odotuksia vaatimuksia sopimuksia sitoumuksia. Vihaan noita kaikkia! En tiedä pystynkö. En haluaisi elävää todistetta rappiostani, mitä jos en jaksakaan? Minulta kysytään mitä aion tehdä, mitä aion opiskella, mikä on pitkän ajan suunnitelmani. Mistä ihmeestä minä voisin sen yhtäkkiä keksiä, kun olen vasta hiljattain kivunnut kaivon seinämää ylöspäin. Sysimustaan maailmaani on ilmestynyt harmaita kohtia, viime aikoina myös vaaleampia, mutta ei kai kukaan voi vaatia minua hyppäämään suoraan valoon.

Totta kai se olisi ihanaa, aivan loistavaa. Mutta se on ihan pirun pelottavaa. Miten selittää se Kelan-tätsylle, joka tenttaa tulevaisuuden suunnitelmiani? Papereissani lukee "vakava mielenterveyden häiriö" ja pari aanelosta lisäselvitystä kaikista ongelmistani, mutta ne kertovat edelleen kovin vähän tästä helvetistä, jota joku neropatti kutsuu elämäkseni. Pikkuisen ymmärrystä, kiitos. Sitä löytyy yleensä vain samassa suossa tarpovilta. Osastolla suurinta hupia oli vertailla tupakkahuoneessa diagnooseja ja vaivoja, kilpailla siitä kenellä on suurin annostus Seroquelia ja kenen elämäntilanne vaikutti surkeimmalta. Kuulostaa varmasti hullulta, ja sitä se olikin. Huumori on paras selviytymiskeino, tuntuu helpottavalta kun voi joskus pistää ongelmat leikiksi. Useimmiten ne eivät paljoa naurata.

Ääh, söin kuution karkkia ja nyt on niin kehno olo ettei mitään rajaa. PMS:ät taas pahimmillaan, silloin saa ihan luvan kanssa vetää kaapit tyhjäksi.

Oot ilmaa vain, alaa vetää vaan

2008-08-06T09:46:00.002+03:00

En näköjään vielä onnistunut kiristämään kirjoitustahtia. En tiedä mikä tässä tökkii, monena iltana istun ja tuijotan tyhjää kirjoituslaatikkoa. Mielessä risteilee ajatuksia, pieniä jutun pätkiä, mutta lopulta yksikään ei tunnu kirjoittamisen arvoiselta. Huoh.

Miesasiani ajautuivat salamavauhtia hunningolle. Kesän suurin ihastus paljastui omituiseksi, yksinäiseksi juroksi. Keräsin kolme tuntia rohkeutta ennen kuin kuljin paniikista jäykkänä hänen taakseen, kosketin olkapäähän ja kuiskasin "lähdetkö tupakalle, on vähän asiaa". Lähti. Mutta samantien kun hän alkoi puhua ja kertoa jyrkkiä periaatteitaan naisten suhteen, keskustelun sävy muuttui niin oudoksi, että unohdin olevani kiinnostunut hänestä. Minusta tuli pieni psykologi, joka kyseli häneltä mitä hän pelkää ja mitä hän pohjimmiltaan elämältä haluaa.

Ihmettelin koko ajan, miksi minusta ei tunnu miltään. Olin pelännyt hetkeä, jolloin kuulen ettei hän halua minusta mitään, mutta yhtäkkiä se ei ollutkaan tärkeää. Vaikeinta on nyt luopua unelmasta, jota rakentelin mielessäni koko kesän. Tuntuu hieman siltä, kuin minut olisi jätetty, koska olin omassa maailmassani "seurustellut" hänen kanssaan jo pitkään. En koskaan kuvitellut seurustelevani oikeasti joskus hänen kanssaan, vaan ajattelin häntä niin paljon että se tuntui suhteelta. Tällä hetkellä ei harmita. Hän sanoi minun olevan fiksu, mukava ja että hänellä ei ole ulkonäkövaatimuksia. Ihan kiva.

Seuraavana iltana tapasin hauskan pojan. Tai miehen paremminkin. Viihdyin hänen seurassaan ja sen kummempia ajattelematta vietin illan hänen seurassaan. En murehtinut enää edellisen illan pakkeja. Edelleen sen kummempia tai vakavampia annoin hänen tulla yöksi luokseni. Harmi vain että minusta nousi esiin taas kaikki ongelmani ihmisten seurassa. Käyttäydyn usein jäätävästi, vaikka oikeasti haluaisin olla mukava. Olin kiinnostunut miehestä, mutten osannut näyttää sitä. Hän ei voinut tulkita muuta kuin että haluan hänen lähtevän. Vaikken halunnut mitään muuta kuin hänen jäävän. Ovi kävi ja hän oli poissa. Iltaa kohden harmitukseni vain nousi ja nousi, olisin voinut piiskata itseni ja typerän käytökseni!

Miksi en anna itselleni lupaa näyttää kiinnostustani? Mitä voisin hävitä siinä? Pelkään kai että kukaan ei oikeasti voisi pitää minusta. Pelkään että teen itseni naurettavaksi. En tiedä itsekään mikä logiikka tuossa on, jos toinen kerta itse hakeutuu seuraani. Sitten kadun jälkeenpäin. Liian usein. Mutta tässä miehessä oli myös kääntöpuoli, kuulin myöhemmin kiertoreittejä myöten että hänellä on kihlattu kotona odottamassa. Ei siinä mitään. Aluksi järkytyin ihan hirveästi, olin kauhuissani ja kärsin taas yhden elämäni morkkiksista, kunnes ystäväni sai minut vakuuttuneeksi siitä että minä en periaatteessa tehnyt mitään väärää koska en todellakaan tiennyt. Mies se liero tässä oli. Harmittaa vain entistä enemmän, koska olisin oikeasti halunnut nähdä hepun uudestaan. Ärsyttää että hän edes tuli tänne, olisi hipsinyt kaverilleen yöksi kuten oli suunnitellut, jolloin minä olisin säästynyt tältä pettymykseltä. Nyt joudun unohtamaan jo toisen miehen muutaman päivän sisällä. Tunnen itseni varsin epäonnistuneeksi juuri nyt.

Ihmettelen myös näitä varattuja kavereita, jotka muina miehinä pettävät tyttöystäviään. Ehkä olen ollut naiivi, kun olen kuvitellut että seurustellessa seurustellaan, ei petetä. Tänä kesänä olen törmännyt liian monta kertaa tällaisiin juttuihin (en ole itse ollut kylläkään osallisena aiemmin), ja karmeinta on se, että nämä miehet eivät näytä tuntevan minkäänlaisia omantunnontuskia tekosistaan. He käyttäytyvät kuin sellainen peli olisi ihan normaalia. Miten tässä enää koskaan uskaltaisi seurustella, kun tietää että kumppanin yökyläily kaverin luona tarkoittaa oikeasti vierasta sänkyä vieras nainen vieressä. Olen ollut todella naiivi. Huh.

Olo on tällä hetkellä ihan saamaton. Mitä enemmän listaan kertyy tehtäviä, sitä enemmän laiskistun. En halua soittaa Kelaan. En jaksa kirjoittaa kilpailutehtävää. En viitsi mennä suihkuun. En välitä petaamattomasta sängystä. Kuulostaa perin masentuneelta, mutta en edes ole. Haluan vaan jarruttaa, työntää valtavan rautakangen rattaisiin. Elämä ei saa jatkua. Haluan pysäyttää ajan. Tulevaisuus pelottaa, mutta ehkä se ei tule jos jätän sitkeästi kaiken tekemättä. Mikään ei ainakaan edisty silloin.

Tuhannet mun kasvot ja ne vaihtuvat vaan

2008-08-01T17:54:00.003+03:00

Voisin kai sanoa, että olen edistynyt. Saatan aloittaa työharjoittelun jo piankin, riippuu ihan siitä huoliiko tällaista hylkiötä kukaan ja milloin saan aikaiseksi kysyttyä harjoittelupaikkaa. Tiedän että olen ahkera, tunnollinen ja tarkka (=suorittaja) työntekijä, mutta kuinka vakuuttaa kenetkään siitä hullun papereilla ja vuoden sairaslomalla + lyhyellä sairaseläkkeellä.. Niinpä. Joka paikassa kuulen niiden, jotka ovat olleet työttöminä 3-4 kuukautta, valittavan kuinka mahdollinen seuraava työnantaja ihmettelee miksi he ovat olleet niin kauan pois työelämästä. Huuleni menee mutruun kun pähkäilen mitähän minulle sitten sanotaan.

Kuvittelen istuvani ihan oikeassa työhaastattelussa ja kuulevani ne kysymykset. Miksi olet ollut yli vuoden pois töistä? Etkö ole hakenut töitä? Eikö kukaan ole halunnut palkata sinua? Mistä luulet sen johtuvan? Plus kaikki miljoonat mahdolliset kysymykset, joita en osaa vielä edes pelätä. Mitä siihen sitten sanoisi? Totuuden? Ei ikinä, ei yksikään fiksu työnantaja palkkaisi työntekijää, joka saattaa milloin tahansa skitsahtaa ja jäädä pitkälle sairaslomalle. Siinä ei paljon enää reippaus ja ahkeruus auttaisi. Kai minulle jäi trauma edellisen työsuhteen loppumisesta...hyvä etten sentään ambulanssilla lähtenyt suljetulle. Nolottaa edelleen niin paljon, että yritän unohtaa koko asian, ihan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Tähän kaksoiselämään väsyy. Joskus tuntuu jopa että elän kolmoiselämää. Eri ihmisille on eri-minä, valitsen vain sopivan minän sopivaan tilanteeseen. Vain harvoille olen ihan oikeasti minä, tai ainakin sellainen minä joka luulen ja koen nyt olevani. Niitä ihmisiä on vain ihan liian vähän. Aika hyvin tähän on oppinut, vaihdan kasvoja nopeasti ja osaan sekoittaa niitä tarpeen tullen tilanteessa, jossa on ihmisiä joille olen jokaiselle esittänyt eri roolia. Joskus en vain enää tiedä millainen minun pitäisi olla. Koen olevani hyvin ristiriitainen, koska olen esittänyt miljoonalle ihmisille miljoona erilaista mielipidettä, joiden kaikkien takana en todellakaan pysty seisomaan. Puhun helposti sitä mitä toinen haluaa kuulla. Ja silti sisimmässäni koen olevani hyvinkin jämäkkä. Mutta se jääkin sitten tosiaan vain sisäiseksi tunteeksi.

Mieli on ollut vaihteleva. Varsinkin kun kuulin, ettei minua ryhdytä hoitamaan enempää lääkkeillä. Se olisi iso prosessi, jonka hyödystä ei ole suuria toiveita ja johon en itsekään jaksa nyt ryhtyä. Lamictal tuntuu ihan turhalta kamalta, ja sen tarkoitushan onkin vain tasata mielialaa. Ei se estä syviä ja nopeita masennuskuoppia. Tavallinen masennuslääke auttaisi niihin, mutta niitä minulle ei anneta enää hypomaniariskin takia. Olisi kivaa hypoilla pitkästä aikaa kunnolla, kenties vähän pitempäänkin kuin päivän tai pari, mutta tiedän myös että masennus seuraa aina (hypo)maniaa. Aina. Joten näillä mennään. Ei sitä Lamictalia myöskään pois oteta, sillä saattaa olla jonkinlainen vaikutus, jota kukaan ei vain tiedä. Sittenhän sen näkisi kun jättäisi koko pillerin pois. En taida haluta kokeilla.

Toivottavasti jaksan kiristää päivitystahtia tässä lähiaikoina.

Opettelen, siis olen

2008-07-28T21:13:00.002+03:00

Olen tainnut oppia yhden tärkeän asian: otan päivän kerrallaan. Ihan totta, se toimii. Asiassa kuin asiassa. Olen aina nauranut ja tuhahdellut koko lausahdukselle, mokomalle tekopyhälle viisaudelle. Ihan omaksi helpotuksekseni ajattelin kokeilla, miltä tuntuisi ajatella tiettyjä asioita vain kuluvan päivän osalta. Että jos tänään kestän pahan oloni, se saattaa olla huomenna jo ohi. En kaiva valmiiksi pumppuhaulikkoa ja hirttoköyttä esiin, vaan katson tilannetta aamulla uudestaan. Kuulostaa tosi fiksulta minun ajatuksekseni. Ja kun hermoilen aina etukäteen kaikkea ja mietin pääni puhki ja kihisen kun jokin ei tapahdu heti, olen nyt miettinyt vain tätä päivää enkä murehtinut tapahtuuko se jokin huomenna. Loistavaa.

Olen myös keksinyt hyvän syyn olla oksentamatta: posket näyttävät paljon kapeammilta. En halua kulkea pallokalana vaikka saisin niin muutaman naurettavan nestekilon pois. Lähteköön läski sitten ihan oikeasti pois, eikä vain lumeeksi. Kun vain saisin raahattua itseni lenkille. Ajatuskin kävelemisestä puistattaa, ei vaan jaksa.

Olen myös hyvin hyvin kyllästynyt tähän blogiin. Yök.

------

2008-07-26T14:39:00.002+03:00

Tiedättekös, olen vielä enemmän poikki. Haluaisin nukkua ainakin pari kuukautta putkeen. Möyhiä tyynyn, taitella itseni tiukkaan pakettiin peiton sisään (paketoin itseni aina sänkyyn käydessä, niin vain täytyy tehdä), varmistaa ettei senttikään minusta rehnota sängyn reunojen yli (muuten hirviö puraisee, tämän opin lapsena), sulkea silmät ja nukahtaa. Todellisuudessa minä käyn yöllä sänkyyn ja pyörin hikisissä lakanoissa aamuun asti, herään aamulla vielä väsyneempänä kuin edellisenä päivänä.

Olen huolestunut omasta jaksamisestani, mutta en nähtävästi vielä tarpeeksi. Ehkä sekin päivä koittaa, jolloin alan oikeasti kuunnella tarpeitani, enkä enää vastusta niistä jokaista. Syön jos on nälkä ja nukun kun nukuttaa. Minkähän takia olen oppinut häpeämään tahtomista? Miksi minun täytyy kiduttaa itseäni kieltämällä itseltäni kaikki normaalit tarpeet? Esimerkiksi nyt uni ja ruoka. Niiden kuuluisi olla itsestään selviä seikkoja elämässä. Mikähän vinoutti tuonkin piirteen minussa? Miksi minä en saa haluta? Vai onkohan tämäkin juttu vain osa luontaista ongelmanjärjestyskykyäni. Sitä ei moni tiedä ja harva arvaa. Minä vähiten.

Reissuun lähdössä. Joku voisi nyt hakea sen moukarin ja piestä minut sammaleen alle.

Pörr pörr

2008-07-24T21:58:00.002+03:00

Olen lentänyt kuin heikkopäinen viimeiset päivät. Ihan älytöntä menoa. Joka yö nukkumaan kahden tai kolmen maissa, aamut venyy puoleen päivään, joskus myöhempään. Herättyäni lähden liikkeelle, ja jos ehdin illan aikana käydä kotona, puhun senkin ajan puhelimessa. Voi mielipuolta todellakin. Yöllä kaadun sänkyyn.

Ei minulla riitä voimia tällaiseen menoon, väsymys tuntuu koko ajan painostavana varjona takanani, mutten siltikään pysähdy. "Mummona ehtii nukkua ja haudassa maata", sanoo eräs ihminen. Niin. Ihan totta, mutta minä piiputan itseni kyllä loppuun tätä tahtia. En vain malta sanoa ei. En halua jäädä kotiin lepäämään, vaan ennemmin riennän silmät ristissä muiden mukana. Ajattelen että nyt on mentävä, kun vielä voi. Ehdin levätä sitten syksyllä. Vaan ehdinkö? Jos aloitan työt, olen vain entistä väsyneempi. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä, koko homma kuulostaa omaankin korvaan tyhmältä. Miksi en nuku, jos kerta nukuttaa. Yksinkertaista. Mutta sanopa se minulle niin että minäkin ymmärrän sen.

Olen syönyt päin sitä itseään. Ihan liikaa. Olen oksentanut ja sen huomaa. Nykyään tuntuu, että posket ovat turvoksissa viikon jo yhdenkin oksennuskerran jälkeen. Näytän varmaankin ihan pallokalalta. En ole lenkkeillyt syntisen pitkään aikaan. Ainoa mihin pystyn on tämän nykyisen painon pitäminen. Onhan sekin jotain, mutta ei tarpeeksi. Osaan heilauttaa painoa tyylikkäästi kilon tai puolitoista muutamissa päivissä, mutta se ei ole todellista painoa. Se on nestettä, tiedän sen. Mutta tuntuu silti helpottavalta, kun vaaka näyttää pienempää lukua. Se on kuin ripitys, synnit pois ja pari isä meitää päälle.

Nyt pitäisi sitten nukkua. Pitäisi mennä sänkyyn ja yrittää nukkua. Kuulostaisi helpommalta juosta pari maratonia. Miten voi olla näin vaikea rauhoittua? Käyn ihan kierroksilla. Voi luoja.

Voi mielipuolta

2008-07-21T20:23:00.002+03:00

Exän kanssa alkaa olla niin paljon vaikeuksia, etten jaksaisi enää olla missään väleissä hänen kanssaan. Minusta ei vain ole sanomaan sitä. Käy sääliksi toista, en haluaisi pahoittaa hänen mieltään siitäkään huolimatta että minua kusetettiin 6-0 seurustellessamme. Olimme kuitenkin yhdessä vuosikausia, ja nyt en puhu mistään muutamasta vuodesta vaan ihan triplasti enemmästä. Jo tähän ikään mennessä olen joutunut huomaamaan, kuinka vaikeita ihmissuhteet voivat olla. Mikään tässä maailmassa ei taida olla monimutkaisempaa kuin ihmisten keskinäiset välit ja niiden ylläpitäminen.

Meinaan taas pakahtua tunteisiini. Osaisinpa hillitä ja hallita itseäni, etten menisi aina sekaisin niin helposti. Minulla on tapana satsata ihan satasella siihen asiaan, mistä parhaillaan olen innostunut. Tällä tarkoitan niin ihmisiä kuin esimerkiksi harrastuksia. En osaa keskittyä mihinkään muuhun, töhötän ja hössötän intressini kimpussa aamusta iltaan ja jopa unissani. Olisi kauhean tärkeää osata rauhoittua. Ei kannattaisi laittaa itseään likoon 110 prosenttisesti, mutta minulta puuttuu se itsehillintänappi kokonaan, tämä tyttö ei pysähdy ennen kuin vastaan tulee töyssy. Ja sitten vajoankin lamaannuttavaan koomaan. Laidasta laitaan, ääripäästä toiseen. Aina.

Mieli on ollut ihmeellisen hyvä. Saattaa johtua kiihkostani ja siitä että olen ollut taas liikenteessä koko päivän. Jotenkin tästä olosta ei vain osaa nauttia, koska se ei ole levollista.

Tää on niin tätä.

Koetapa estää teinityttöä rakastumasta

2008-07-20T21:44:00.005+03:00

Sunnuntaituskaa jälleen kerran. On helpompaa laskea kuinka monta tuntia olen ollut tänään hereillä kuin muistella kauanko olen nukkunut. Eilen oli tosi kiva ilta, ihan tosi tosi kiva. Hauskat ja onnistuneet juhlat, paikallinen pikkupubi täynnä discoilevia ihmisiä, veli kerrankin maisemissa, sopivasti alkoholia ja mikä tärkeintä: hän saapui paikalle. Siihen se sitten jäikin. Aamuyön vietin jatkoilla hänen luonaan, mutta ihan vain hänen kaverinsa vuoksi. Kaveri kutsui minut mukaan ja menin vaikka tiesin että sydäntäni hiertää joka ikinen sekunti kun aistin siitä tärkeästä miehestä hohkavaan kylmyyden. Ei siinä mitään, hänen kaverinsa on aivan valloittava mies. Kukaan ei vain ole yhtä valloittava kuin se yksi.

Tuntuuhan se pahalta, kun toinen ei huomioi millään tavalla. Ei vaivaudu edes olemaan ystävällinen, vaan välttelee. En tiedä miksi. Me tunnemme toisemme vuosien takaa, mutta myönnän etten ole itsekään huomioinut häntä viime vuosina. Eihän hän voi nyt yhtäkkiä tietää, että pitäisi olla taas tuttuja. Mutta ei hänellä myöskään pitäisi olla mitään syytä vältellä minua. Kyllä hän voisi olla minulle samalla tavalla ystävällinen kuin kaikille muillekin jatkoilla notkuville puolitutuille. En ymmärrä miten sitä miestä pitäisi tulkita. Tiedän että hän on tosi ujo, mutta kun kerran vierestä näen että juttua irtoaa muiden kanssa niin odottaisin että mekin voisimme jutella. Varsinkin kun todella olemme työskennelleet yhdessä.

Ehkä olen liian läpinäkyvä. Ehkä mies on jotenkin mystisesti tajunnut että olen kiinnostunut hänestä ja karttelee minua sen takia. Olen ottanut mieheen muutaman kerran yhteyttä viattomalla viestillä liittyen esim. siihen jos olemme nähneet jossakin tai muuta yhtä huoletonta, mutta hän ei ole vastannut kummallakaan kerralla. En ole ihan niin tyhmä, etten tajuaisi jo siitä jotain. Mutta olisi huomattavasti reilumpaa ja kohteliaampaa sanoa tai viestiä jotenkin selkeämmin ettei hän halua tutustua minuun, kuin käyttäytyä kuin jääpalikka. Niin kauan kun en todella tiedä yhtään mitään hänen ajatuksistaan, en osaa luovuttaa. Ajattelen häntä kuitenkin.

Olen tänä kesänä itkenyt monet itkut ja viettänyt synkeitä hetkiä miettiessäni mikä minussa on vikana. Ihan naurettavaa, tiedän. Olen myös käännyttänyt ympäri monta kiinnostavaa miestä, koska en pysty ajattelemaan ketään muuta tosissani. Eilen hänen kaverinsa onnistui tekemään minuun vaikutuksen, hyvännäköinen ja hauska mies, mutten ikimaailmassa olisi tehnyt mitään koska hän oli paikalla. Mutten myöskään onnistunut saamaan hänen huomiotaan. Eli lopputulos plus miinus nolla.

Voi huokausten huokausten huokaus.

Mielialan vaihtelut ovat vaikuttaneet mun multipersoonaan

2008-07-19T14:53:00.003+03:00

Tajusin juuri, että tämä blogini perustuu hyvin pitkälti siihen miltä minusta tuntuu. Siinä sivussa tulee kerrottua hyvin ympäripyöreästi mitä olen tehnyt tai aion tehdä. Olen tunneihminen. Tiesin sen, mutta oli mielenkiintoista havainnoida se blogistanikin. Tajusin myös, että terapiatuntini täyttyvät siitä, kun kuvailen tuhansin sanankääntein miltä minusta tuntuu. Monet lääkärini ja psykologini ovat sanoneet joskus, että olen helppo potilas kun sepitän niin vuolaasti kaiken. Että jotkut eivät meinaa saada sanaa suustaan. Hmm, kai se on meriitti tuokin. Kai se on hyvä asia.

Syy siihen, miksi kerron niin paljon ja mielelläni voinnistani, on hätä. Minulla on hirveä hätä ja tarve saada ihmiset tajuamaan että minulla on paha olo. Tosi paha olo. Haluan näyttää ihmisille edes pienen palaa mustaa taivastani. Minulla on jatkuvasti sellainen tunne, etteivät ihmiset voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Vaikka terapeuttini olisi työskennellyt miljoonan mielenterveyspotilaan kanssa, ajattelen silti ettei hän tiedä miltä se tuntuu, kun ei tunnu miltään tai kun tuntuu niin musertavalta, että ainoa järkevä ajatus on "minun täytyy kuolla, minä kuolen mieluummin kuin kestän tätä". Hän on kuullut samat asiat sadoista suista, mutta voiko hän silti tehdä muuta kuin yrittää kuvitella sen olon? En tiedä. Ehkä olen naiivi ja katson taas muita littanaa nenänvarttani pitkin, mutta uskon tiukasti että nämä tunteet täytyy kokea, jotta voi tietää mitä ne ovat silloin kun ne joutuu elämään.

Se siitä. Nyt kerron mitä aion tehdä: aion syödä. Pilkoin kattilaan kuution paprikaa, selleriä, perunaa ja kruunasin sopan purkillisella tomaattimurskaa. Pakko keventää, olen nostattanut elopainoani kilon verran. Ne aiemmat mystisesti ilmestyneet kolme kiloa katosivat jo kerran, mutta neiti on taas vetänyt kilon takaisin. Tunnen itseni lihavaksi. Ja sehän riittää särkemään lasit ja peilit. Joinakin päivinä melkein hyväksyn itseni tällaisena, tai en ainakaan kärsi ulkomuodostani niin paljon. Osaan jo hetkittäin ajatella, etten ehkä kuolekaan jos vatsa ei ole enää illalla tyhjä. Mutta toisina päivinä oksennan surutta. Onnistun jotenkin unohtamaan sen, se vain tapahtuu. En jaksa meuhakata sen kanssa. Antaudun sen edessä, koska en osaa juuri nyt tehdä sille mitään. En tiedä kuinka oksentelu lopetetaan. Tai tiedän, sehän on kovin helppoa kun ei vain oksenna. Mutta se ei mene niin. Tajuan kyllä senkin, etten voi jatkaa loppueläämäni niin.

Niih. Se oli siinä.

Mainitsinko varmasti tarpeeksi monta kertaa "minusta tuntuu..." ?

Ps. Otsikko ei liity tekstiin juuri mitenkään, satuin vain kuulemaan pitkästä aikaa juppihippipunkkarin ja ihastuin kyseiseen lauseeseen. Se tuntui heti omalta.

Titsku ei vaan aina jaksa

2008-07-17T23:58:00.003+03:00

Titsku ei ole taas kirjoitellut. Titsku on tehnyt "töitä" ja maannut. Titsku on pohtinut syksyä ja alkanut jännittää sitä. Kun ei tiedä yhtään mitä tapahtuu. Ei mihin joutuu, mihin päätyy, kuka sanoo mitä, kuka käskee mitä, kuka haluaa mitä. Eikä varsinkaan tiedä mitä itse haluaa. Se on vaikeaa. Se kun ei ole mitään mielessä. Tuudittaudun siihen työharjoittelumahdollisuuteen, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Ja ehkä joskus on vain ryhdyttävä johonkin, sittenhän sitä näkee mitä tapahtuu. Ei sitä muuten voi tietää. Näin uskottelen itselleni.

Hirveä ikävä yhtä ihmistä. Sitä ihmistä. Hirveä yhdistelmä, kun kolme kaverusta vahtaa samaa ihmistä. Seuraa tiedotus miehet: naiset ovat petollisia, todella petollisia tarpeen tullen. Jos ette sitä vielä ole joutuneet omin silmin tai korvin todistamaan.

Taitaa olla Titskun nukkumaanmenoaika. Ei sillä että väsyttäisi, vaan siksi että nyt kuuluu käydä sänkyyn. Muuten en rauhoitu taas millään. Aina kun näen ystävääni, käyn koko illan kierroksilla. Tänäänkin. Hän on kyllä iso voimavara elämässäni.

Ainiin, olin tänään ihan julkean törkeän kamala. En koskaan tee tällaista, en koska se on vastoin periaatteitani. Mutta tänään kaupassa erityisen suloinen mies vilkuili niin selkeästi minua, etten vain voinut olla huomaamatta sitä. Totta kai kävin ensin mielessäni läpi kaikki mahdolliset syyt miksi hän katsoo, tarkistin ettei lahkeesta roiku vessapaperia tai hiuksista neulasia. En löytänyt mitään, joten laskin mieleeni ajatuksen että ehkä mies todellakin katsoo minua ihan minun itseni takia. Vau. Ja niin minä sitten hymyilin takaisin ja vinkkasin vieläpä silmää! Ongelmahan tässä oli se, että miehen naisystävä seisoi hänen vieressään ja tutkaili jotakin pakkausta. Hyi hyi hyi Tiitiäinen. Mutta ketään ei sattunut, kukaan ei pahoittanut mieltään eikä mitään väärää tapahtunut. Ei tuo voi olla kovin vakava teko. Ei.

Melkoista melankoliaa & kirjavinkkejä

2008-07-15T20:14:00.005+03:00

Tämän blogin ulkoasu on yksi karmeimmista mitä olen nähnyt. En varmasti itse pysähtyisi lukemaan näin masentavan näköistä sivua. Olen pohtinut tätä jo kauan, mutten jaksanut tehdä asialle mitään. Sitten älysin, etten osaisikaan tehdä asialle mitään. En ole niin fiksu tietokoneiden suhteen. Voisin tietysti säätää blogiin vähän väriä, mutten halua koska pidän vaaleasta pohjasta. Ja tummanvihreistä teksteistä. Tässä toteutuksessa ne vain näyttävät kovin ontuvilta. Jokin kuva olisi kiva, kerran yritin sellaista banneriin laittaakin, mutten onnistunut. Siihen jäi se yritys. Eli yhtä tylsänä jatketaan. Sori.

Vedin taas säleverhot kiinni. Ärsyttää kun ulkona on nätti kesäilta. Mitä helvettiä se aurinko juuri nyt laskee kauniisti tuonne mäntyjen taakse ja valaisee vielä niiden latvoja! Hus pois sieltä. Joku vanha pariskunta käveli aiemmin iltalenkillä. Näin heidät ja silloin vetelin saman tien kaihtimet kiinni. Mitä ne siellä köpöttelevät, kun minä en jaksa pistää edes varvasta ulos! Sen verran vain, että saan vedettyä tupakan niin että voin sanoa polttaneeni sen ulkona. Kauniit illat saavat minut tuntemaan itseni ihan madoksi, tulee tunne että minunkin pitäisi mennä nyt johonkin, vähintään lenkille, tai kahville, tai vaikka pienelle ajelulle. Kesällä täytyy nauttia raikkaasta ulkoilmasta, kaikki muut ovat ulkona ja terasseilla ja ne grillaavat ja viettävät leppoisaa yhteisaikaa yhdessä ja nauttivat. Vaikka tiedän, että juuri nytkin monta masentunutta istuu kotona sisällä pimeässä ja miettii että kaikki muut iloitsevat kesästä, ajattelen silti että kaikki, siis ihan kaikki, ovat nyt tuolla ulkona ja elävät.

Terapeutti sanoo, että tuo tunteeni "minun pitäisi mennä ulos ja nauttia" voisi johtua siitä että oikeasti minä haluaisin tehdä niin. Tämä on taas yksi niitä ajatuksia, joita on vaikea ymmärtää maallikkona (vaikka minuakin on jo psykologisoitu vuosikausia). Jos haluan ulos, miksen mene? Koska en jaksa? Niin. En jaksa. Mutta tuntuu myös etten halua, en tahdo mennä yhtään mihinkään, hukuttaudun ennemmin vessan lavuaariin. Mene ja tiedä.

Olen syönyt itseni sellaiseksi viljapossuksi, etten edes kehtaa mennä mihinkään. Olen lihonut 3kg, siis kolme ihan tytisevää rasvakiloa. Hyi yök. Sen siitä saa kun mässyttää. Osa voi olla hormoniturvotusta, mutta kiloja ne on silti. Olen näkevinäni ne kilot sivuprofiilista, maha pullottaa. En saa kannettua itseäni niskasta ulos, joten yritän vain syödä nyt mahdollisimman kevyesti. Tai vähän. Kunnon lenkki selvittäisi taatusti päätä ja virkistäisi, mutta roikun ennemmin netissä.

Olen jo monta päivää haaveillut lukemisesta. Siitä että voisin päivällä heittäytyä sängylle lukemaan kirjaa, heilutella varpaita ja ehkä nukahtaa hetkeksi. Öisin on niin vaikea nukkua. Minähän voisin toteuttaa tuon haaveen hetkenä minä hyvänsä, vaikka nyt, mutten toteuta. Koska en jaksa. En jaksa lukea. Mutta minulla on ihan ältsin hyviä kirjoja luettuna ja lainassa, ajattelin taas vinkata muutaman. Sen jaksan tehdä.

Elikkäs ensimmäisenä suomalaista tuotantoa, Asta Leppä: Sinä et hävinnyt. Rankkaa sanoa, mutta juuri sellainen kirja jonka minä tahdon lukea. Sanoja joihin samaistua, lauseita joita olisin voinut itse kirjoittaa. Vaikken ole kokenut täysin samaa, olen kokenut jotain samantapaisa. Koskettava kirja, kannattaa ainakin vilkaista.

Seuraavaksi jatkoa Pienelle suklaapuodille, Joanne Harris: Karamellikengät. Ei niin hyvä kuin edeltäjänsä, mutta ihan menettelevä. Idea ja juoni ei ihan jaksanut kantaa loppuun asti. Mutta aistillisesti oikein viehättähä ja maukas kirja, odottakaas vaan kun joka toisella sivulla kuvaillaan suklaan kaikkia eri ilmestymismuotoja ja tuoksuja ja makuja. Ah autuutta! Jouduin ostamaan monta suklaapatukkaa tätä lukiessani.

Sitten hömppää, Cecelia Ahern: P.S Rakastan sinua. Hihi, minä en ole koskaan aiemmin lukenut tällaista romanttista pömppämömppää, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Kyllä jokaisen kirjanystävän täytyy joskus lukea ns. viihdekirjallisuutta, nyt olen varmistunut siitä! Ihana tuttavuus, hiertää ja kiertää vaan rakkauden nälkäisen sydäntä (jostain kumman syystä olen viime aikoina katsonut paljon romanttisia elokuvia ja haalinut näitä romanttisia kirjoja...). Ja olen vihreä kateudesta, koska neiti kirjailija oli tämän kirjoittaessaan vain 22! Maailman laajuinen bestselleri tuossa iässä. Leffakin tulossa. Räyh. Ainiin, lisähuomautus: kirja lähtöasetelma ei ole ihan niin perinteinen kuin näissä tällaisissa yleensä. Mikä on tietysti plussaa.

Lopuksi paras ja odotetuin, Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia. Rakastan Jodin kirjoja. Törmäsin sattumalta kirjastossa hänen toiseksi julkaisemaansa kirjaan (sori, en löytänyt parempaa sivua) yli vuosi sitten ja kiinnostuin erikoisen kuuloisesta ideasta: murha amish-yhteisössä. Vau! Ja se olikin menoa, aivan mielettömän upea kirja! Oli pakko lainata heti perään Jodin ensimmäinen teos, joka osoittautuikin kakkosta paremmaksi. Nämä kirjat ovat jännä sekoitus kaikkea, teemat minun mielestäni ihan älyttömän kiinnostavia ja kokonaisuudet yksinkertaisesti vain huippuja. Hyvän kirjan tietää kun sen saa käsiinsä. Niin, siis tämä uusin on vielä kesken tuossa yöpöydällä, mutten malttanut olla vinkkaamatta jo nyt.

Kiitän ja kumarran ja poistun katsomaan CSI:tä. Öhöm, anteeksi Todistettavasti syyllistä. Menee harmaat päivät taas sekaisin.

En osannut päätää mitä kirjoitan, joten kirjoitin kaiken

2008-07-13T20:01:00.003+03:00

Ipi antoi minulle Brilliante weblog -maininnan, mutten taaskaan saa laitettua (tai osaa laittaa..) kuvaa hienosta timantista tähän. Kiitän! :)

Palkinto pitäisi jakaa seitsemälle. Minä nakkaan sen vain kahdelle: elikkäs Marina, Wendy - olkaatten hyvät. Antaisin sen myös muutamille uskollisille kommentoijilleni, mikäli heillä blogi olisi tai tietäisin heidän bloginsa. Varmasti joku tärkeä unohtui, anteeksi jo etukäteen.

En yleensä jakele näitä palkintoja eteenpäin, vaikka niitä onkin niin kiva saada. Aina joku jää ilman mainintaa, ja pelkään sen jonkun loukkaantuvan minulle. Ajattelevan että pyh, enpä lue enää kun ei tuo edes muista minua. Tämä piirre on niin syvälle iskostunut, etten kai koskaan pääse siitä eroon. Sama juttu jo päiväkoti-ikäisenä, kun synttäreille oli kutsuttava ryhmän kaikki kaksikymmentä tyttöä, ettei kukaan vain suuttuisi.

Eilinen menikin yllättävän rauhallisesti, ei itkuja eikä mokia. Mutta harmikseni heräsin tänään ajoissa, koska en ollutkaan krapulassa, ja jouduin miettimään heti aamusta mitä ihmettä sunnuntaisin tehdään. Normaalisti makaan sunnuntait sängyssä kuin kylmä kampela. Onneksi keksin muutaman orjatyön, joita olen vanhemmille velkaa, ja raadoin päivän umpiväsyneenä mutta tyytyväisenä kun ajatukset pysyivät kurissa.

Mutta tämä ilta taas. Huoh. Alan olla väsynyt joka viikonloppuiseen juhlimiseen, mutten siedä yksinäisiä koti-iltojakaan. Mieliala ei antaisi periksi kahvitella ja hihkua iloisena joka ilta. Haluaisin olla yksin. Mutta en pärjää yksin. Menin tänään kauppaan tarkoituksena hakea vain pakolliset Pepsi maxit, mutta päädyinkin pakastealtaalle. Teki mieli pizzaa. Ajattelin sallia itselleni vain pienen sunnuntaipizzan, mutta kotona kassista löytyikin myös suklaakarkkeja ja sipsiä ja vieläpä dippiäkin. Kuka siellä kaupassa teki ostoksia? Minäkö? Miten ihminen voi ostaa ruokaa niin transsissa, että havahtuu vasta kotona? En ole syönyt vielä mitään noista herkuista, sillä en osaa päättää oksentaisinko vai en. Vaikea kysymys. En jaksaisi nyt sitä sessiota, mutta en myöskään sitä ähkyä. Ehkä heitän kaiken roskiin.

Ehkä heitän koko elämän roskiin, olen väsynyt olemaan aina vain masentunut. Vaikka olisin välillä kiihtynyt ja vauhdikaskin, pohjimmiltani olen silti masentunut - aina. Ja ilmeisesti ikuisesti. En tiedä auttaisiko jokin toinen lääke paremmin, enhän ole tähän diagnoosiin kokeillut kuin noita yhtiä mitä nyt napsin. Voisin kokeilla uutta lääkettä, mutta silloin minun pitäisi mennä taas osastolle. Lääkäri käskee. En tiedä jaksanko sitä projektia, varsinkin kun uudesta lääkkeestä ei ole mitään takuita, ei voi tietää olisiko siitä minimaalistakaan apua. Kukaan ei tiedä, voiko minua hoitaa lääkkeillä, vai onko kyse vain kaikesta muusta. Mutta ei tämä näytä edelleenkään sujuvan näin. Toivottavasti syksyllä (mahdollisesti) alkava työharjoittelu näyttää vähän osviittaa: jos se vaikuttaa oloon myönteisesti, on kai kysymys ennemminkin olosuhteista kuin lääkkeistä. Optimaalisintahan olisi lääkityksen ja olosuhteiden harmonia, mutten tiedä voiko sellaista saavuttaa koskaan.

Onneksi huomenna on terapia. Onneksi. En tiedä kuinka olisin selvinnyt tästä kesästä ilman noita terapeutin antamia haja-aikoja. En varmastikaan kovin hyvin, pakko päästä purkamaan ahdistusmöykkyä ettei se paisu liian suureksi. Loppujen lopuksi en kuitenkaan koskaan halua osastolle, jos sinne saattaisin joutua. Kunhan nyt pysyisin jotenkuten järjissäni ja selviäisin vielä muutaman viikon ennen kuin pääsen omalle lääkärilleni. Sitten selviää taas lisää. Sitten joku sanelee taas uuden luvun elämääni.

Ei niin mitään

2008-07-12T17:41:00.002+03:00

Jo toisena päivänä rinnassani velloo inhottava tunne. En saa kiinni mikä tunne siellä mylvii, mutta tunnen sen paineen. Pelkään että siellä muhii se pommi, se loppuräjähdys. Se ei ole nimittäin vieläkään tullut.

Kuten tavallista, tänään on suuntana baari. Pelottaa juoda, sillä voi olla hyvinkin itkuviinaa tiedossa. Ärsyttävää kun en osaa itkeä kuin normaalit ihmiset. En osaa tehdä sitäkään oikein! Voi olla että jätän alkoholin vähemmälle ja keskityn kaveriin. Tai sitten ikuistan tuon lauseen seinälleni, hirveää puppua minun suustani! Melkein onnistuin huvittamaan itseänikin. Hih. Vallan hauska tyttö.

Ymh, olen kuitenkin saanut aikaiseksi enemmän kuin olisin uskonut: olen tiskannut, pyyhkinyt ja liottanut möhnät irti keittiön pöytätasoista, imuroinut lattiat (pestä en jaksanut), nostanut tv-tason takaa kissan viikko sitten sinne törkkäämän kukkapotin ja lapioinut mullat takaisin kukkaressukan juureen ja tyhjentänyt etupihan tupakkapurkin. Tai siis ämpärin. Vaihdoin piskuisen lasipurkin rutkasti käytännöllisempään peltiämpäriin, koska tyhjensin lasipurkin aina vasta kun sen ympärillä oli valtava keko tumppeja. Jeah. Toiminnan nainen.

Huomenna olen mitä luultavimmin epäkunnossa, joten tapaamme tulevaisuudessa.

Just breathe, breathe

2008-07-09T20:27:00.003+03:00

Näinä pahoina päivinä kaipaan osastoa ihan mielettömästi. Haluaisin vetäytyä takaisin siihen pysähtyneeseen maailmaan turvalasien takana. Siellä on lupa olla sairas, väsynyt, itsetuhoinen, ahdistunut, tuskastunut, yksinäinen, itkuinen - kukaan ei tuomitse. Kaikki ovat samassa uppoavassa veneessä, jota yritetään vetää rantaan. Täällä oikeassa maailmassa täytyy jaksaa, pitää yrittää, ei saa luovuttaa, ei edes hetkellisesti. Minun on pakko esittää. Eikä siinä mitään, haluan itsekin uskoa siihen minään jota näyttelen, mutta sisimmässäni uppoan ja uppoan vain.

Samaan aikaan toivon, että päivät kuluisivat, mutta pelkään sitä kun ne kuluvat. Ne vain menevät, monta päivää hukkaan, koko kesä hukkaan, ei jäljellä mitään, olen pian yksin. Ahnehdin aikaa, haluan kuluttaa sitä nopeasti jotta löytäisin jotain helpottavaa. Jos voisin, hosuisin elämäni loppuun heti, ihan vain tietääkseni onko minun varalleni mitään suunnitelmaa. Olisinpa jo se mummo kiikkustuolissa kissojen keskellä, voisin kirjoitella tätä tietäen mitä minulle tapahtui, mikä minusta tuli. En hätiköisi enää, sillä kestettävää ei olisi paljon jäljellä.

Mutta entäs jos ihan oikeasti hosun ja häsellän koko elämäni sellaisella kiireellä, etten ehdi nähdä ympärilleni? Silloin istun siinä tuolissa, tönäisen jalalla vauhtia ja sanon kissoilleni, että minulla oli aina liian kiire, en ehtinyt elää, että elämä on jo ohi. Joten kunpa osaisin nyt 21-vuotiaana rauhoittua ja keskittyä pieniin asioihin, niihin mitä minulla on jo nyt. Mutta kun en osaa. En pysty.

Jos painaisin päätäni peukalolla, se poksahtaisi kuin kuplamuovi. Ihan liikaa kysymyksiä ja ajatuksia mielessä, ne kiertävät ympyrää kiihtyvällä tahdilla ja pelkään lopputulosta. Tiedän jo etukäteen, että monen päivän skitsoilun jälkeen tulee stoppi, loppuräjähdys. Koskaan ei voi arvata mikä sen laukaisee, kuinka paha se on, ja mitä minusta jää jäljelle. Ehkä pieni riekale, ei täältä helpolla pääse. Muuten olisin mennyt jo.

Pakko rakastua piakkoin tai muuttaa pois

2008-07-08T15:00:00.003+03:00

Nyt se on todistettu: olen oikeasti hirveä, julma ja itsekeskeinen ihminen. Sitä olen pelännytkin, joskus tiennytkin sen, sillä kiltteyteni on vain luomani illuusio. Sen taakse on niin kätevää kätkeytyä, sen avulla saan ei-ansaittua hyväksyntää.

Tänään on kaikkien muiden juhlapäivä, kaikkien muiden tulevaisuus varmistui, pienimmätkin yksityiskohdat loksahtivat kohdalleen. Olen onnellinen heidän puolestaan, olen iloinen että muille kävi hyvin. Totta kai, tietysti. Vai olenko? Voin lyödä vetoa, että naamani venähti pahasti kun ilouutisia alkoi tipahdella. Minuun repesi oikein ammottava haava, tunsin litistyväni ja painuvani yhä syvemmälle tyhjyyteen. Hyvä ystävä tuntisi vain myönteisiä tunteita omasta tilanteestaan huolimatta. Ja mitä teen minä! näen silmissäni oman tulevaisuuteni joka on jo mennyt. Pelkkä pitki rivi tyhjää, päivien pimeä jatkumo ilman syytä, merkitystä tai onnea.

Minulla ei ole mitään. En saavuta mitään. Muut jatkavat elämäänsä eteenpäin kuten näin nuoren kuuluukin, muuttavat taas pois täältä, menevät opiskelemaan, pääsevät töihin, kumppanittomat löytävät miehet ja kaikki ovat pian yhtä onnellista perhettä. Paitsi minä, surkea onneton otus. Vihaan itseäni kun ryven taas itsesäälissä ja olen itsekeskeinen, heikkohermoinen ja typerä. Minun todella pitäisi nyt juhlia muiden kanssa. Mutta en pysty edes soittamaan kenellekään, en tiedä pystynkö sanomaan rehellisesti mitään hyvää, tai pystynkö nostamaan äänenpainon sopivalle korkeudelle niin että edes kuulostaisin iloiselta. Tulen kuulemaan hehkutusta syksyyn asti, muilla on yhteinen riemu josta ammentaa jatkuvaa sanatulvaa.

Olen taas ihan helvetin väsynyt olemaan tällainen. Miksi minusta ei kasvanut normaalia kansalaista? Tekivätkö vanhempani niin pahan mokan kanssani, että kärsin sen takia näin paljon? Onko tämä oma vikani, mitä tein väärin? Toiset kokevat paljon pahemman helvetin kuin minä, ja heistä tulee silti suht terveitä ihmisiä. Miksi minä olen niin herkkä? Miten elämä voi ollakaan näin epäreilua! Jos tietäisin mitä tehdä, tekisin sen juuri nyt. Minulla on hirveä kiire pois tästä kurimuksesta, mutten tiedä mihin suuntaan räpistellä.

Toisaalta en edes tiedä, riittäisikö minulle opiskelupaikka ja asunto, että voisin olla tyytyväinen. En välttämättä usko. Koska voisinhan minäkin pyrkiä kouluun ja muuttaa. Kai minä tarvitsisin vain sitä sisäistä rauhaa, josta marina puhui edellisen postauksen kommentissa. Kertokaa mistä se löytyy, haluan äkkiä suorittaa kaiken tarvittavan, jotta löydän sen! Tiedän kyllä ettei se noin mene. Ärsyttää olla näin hukassa ja epätietoinen kaikesta. Kuinka monta vuotta terapiaa yhdelle tytölle voidaan antaa, jotta se löytää etsimänsä? Tuntuu, että olen ollut tutkimusmatkallani kaikki nämä yhdeksän masennuksen täyteistä vuotta.

Missä hitossa on minun määränpääni?

I hate mondays

2008-07-07T19:13:00.003+03:00

Ahdistaa. Alkuviikon ahi ja masis taas kerran. Lauantaina on tullut töppäiltyä ilmeisesti ihan urakalla, sillä heräsin kauniiseen ja kuulaaseen sunnuntai-aamuun keskeltä ei mitään, vieraasta mökistä vieraiden ihmisten seurasta. Alan vakavasti harkita absolutismia. Viime kerralla lopetin juomisen puoleksitoista vuodeksi, koska en hallitse sitä. Mitä järkeä kitata nassuun nestettä litratolkulla vain siksi että muuttuisi eri ihmiseksi? Miksi ihmisen pitää päästä humalaan? Itse en ainakaan juo siksi, että alkoholi olisi hyvää tai sopivaa seurajuomaa. Ei, sen avulla muutun mukavaksi ja kauniiksi. Ainakin omissa silmissäni.

Tapasin tänään terapeuttia kesken hänen lomansa. Olimme sopineet tämän kerran viikko sitten, kun hän jäi kesälomalle muista potilaistaan. Tämä yksi kinkkinen potilas se vaan aiheuttaa harmia, voi luoja että inhotti mennä tilittämään elämän surkeutta tietäen varsin hyvin, että osa siitä surkeudesta on itse aiheutettua. Mutta menin koska todella tarvitsen jutteluapua. Kun alkava viikko näyttää pirullisen tyhjältä, yksinäiseltä ja tuskalliselta jo maanantai-aamuna, on parempi aloittaa se terapeutin kanssa. Vaikka ei se olo mitenkään yks kaks katoa, se vaan lievittyy vähän. Ja tässä vaiheessa iltaa se alkaa jo pahentua taas.

Vaikka minulla olisi puuhaa ja tekemistä, se ei helpota sisälläni vellovaa levottomuutta tai täytä jatkuvaa tarvetta johonkin. Tuntuu siltä että elämästäni puuttuu tällä hetkellä jotain, mitä tarvitsisin ihan kipeästi. En kuolemaksenikaan saa päähän mitä se voisi olla. Kuvittelen tietäväni sitten kun se jokin osuu kohdalle, mutta pahoin pelkään ettei se osu, koska minulla on tapana haalia aina vain lisää ja lisää ja pettyä joka kerta, kun mikään ei tunnu kuitenkaan miltään. Harrastan perinteistä "olen onnellinen sitten kun, kaikki on hyvin sitten kun, tyydyn varmasti sitten jos..." -ajattelua. Milloinkohan se "sitten kun" tai "jos" koittaa?

Lisäksi olen karmaisevan pettynyt itseeni, koska olen antautunut ruoan kutsuhuudon edessä. Olen syönyt kuin normaali ihminen normaalia ruokaa, mutta tunnen itseni likaiseksi. Minun maailmassani makaroni on yksi kuoleman synti, ja jos sitä laittaa sisäänsä, on kaikki pilalla. Yhtä hyvin voisin niellä miekan tai syaniditabletin. Enkä edes oksentanut, ehen, söin vielä päälle pari keksiä. En uskalla mennä vaa´alle, olen lihonut aivan taatusti. En viitsi edes mennä lenkille, sillä mitä väliä sillä enää on kun päivä on jo pilattu. Syömisten pitää mennä oikein heti aamusta, muuten ei tule mitään. Tässä kohtaa olisi syytä käyttää järkeä, joka sanoo että voihan pieleen menneen aamupalan fiksata loppupäivän syömisillä, mutta tunne sanoo toisin ja olen tunteellinen tyttö.

Hirveetä liibalaabaa taas kerran.

Yeah I think that I might break

2008-07-04T21:49:00.004+03:00

Näin toissayönä unta ruoasta. Sitä oli kaikkialla, sitä oli lattioilla ja sängyllä ja matoilla ja pöydällä ja televisiossa. Muistan unen värit, ruoat olivat kuin suoraan mainoskuvista, pinnallaan kiiltävä herkullinen hohde. Muistan tuoksut, kaikki tuoksui niin mehevältä että meinasin pakahtua! Unessa söin söin söin ja söin, kaikkea, niin paljon kuin halusin, mitä tahansa halusin, haukkasin jokaista palaa ja nautin.

Mutta ihan unen lopussa tarunhohtoisuus katosi, tilalle iski pakokauhu ja minä oksensin, oksensin aivan mielettömästi, pitkin seiniä ja kaakeleita, viemärit tukkeeseen. Juuri ennen heräämistäni uniminäni pesi kasvojaan lavuaarin yllä kunnes nosti katseensa peiliin: sieltä katsoi muodottomaksi turvonneet kasvot ilman silmiä. Minulla oli tyhjät mustat aukot silmien paikoilla. Karmiva kuva hohti mielessäni kun hätkähdin hereille.

Ehkä tuo uni syntyi nälkäisissä aivoissani viestiksi minulle: syö hyvä tyttö, syö. Mutta unen loppu taasen vaikuttaisi minun vastahyökkäykseltä aivojani kohtaan: syön, mutta oksennan kaiken. Ähäkutti, voitin taas! Entäs ne tyhjät silmät, ne näyttivät hurjilta, ihan kuin suoraan kauhuelokuvista. Sekin kertoo jotenkin kaiken oleellisen, vaikken osaa sanoa mitä se on. Tunnen itseni tyhjäksi, vaikka kuinka söisin ja oksentaisin. Ja ehkä etenkin koko ruljanssin jälkeen. Jos ne tyhjät ammottavat aukot silmien tilalla kuvaavatkin jotenkin kadoksissa olevaa minuutta, minun sisälläni ei ole mitään, minä vain toimin ja satutan itseäni kun en muuta osaa.

Unen jälkeen mietin vain syömistä ja leikin taas omaa ihanaa mielikuvaleikkiäni, jossa keksin kaikki mahdolliset ruoat, joita haluaisin syödä juuri sillä hetkellä. Itse asiassa olen leikkinyt tuota leikkiä jo lapsesta lähtien. Syöminen tai pelkkä ajatuskin siitä lohdutti minua jo pienenä tyttönä, vaikka ihan normaalipainoisena aina pysyinkin, enkä koskaan niitä mielikuviani oikeasti ahminut. Nykyään sitten kyllä ahmin. Leikin lapsena myös sellaista mielikuvaleikkiä, jossa istuin kuolemansellissä ja jouduin tilaamaan viimeisen ateriani. Käytin aikaa pohtimalla ja valikoimalla tarkkaan, mitä haluaisin vielä syödä ennen kuin kuolisin. Melko iloinen leikki tytöllä, eks jeh? Muistan hämärästi, että yritin joskus saada kaveria mukaan leikkiin, mutta hän ei oikein tajunnut ideaani. No en yhtään ihmettele.

Tänään minä sitten söin. Oikein kunnolla, kaikkea mahdollista, vähän sitä ja vähän tuota, pikkuisen lisää vielä, yksi pala vielä, vielä viimeinen ja sitten lopetan. Vai lopetanko? Entä jos oksentaisin, voisin syödä lisää ja pitää ne sitten mahassa, loistavaa! Mutta saatan lihota, parempi oksentaa edes osa syömisistä ulos, pidän ihan vähän mahassa. Lopulta kaon karvasta nestettä, kun vatsassa ei ole enää mitään mitä yökätä. Ah, varmuus saavutettu, en lihoa. Kaikki hyvin.

Mutta peilistä katsoi se tyttö posket turvoksissa, silmien tilalla mustat aukot.

Maybe I´m just girl, interrupted

2008-07-03T18:39:00.003+03:00

Ahdistaa kun en ole kirjoitellut. Ennen kirjoitin joka päivä blogiin, se oli päivän odotettu ja pakollinen kohokohta. Mietin mikä nyt on muuttunut, mutten keksinyt. Ehkä se, että nykyään minulla on enemmän tekemistä, varsinkin iltaisin. Ajanpuute on kyllä yksi kehnoimmista selityksistä, näin paasaan aina muille. Että ihminen järjestää aikaa juuri sille, mille haluaa. Ehkä en sitten pistä enää blogeilulle yhtä paljon arvoa kuin ennen. Luen kyllä muiden blogeja, mutten jaksa kommentoida. Sekin harmittaa. Kaikki harmittaa.

Elän taas kaoottista vaihetta, hurja vauhti ja vimma päällä, mutta pää täynnä ahdistusta ja masennusta. Tämä on yksi hankalimmista oloista, kaikki on niin sekavaa ja sotkuista. Psykiatri sanoisi nyt, että minulla on kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoinen jakso. Vau mikä sanalitania. Tosiasiassa se ei kerro olosta juuri mitään. En nykyään jaksa kovin paljon piitata diagnooseistani, koska niitä alkaa olla naurettava määrä. Eri lääkärit latovat papereihin eri sairauksia, riitelevät keskenään ja inttävät olevansa oikeassa. Tuntuu että minut, joka tässä todellisuudessa koen ne kaikki oireet, unohdetaan välillä. Olen oikea ihminen, en pelkkä potilas nro. 15638. Loppujen lopuksi on aika sama, mikä minua vaivaa, kunhan se saataisiin kuriin. Mutta koska oireilen monilla monituisilla tavoilla ja sairastan niin psyykkisiä kuin somaattisia sairauksia, ymmärrän että lääkäritkään eivät voi tietää mikä oire johtuu mistäkin ja miten niitä oireita tulisi hoitaa.

Viimeisen sairaalajaksoni aikana osaston oma Dr. House heitti ilmoille uuden sanan: syklotomia, eli mielialan aaltoiluhäiriö. Määritelmä on tämä:

"F34.0 Mielialan aaltoiluhäiriö (syklotomia)
Jatkuva mielialan epävakaisuus, johon sisältyy lukuisia masennusjaksoja ja mielialan lievän kohoamisen jaksoja, joista mikään ei vaikeutensa tai kestonsa perusteella riitä kaksisuuntaisen mielialahäiriön (F31) tai toistuvan masennuksen (F33) diagnoosiin. Tätä häiriötä on monesti kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien potilaiden sukulaisilla. Joillekin potilaille kehittyy lopulta kaksisuuntainen mielialahäiriö."

En kuitenkaan täytyä tuonkaan diagnoosin kriteereitä, sillä masennukseni ovat olleet todella vakavia, jopa psykoottisia. Mutta olen bipolaarin sukulainen, mahdollisesti useamman. Se on ainoa fakta. Tai sitten minä olen siirtynyt bipovaiheeseen jossakin välissä. Hurjaa eessun taassun elämää olen elänyt jo pikkupiltistä lähtien. Ennen impulsiivisuuttani, aggressiivisuuttani, riitaisuuttani, ylitsepursuavaa iloani ja tarmokkuuttani, synkkää masennustani ja muita hauskoja piirteitäni pidettiin vain persoonallisuutenani. Minä vain olin sellainen. Olen vieläkin, mutta nyt piirteet ovatkin yhtäkkiä häiriö. Sehän tarkoittaa suoraan sanoen, että minä olen häiriintynyt. Hurja sana. Vaikea soveltaa sitä itseeni, koska minähän olen minä. Se sama minä kuin olen aina ollut.

Huoh. Elämä on.

Niih

2008-07-01T22:32:00.000+03:00

Ei mitään lisättävää.

Kohta minä olen katki, pian olen poikki

2008-06-29T17:54:00.002+03:00

Otsikko on lainaus Happoradiolta, en voisi paremmin itse sanoa.

Hmm, tyhjää. Perjantaina oli taas vaihteeksi vuosisadan kemut ja sain taas vapauttaa aivoni hetkeksi. Eilinen meni sängyssä, se onkin ainoa hyvä puoli krapulassa: voi sujuvasti maata ilman huonoa omaatuntoa tuntikausia. Mutta illalla iski taas hirveä paniikki, pakko päästä johonkin pakoon ajatuksia, kuka tahansa apua auttakaa! Sain kaverin mukaan yksille. Ei tehnyt edes mieli juoda, mutta jos saan niin olla hetken jonkun kanssa, eikä tarvitse miettiä omaa kurjaa elämää, niin voin juoda yhden. En tiedä johtuiko se siitä yhdestä, että illalla masensi kaikki. Olen kuullut tuhat kertaa, että alkoholi pahentaa masennusta, mutten tiedä onko se totta. Kun mieli on aina pohjimmiltaan musta, ei kai muutama siideri enää konkurssiin aja.

Olisin eilen taas halunnut itkeä, mutten pystynyt. Makasin peiton alla pimeässä ja yritin nukkua, vaikka tukahtunut itku painoi rinnassa. En ymmärrä miksi muutaman kyyneleen tirauttaminen voi olla niin vaikeaa, varsinkin kun itku olisi ihan tervetullutta! En ole perinteinen känni-itkijä, joka aina rääkyy elämän hirveyttä muutaman paukun jälkeen, mutta täytyy myöntää, että viime aikoina olen monesti kyynelehtinyt baarissa salaa. Siideri tai lonkero ei itketä, mutta pikkuisen viinaa ja tyttö pillittää. Se on sellaista sivistynyttä, lähes tunteetonta itkua, kyyneleet vain valuvat. Sanoisin, että liikutun helposti ja niin pienikin asia tuntuu suurelta humalassa. Mutta sitten unohdan itkun yhtä nopeasti kuin se alkoikin, ja tuntuu että kaveritkin osaavat ottaa sen ihan normaalisti, kukaan ei ryntää lohduttelemaan tai halailemaan, ihmiset taitavat suoda minulle menneisyyden haamut ja ehkä jopa ymmärtävät osan tilanteestani. Tai sitten tuo on oma illuusioni kaukana todellisuudesta.

Tulevaisuuteni ei näytä nyt kovin helpolla. Syksyllä muut lähtevät omille teilleen, minä jään tänne kyläpahaseen, pääsen hyvällä tuurilla työharjoitteluun ja yritän löytää elämästä jotain positiivista motiivia. En vain tiedä mistä sen voisin löytää. En halua olla yksin. Enkä uskalla muuttaa pois täältä. Voisin muuttaa lähikaupunkiin kaverin perässä, mutta tarvitsisin silti oman elämän. Työtä. Koulun. Jotain. Miehen. Mutta lääkärini ja terapiani on järjestetty tänne, eli periaatteessa olisin kiinni täällä vielä pari vuotta. En kyllä jaksa. Täällä ei voi tavata uusia ihmisiä, koska kaikki ovat jo tuttuja tai ainakin tietävät toisensa. Toisaalta ei huvita tehdä yhtään mitään, ei opiskella eikä työskennellä. En tosiaankaan tiedä mitä elämässäni tulee tapahtumaan, enkä monesti nykyään jaksa uhrata sille ajatustakaan, mutta vaanihan tuo epävarmuus näköjään taustalla koko ajan.

Äh, minua vain masentaa ja oikuttelen taas. Oikukas on sana, jolla moni minut hyvin tunteva kuvaisi minua. Se on positiivisempi ilmaisu kuin hankala :D Ehkä minulla on vähän hankala luonne. Ja ailahteleva. Suorastaan haastava. Ehkä olen vain paska tyyppi ilman tulevaisuutta. Ehkä kaikki on todellakin turhaa. Ehkä millään ei ole loppujen lopuksi merkitystä.

Minä haluaisin jonkin suunnan, jota seurata ja josta rakentaa hiljalleen elämä, jota haluaisin elää ja joka tuntuisi elämisen arvoiselta.

Miss you

2008-06-27T13:04:00.003+03:00

Eilinen oli jo paljon helpompi päivä, siivosin pienen mökkini (eli rivitaloyksiöni) ja korjailin sinne tänne viskottuja likaisia vaatteita ynnä muuta epämääräistä roinaa paikoilleen ja soitinpa vielä illalla yhdelle kaverille ihan oma-aloitteisesti ja pyysin kahville. Hurjaa. Valtavaa. Näin jännittävän tehokas voi olla rapakansalaisen päivä. Miltäköhän nuo suuret tekoni kuulostavat terveistä ikäisistäni? Varmaan aika utopistiselta. Siis se että joku on tohkeissaan kun oli noinkin virkeänä.

Mutta rakas äitini aiheuttaa murhetta. Tuntuu kuin yrittäisin ottaa kontaktia betoniseinän kanssa. Välillä törmään seinään ja lennähdän takaisin lähtöpisteeseen, toisinaan jymistän seinää nyrkein mutta seinä ei murru tai vastaa, joskus raavin seinää hätäpäissäni sormet verillä. En ymmärrä, miksi hän ei voi pitää minusta. Lapsen uskolla haluan uskoa, että hän välittää. Hänen on pakko välittää, kyllä hän välillä toimii sen mukaisesti. Minä sanoisin, että saan äidin huolenpidon fyysisessä ja materiaalisessa muodossa, mutta kaikki henkinen tuki ja tunne siitä, että minua rakastetaan, puuttuu. Ja se riipii, riipii ihan liikaa.

En tiedä milloin lakkaan kerjäämästä äidin huomiota. Olen tehnyt sitä aina, pienenä olin ylikiltti ettei äiti väsyisi tai hermostuisi (äidin raivarit menivät aina yli, ei vaikea arvella mistä olen oppinut raivoamaan), sitten kokeilin kapinointia, nykyään lähinnä kaipaan ja toivon että suhteemme voisi vielä joskus lähentyä. Ihan kuin äiti pelkäisi minua, pitäisi minua jonakin outona käsittämättömänä otuksena, jota hän ei uskalla lähestyä saati koskea. Meillä ei ole koskaan kosketeltu. Pääsin kai joskus lapsena syliin, ainakin olen saanut kuulla siitä kuinka minua piti kantaa koko ajan, kun en suostunut istumaan yksin lattialla tai menemään muiden syliin. Hmm, miksiköhän? Minusta on jotenkin aika selvää, että pieni lapsi huomaa äidin välttelevän häntä ja silloin tämä roikkuu äidissä vaikka väkisin. Voin kuvitella, kuinka äiti on huokaillut ja ajatellut minun olevan ketju hänen jalassaan. Ja voin kuvitella, että minä olen huomannut sen. Ehkä siksi koen vieläkin olevani vain muiden tiellä ja harmina.

Tämän ikäisenä olisi kai normaalia jo päästää vanhemmista irti ja itsenäistyä, mutta miten ihmeessä voi päästää irti jostakin mitä ei koskaan ollutkaan? Minun tarvitsee ensin saada äiti, josta voin sitten luopua. Äitien tehtävä on tulla hylätyiksi. Kuulostaa karmealta, mutta niinhän se menee, lapsi aikuistuu joskus ja alkaa elää omaa elämää. Minä olen ollut tekoitsenäinen jo kymmenen vuotta, pärjännyt ihan ilman muiden apua ja elänyt sitä omaa eläämäni. Minun ei tarvitse aloittaa psykologisia tai toiminnallisia testejä alusta, koska minun katsotaan olevan normaalia kehitystä edellä. Hah, mitä sontaa! Osaan kyllä keittää itse makaronini, mutta ei se tarkoita että olisin niin helvetin itsenäinen ja aikuinen ja pystyisin huolehtimaan itsestäni! Useimmiten kaipaan paksun suojakuoreni alla vain ja ainoastaan jotakuta joka välittäisi ja auttaisi, olen sen täälläkin maininnut varmasti joka toisessa kirjoituksessani. Loppujen lopuksi minut on jätetty liian nuorena liian yksin, katsottu että tuohan pärjää, joten miksi sitä auttamaan.

Minä olen lapsi ja minulla on oikeus vaatia. Paitsi että minulla ei ole oikeutta vaatia, kukaan ei ole kiinnostunut vaatimuksistani. Äiti säpsähtää kaikkea mikä liittyy minuun. Kyllä hän sairaalaan viipotti minua katsomaan, toi ties mitä tuliaisia joka kerta, mutta kertaakaan emme puhuneet mistään todellisesta, joskus äidin huolista. Hän ei koskettanut minua, katsoi vain vierestä kun hoitajat pitelivät minua kädestä tai koskettivat lämpimästi selkääni. Ajattelin aina hoitajienkin huomaavan kylmän hohkan, joka minun ja äitini välillä väreili. Äiti selitti kovasti hoitajille, kuinka hän vastaisuudessa toimittaa minut hoitoon, katsoo perääni ja tarkkailee vointiani. Toimittaa, katsoo, tarkkailee. Juuri tätä tarkoitin fyysisellä huolehtimisella. Hän ei sanonut tukevansa minua, juttelevansa minun kanssani. Hän vain lupasi toimitta postipaketin perille tarvittaessa. Vaikka ei hän kyllä edes tietäisi milloin se pitäisi tehdä, koska ei hän nykyään tosiaan suostu näkemään mitään muuta kuin itsensä. Ei hän koskaan näe mitään muuta kuin itsensä.

Joskus ihmettelen, kuinka äiti kieltäytyi huomaamasta edellistä pahaa sairastumistani. Kuinka hän kuunteli psykoottisia puheitani kuolemasta, itseni ja jopa toisten tappamsesta; näki pimennetyn ja sotkuisen kotini, siivoamattomat kissanhiekat; sanoi että ei minun kannata sairaalaan mennä, ne osastot ovat hulluja varten, kun varovaisesti ehdotin, että ehkä minun pitäisi olla hoidossa osastolla. Hän näki taatusti, kuinka unilääkkeissä ja rauhoittavissa olin koko loppuajan. En kai voi syyttää juuri häntä, enkä sitä teekään, mutta ihmettelen. Todellakin. Jälkeenpäin sanoin äidille suoraan, että tyhjensin pankkitilin ja valmistelin itsemurhan. Äiti kysyi miksi en kertonut. Niinpä.

Olen katkera ja pettynyt lapsi, vaikka minun pitäisi käyttäytyä "aikuismaisesti" ja antaa äiti-paran olla. Niin minä annankin, en ikinä sanoisi hänelle näitä asioita, murehdin vain yksinäni.

Isän jätin tämän aiheen ulkopuolelle, sillä hänen kanssaan välini ovat suht ok.

Hug me, please

2008-06-25T22:17:00.003+03:00

Haluaisin vain, että tämä olo menisi pois. Haluan vain takaisin siihen hyvään oloon, jolloin voin olla olemassa. Tuntuu ihan kelvottoman pahalta, ja vaikka kuinka yritän paeta ahdistusta ja tyhjyyttä, ne väijyvät kuitenkin taustalla. Jos seison kaupassa ja mietin ostanko Pirkan vaiko Euroshopperin vanupuikkoja, yhtäkkiä mieleni vain jysähtää alas, ihan pimeäksi. Näen ympärilläni pelkkää epätoivoa ja inhotusta, käyttäydyn jälleen hankalasti ihmisten seurassa, valitsen aamulla vaatteita tunnin koska mikään ei näytä hyvältä. Jos puhun puhelimessa ja kuuntelen mitä toinen parhaillaan sanoo, mieleeni saattaa pälkähtää yhtäkkiä ettei missään ole mitään järkeä, kaikki on kuitenkin turhaa. Yksinäiset hetket, kuten nyt illalla, ovat kamalia ja tuskaisia. Haluaisin käydä heti nukkumaan, toivoa taas että huomenna heräisin hyvään oloon.

Mutta kun aamu koittaa, samat vaarat vaanivat. Kyselen miksi painuin taas alas, mitä tein ansaitakseni tämän, miksi laskin mieleni synkät puolet vallalle, jos se siis minä itse olin, mikä saisi minut tuntemaan oloni paremmaksi, milloin tämä loppuu, loppuuko tämä koskaan. Kaverit sanovat, että rauhoitu, älä murehdi turhia. Miten niille voisi selittää olon, jolla ei ole alkua eikä loppua? Epämääräisen itkuisen ahdistuksen ja musertavan painon harteilla, koko keholla. Jos tämän kertainen masennusjakso ei päätykään nopeasti, haluaako kukaan enää olla minun kanssani? Hylkäävätkö ihmiset minut taas, kun en jaksa enkä pysty soittamaan? Voiko kukaan tajuta, että pelkkä soittaminen ahdistaa? Jään taas yksin. Taas.

Oloani ei helpottanut yhtään kohtaus äitini kanssa. Olin väsynyt ja murtunut, en pystynyt peittämään huokauksiani kun istuin nuutuneena autossa, mutta äiti päpätti vain omia huoliaan, omia murheitaan, omia ongelmiaan. Siinä kuunnellessani mietin taas kerran, miksi ihmeessä äiti ei koskaan kysy miten voin. Miksi hän ei koskaan näe, miten hänen oma lapsensa voi. Sitten jossain välissä sanoin suoraan, että on ollut viikonlopun jälkeen aika paha masis, pam vain asia pöydälle. Miten äidit yleensä reagoivat tällaiseen tilanteeseen? Mietin ihan oikeasti, sillä minun ei sanonut yhtikäs mitään, hiljeni vain hetkeksi kunnes jatkoi omista aiheistaan. Voitte arvata, että masensi lisää.

Naiset kommenteissa puhuivat sylistä, ja tiedättekö, se olisi parasta mitä voisin saada. Että joku halaisi ihan tosissaan ja välittäisi. Onneksi ystävä halaa aina välillä, se tuntuu nimittäin ihanalta. Ajatella jos olisi joku kenen käsivarsien suojaan käpertyä kun tuntuu näin pahalta! Omassa ex-suhteessani tällainen turva oli menetetty jo ajat sitten. Haluan huolenpitoa, kiitos. Vanhemmilta sitä ei näköjään heru, se olisi liikaa pyydetty. Äiti ei pysty minkäänlaiseen läheisyyteen tai suoraan huolehtimiseen lapsensa kanssa, apu tulee tavaroiden tai rahan muodossa. Vaikka vaihtaisin ne molemmat oikeaan ja läsnäolevaan äitiin vaikka heti.

I remember when I lost my mind

2008-06-24T20:34:00.003+03:00

Ei tämä voi olla enää kännimorkkista, ei se tunnu näin pahalta. Muiden morkkikset katosivat jo, kaikki suunnittelevat uusia bileitä ja uusia reissuja. Minä voisin kuolla vaikka tänä iltana. En kyllä kuole, mutta voisin. Ihan tyrmäävä olotila, pahanlaatuinen kasvain minun tilallani, kaiken peittävä kooma.

Näin sitä pieni ihminen on ymmällään oman mielensä edessä. Juuri nyt en jaksa uskoa terapeuttia, joka sanoo että masennus ei ole valtava voima joka tulee ulkopuolelta ja vain iskee ihmiseen. Olen joskus jopa ajatellut itsekin, että ihminen puolustautuu pahalta masentumalla. Että kun ei pysty käsittelemään vaikeita tunteita ja tilanteita, sitä vetäytyy itseensä ja yrittää olla olematta. Mutta nyt en usko tuohon. En tehnyt mitään väärin, en tehnyt mitään pahaa, ei tapahtunut mitään, kukaan ei sanonut pahasti, kukaan ei kohdellut väärin - ei ole yhtäkään syytä suojella itseään. Miksi helvetissä pudottautuisin vapaaehtoisesti seittiin ja jäisin siihen räpistelemään juuri nyt kun pitkästä aikaa nautin elämästä? That doesn´t make any sense. Ei ollenkaan.

Tämä masennuspiikki saa minut tuntemaan itseni jälleen kerran sairaaksi. Ihan oikeasti sairaaksi, potilaaksi joka on mielensä armoilla eikä voi vaikuttaa siihen. Mielisairaaksi. Bipolaarikseksi. Ihan kuin elämä muistuttaisi minua siitä, mikä minun kohtaloni oikeasti on, etten vain ehtisi luulla että voin olla kuin muutkin, terveet ihmiset. Minä vain ehdin jo luulla, tuntui että se kaikki on takanapäin. Nyt kun katson kalenteria, tajuan ettei siitä ole kuin nelisen viikkoa kun kaikki näytti vielä mahdottomalta ja syöminen ja sen miettiminen täytti kaikki päiväni. Tuntui jo siltäkin, etten ole koskaan bulimiasta kärsinytkään, vaikka pahin kausi loppui vasta kuukausi sitten. Tänään pahensin oloani lisää pitämällä kunnon syömissession. Oksensin kolme kertaa ja näytän nyt ihan koppakuoriaiselta. Posket ovat taas viikon turvoksissa tämän jälkeen.

Minulle tulee nopeasti halu vahingoittaa itseäni. Enempää arpia kehooni ei oikein mahdu, joten turvaudun ahmimiseen ja oksentamiseen. Keräsin juhannuksena alkoholista ja roskaruoasta kaksi kiloa painoa lisää, ja vielä eilen en suuresti surenut sitä, mutta tänään iski pakkomielle laihduttaa. Ihan kuin se olisi viimeinen köysi johon tarttua. Kaikki muut köydet on kiskaistu ulottuviltani. En kestänyt tätä ahdistusta ja niinpä otin myös ensimmäisen moxin tuhanteen viikkoon. Helpotti.

Haluaisin silti puhua jonkun kanssa, mutta kaverit eivät ymmärrä. Unohdin jo senkin, etteivät ne tiedä mitä masennus on, en ole koskaan kertonut kaikille missä kunnossa olen ollut ja olen joskus vieläkin. Mietin jopa soittaisinko terapeutille, hän osaisi rauhoittaa minua ja pistää asioita oikeisiin mittasuhteisiin. En kuitenkaan kehtaa. En halua olla se vaikea potilas, joka ei anna terapeutille yksityiselämää käyntien välillä. Haha, katsokaa nyt mikä dramaqueen ja marttyyri osaan olla! Voi luoja.

Käyn tänäkin iltana nukkumaan ainoana toiveenani herätä huomenna hyvällä mielellä.

ps. Ja tietty toivon, ettei peli ihastuksen kanssa ole menetetty. Järjellä ajateltuna se ei voi olla, mutta tässä mielentilassa se on suorastaan kuollut.

Morkkis ja depis x 1000

2008-06-23T20:51:00.003+03:00

En ole uskaltanut avata konetta neljään päivään. Aina kun olen istunut pöydän ääreen ja alkanut nostaa läppiksen kantta, olen säikähtänyt ja vetäytynyt takaisin sängyn pohjalle. Joku täällä netissä on pelottavaa. Sähköposti, se ainakin on erityisen pelottavaa, jokuhan saattaa vaatia siellä jotain. Yhteydenottoa tai muuta yhtä kamalaa. Viha-rakkaus-suhde blogini kanssa on ollut nyt off-tilassa. En tiedä miksi.

Hmm, silti juhannuksena oli hauskaa. Kunnon kekkerit kavereitten kanssa, juomaa ja ruokaa ja nastat jatkot baarissa. Mutta lauantaina aamu koitti vasta viideltä illalla ja ihmettelin kovasti miten selvisin edes hengissä. Irvistellen jatkoin silti juhlia muutaman tunnin kuluttua heräämisestä, varmaankin kahdeksalta illalla, ja päädyin yöllä muiden mukana paikalliseen. Vaikka olisin yhtä hyvin voinut maata kotona ja pysyä selvin päin. Muistan taas miksi aikoinaan lopetin alkoholin käytön kokonaan: minulla on taipumus vetää se överiksi joka kerta. En tunne sanaa yksi tai muutama. Se on joko lärvit tai ei mitään, yhdestä vain väsyy ja tulee vihaiseksi. Aloitin juomisen kolmisen viikkoa sitten ja olen sen jälkeen ollut pöllyssä joka viikonloppu kaksi päivää. Tyhmä tyhmä tyhmä tyttö.

Mutta kun minun sisälläni on ammottava reikä jälleen kerran, se on revennyt sinne ihan omin päin ja syö minua taas sisältäpäin, imee kaikki voimat ja värit. Tuntuu vaan niin kurjalta, vaikka kaikki on hyvin. Kuten sanoin, oli oikeasti tosi hauskaa, en mokannut ja selvisin kolhuitta. Joten mikä hitto nyt masentaa niin että rintaan sattuu? Onko tämä nyt sitä kuuluisaa kännimorkkista, jota jotkut kärsivät krapulassa ilman suurempaa syytä? Kaikki tuntuu pahalta. Tiedän että minulla on tällä hetkellä monta kaveria, joiden kanssa olen lähentynyt lyhyessä ajassa uudestaan ja joille voisin vuodattaa surua, mutta jotenkin se ei nyt tunnu miltään. Olo ei helpotu vaikka kuinka tilittäisin. Kun ei tässä ole mitään tilitettävää. Tässä ei oikeasti ole m-i-t-ä-ä-n syytä itkeä. Ja silti itkettäisi, nytkin, mutten saa puristettua yhtäkään kyyneltä ulos. Eilen istuin sängyllä nenäliina valmiina kädessä, mutta itku ei suostunut tulemaan. Sekin turhauttaa.

Pelkään myös pahoin, että minulla on sydänsuruja. Taisin antaa itselleni luvan ihastua liikaa. Mitään ei ole tapahtunut, ei puolin eikä toisin, ei hyvää eikä pahaa, mutta silti kaivertaa. On vähän epätoivoinen olo. Kun jokainen sentti toisessa ihmisessä kiinnostaa, kun pelkkä tieto siitä, että hän on samassa tilassa tai vaikka tien toisella puolella, lämmittää. Kun toivoo näkevän toisen vaikka vain ohimennen. Se tuntuu tyhmältä, todella lapselliselta. Mietin monesti, miksi ihminen ihastuu henkilöön, jota ei tunne kunnolla, jota ei näe kuin sattumalta, joka ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta ja joka on ihan eri luokasta kuin itse on, eli toisin sanoen saavuttamaton.

Itsepähän hautaani kaivoin ja nyt voisin hypätä sinne. Kaikki sanoo, että kyllä se hetki tulee, tilanne vaan on yhtäkkiä edessä ja sitten sen näkee. Mutta minä en jaksaisi odottaa. En millään. En varsinkaan nyt, kun kaipaisin niin pirun kovasti rakkautta. En edes tosiasiassa tahdo ketään miestä elämääni, en, minä vain kaipaisin tunteen, että kelpaan jollekin, joku voi pitää minusta. Ja nyt kun tämä joku ei tunnu tajuavan, että minä pitäisin hänestä, alkaa ketuttaa ja harmittaa. Vaikka mistä hän nyt voisikaan tietää. Huh huh, hänen pitäisi tietty lukea ajatuksiakin.

Joo, palaanpas alkuun: depis mikä depis. Tyhjyyttä ja epätoivoa, miten kuulostaakaan tutuilta olotiloilta. En jaksaisi millään elää tätä kesää. Toivottavasti olen syksyllä työkunnossa, jotta saan jonkun syyn katsella tätä päivien loputonta ja väritöntä jatkumoa. Niin tyypillistä minua seilata tunteesta toiseeseen, ihan ylhäältä syöksylaskua alas. Minun tunteeni ovat aina liian suuria, en hallitse niitä. Jos ihastuttaa, niin sitten ihastuttaa niin perskuleesti. Mutta nyt masentaa.

Tiitiäinen kuittaa.

I wish

2008-06-18T20:43:00.004+03:00

Kirjoitin eilen pitkän pätkän jatkoa edelliseen aiheeseen, mutta Blogger viskasikin erroria kun yritin julkaista tekstiä, ja niinpä koko höskä katosi noin vain. Nice.

Marina haastoi minut unelmoimaan. Koska olen äkkipikainen herhiläinen, en varmastikaan saa aikaan mitään suuria ja mullistavia unelmia. Eivätkä ne silloin olisikaan minun unelmiani ;) Tämä tyttö toivoo:

- Että pystyisin menemään töihin ja ansaitsisin palkkani rehellisellä työllä, jotta minun ei tarvitsisi joka kuukausi kiikuttaa tuhatta lappusta kelaan ja sossuun ja jännittää pystynkö maksamaan seuraavan kuun vuokran.

- Toisaalta taas ettei minun tarvitsisi mennä "oikeisiin töihin", vaan voisin elättää itseni kirjoittamalla

- Että minusta voisi vielä leipoa yhteiskuntakelpoisen tytön, joka ei ole aina väsynyt, tuskainen ja ahdistunut, tai syö ja oksenna

- Että löytäisin joskus kumppanin, joka olisi minulle hyvä ja arvostaisi minua

- Että minulla olisi joskus riittävästi tilaa ottaa ainakin viisi kissaa

- Että saisin elää vanhana hyvän mummelin elämän ja hoidella niitä kissojani kotona sen sijaan, että makaisin velttona liejukasana arvauskeskuksen vuodeosastolla

Siinäpä kuusi ensimmäiseksi mieleen tullutta toivomusta. Aika tavallisia kuten arvelinkin, mutta ihan omannäköisiäni. Haastan kaikki, siis ihan kaikki. Eli ottakaa ken tahtoo :)

Kontrollifriikki

2008-06-16T22:01:00.003+03:00

En ole kirjoitellut, koska tuntuu ettei ole mitään järkevää sanottavaa. Mitään sanomisen arvoista. Minulle käy usein näin silloin, kun asiat menevät hyvin ja olo on ok, sillä myös päivittäinen päiväkirjan tuhertaminen jää. Normaalisti aloitan aamun tilittämällä kaiken päiväkirjaan ja lisäilen tekstiä päivän mittaan. Nyt on suvantovaihe.

Terapeutti oli kiltti ja järjesti minulle lisää terapiakäyntejä tälle kuulle, vaikka oikeasti vuosittainen käyntimäärien raja paukkui jo. Lisäksi hän lupasi ottaa minut lomansa aikana vastaan harvakseltaan. Melko uhrautuvaista, olen kuullut että jotkut terapeutit pitävät sujuvasti kaksikin kuukautta lomaa. Tunnen syyllisyyttä, kun en ole parantunut terapiasta huolimatta sellaiseen kuntoon, että minut uskallettaisiin jättää yksin. Toivottavasti terppa ei sen takia uhraa lomaansa minuun, että kokee sen tehtäväkseen. Toivon että hän ihan oikeasti haluaa tehdä sen, että kyseessä ei ole väkipakko.

Voi silti olla, etten kehtaa mennä sotkemaan hänen lomaansa. Saas nähdä miten voin loppukesästä, sen mukaanhan sitä voi sitten katsoa onko tarvetta päästä juttelemaan. Koska vaikka nyt tuntuisi hyvältä, voi sitten kun viikottaiset kaksi keskustelua jää väliin tuntua kurjalta. Mutta riittääkö kurjalta tuntuminen syyksi häiritä toisen kesälomaa? Vai odotanko siihen asti kunnes virittelen jo hirsipuuta? Jos sopimus on se, että minä soitan kun tuntuu siltä etten kestä yksin, voi hyvinkin jäädä soittamatta. Mutta jos sopimus on se, että käyn vaikkapa kerran kahdessa viikossa terapiassa, voi homma toimiakin. Silloin ei tarvitse miettiä voinko nyt soittaa ja häiritä, kun homma on kerran sovittu.

Murehdin kaikkea etukäteen, vaikka se on ihan turhaa. Mietin kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi ja puin niitä yksin, vaikken voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Pääsisi paljon helpommalla, jos antaisi ajan näyttää. Jostain syystä tuntematon vain on niin pirun pelottavaa. Minä tykkäisin, jos voisin listata ja aikatauluttaa koko maailman. Ah, mikä kontrolli! Se on turvallisinta, tieto siitä että maailma pyörii huomennakin, koska olen suunnitellut kaiken etukäteen.